Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
takaisin tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

18.1.2008

Pelikaani-olutta ja konjakkia


Pasi mongerteli vielä jotain hyvin erikoista samalla kuin väänteli naamaansa kuin vatsavaivoista kärsivä. En tajunnut yhtään mitään hänen puheestaan, ellei taukoja laskettu mukaan. Myös Närä kuunteli matkakumppaniamme silmät suurina. Hän taisi tosiaan pitää Kuikkaa oman elämänsä viisaimpana tuttavuutena. Toisaalta, mikäli Pasi puhuu paljon Renusta, niin siinä sekin viisaus oli mennyttä Närän silmissä.

- Corolla, Pasi viittoili Närän epämuodostunutta möykkyautoa.
- Hei, se tiesi, se tiesi, papparainen parkaisi onnessaan.

Samalla hetkellä yksi lentoemo ilmestyi meidän viereen ja kehotti olemaan hiljempaa, sillä kapteenin kuulutukset eivät kuulu Närän möykän yli. Vauhtipappa napsautti suunsa kiinni ja alkoi mököttää. En saanut hänen suustaan enää sanaakaan, ennen kuin olimme korkealla yläilmoissa ja meille alettiin tarjoilla juomia. Otimme jokainen oluet kyytipojaksi kohta seuraavaksi tulevalle ruoalle.

- Oho, Wernerin hämmästynyt ääni kuului takaa.
- Mikä tuli, pudotitko haarukan? huikkasin hänelle.
- Ei, tämä ruoka on vain niin kuumaa, että viimeksi laitettu muovinen hammaspaikka suli ja hölskyy nyt vattanpohjalla.
- No huh, totta puhut, puhisin yrittäessäni saada foliota pois tulikuuman ruoka-annoksen ympäriltä.

Ainoa jota kuuma ruoka ei tuntunut vaivaavan, oli Pasi. Mies kuori folion mitään kiirehtimättä ja alkoi mättää ruokaa nassuun puhaltelematta. Minusta tuntui siltä, että hän oli saanut jostain syystä viileämmän aterian kuin me muut.

- Eikö se polta suuta? kysyin häneltä.
- Ei haittaa, äiti sanoi, ettei lämmin luita riko.
- Jep, jep, ja sitä mennään noin niin kuin vieläkin äidin oppien mukaan, totesin.
- Kyyyyllä, joooo, äiti on hyvin tärkeä ihminen ja tietää paljon autoista. En käynyt ammattikouluakaan, kun äiti sanoi tietävänsä niitä enemmän.
- Pääsit kuitenkin huoltoneuvojaksi, kummastelin asiaa.
- Äiti tunsi yhden toisen äidin ja sillä oli sisko ja siskoilla veli ja veljellä poika ja sitä kautta minä olen saanut töitä.

Ruokailun ja kahvittelun lisäksi lentomatkalla ei juuri kerinnyt mitään isompia puuhastella. Närä oli ilmassa hyvin harvasanainen. Lähinnä hän keskittyi vain puristamaan kädessään olevaa möykkyautoa rystyset valkoisina. Olin varma, että hän oli kehittänyt jostain lentopelon itselleen ja annoin miehen olla rauhassa. On rumaa kiusata toista, mikäli pelkää lentämistä.

- Vau, se oli upea tunne! Närä hihkaisi lehtokoneen pyörien koskettaessa Charles de Gaullen lentokentän kiitorataa.
- Taisi jänskättää vähän tuolla yläilmoissa, kokeilin varovasti kepillä jäätä.
- Pyh, keskityin vain tekemään tälle uniikille pienoismallilleni puristuspainetestiä.
- Voihan sitä puristella missä vaan, vaikka himassa.
- Hmph, kuulen taas jostain mitään tietämättömän piipitystä, oi voi, voi.
- Kun päästään pihalle, niin teen sille kivitestin, murahdin takaisin.
- O´lalaa, sitä saat odotella hetken aikaa, sillä menemme Pariisiin junalla, Andre heitti väliin.

Kapteenin tällättyä kone parkkiin, nousimme ylös ja ryntäilimme kuin paniikissa kaikki yhtaikaa ulos koneesta. Jotenkin onnistuimme tunkemaan itsemme pois koneesta lentokentän terminaalirakennukseen. Talsin muiden perässä ja muutaman käännöksen jälkeen olimme matkalaukkuhihnojen luona. En tiedä, olimmeko me hitaita vai matkalaukut nopeita, sillä niitä ei todellakaan tarvinnut paljon odotella. Saimme laukkumme ensimmäisten joukossa ja lähdimme Andren johtamana kulkemaan kohti juna-asemaa. Matkalla pääsimme liikkuvan hihnan päälle, joka Wernerin mukaan kulki kovempaa mitä hänen autonsa.

- Olisi kyllä aika retee tuliainen tällainen matto, Werneri naureskeli.
- Mihin laittaisit tämän? kysäisin.
- Jos vaikka sohvan ja jääkaapin väliin, niin vaimo ei vanhenisi niin paljon aina eväitä hakiessa.

Juna-asemalle jouduimme laskeutumaan vielä alaspäin, ennen kuin olimme tikettitoimiston tasolla. Andre viittoili porukan lipputoimistoon, sillä hän ei rakastanut millään muotoa mitään automaatteja. Noin reilun viiden minuutin päästä olimme koko ryhmä hyvin päivettyneen neidon palveltavana. Andre osti tiketit ja jakoi ne meille. Saimme myös jokainen raideliikennekartat, jos vaikka sattuisimme eksymään matkanjohtajastamme.

- Hetkinen, Pasi Kuikka, käännähdin ympäri.
- Hei, hei Rutinoffin kuski, Pasi naukui.
- Sinä olet mukana.
- Äiti sanoi aina, että kannattaa pysyä porukassa.
- Missä sinun oma porukka on?
- Ne, ne tulivat jo aikaisemmalla lennolla. Siihen ei enää mahtunut.
- Missä asut?
- Kotona, miten niin? Pasi katsoi minua kuin rengasasentaja kieroa vannetta.
- Hyvä, koti on hyvä paikka.

Andrekaan ei ollut ajatellut asiaa sen koommin, vaan oli laskenut laskenut nopeasti porukan ja osti myös Pasille tiketin. Pasi yritti tarjota siitä rahaa, mutta patonkikauppias ei suostunut ottamaan sitä vastaan. Menimme lippujen kanssa yhden kerroksen alaspäin laituritasolle, jossa oli jo yksi juna. Se ei vaan ollut oikealla raiteella, joten tutkailimme taulua.

- Viitisen minuuttia, Andre vilkuili kelloa.
- Ei tässä ole missään Pariisin asemaa, pöljä rautatie, Närä mutisi pysäkkejä tutkiessaan.
- Me jäämme pois Luxembourgin asemalla, Andre valaisi papparaista.
- Kovasti on Pariisi laajentunut sitten viimeksi kartasta katsomisen jälkeen, Werneri hymähti.

Juna tuli ajallaan ja nousimme siihen matkalaukkuinemme. Luulin sen tulevan täyteen, mutta mitä vielä, meitä oli vain muutama koko vaunussa. Matka alkoi ja kuvittelin meidän olevan perillä tuossa tuokiossa, noin puolessa tunnissa. Tämä vuoro ei ollutkaan niin nopea mitä oli kuvitellut, koska se pysähtyi lähes joka asemalla. Suomalaisiin paikallisjuniin verrattuna tämä ei kuitenkaan kerännyt kyytiin lähiöiden känniörvelöitä, vaan ihan tavallisia ihmisiä, jotka eivät häiriköineet millään tapaa.

- Millainen on Andre aikataulu huomenna? kysäisin matkanjohtajaltamme.
- Vapaa, ellei halua tulla mukaani leipänäyttelyyn. Minulla menee siellä muutama tunti, mutta vastapainoksi saatte syödä leipää niin paljon kuin vatsa vetää.
- Minä tulen! Närä pomppasi ylös käsi pystyssä.
- Okei, varmaan me muutkin tulemme, vai mitä sanoo jäsen tuplavee?
- Samapa tuo, onpahan kotipuolessa jotain eksoottista kerrottavaa matkan aiheesta.
- Minulla on kyllä muuta menoa, Pasi piipitti.
- Missä jäät pois? kysyin häneltä.
- Minua tullaan vastaan pohjoiselta asemalta, se oli Nord ja jotain.

Pasi jäi matkalla pois ja me muut ajoimme Luxembourgin asemalle asti, jossa poistuimme junasta. Kiipesimme maan alta ulos ja totesimme olevamme keskellä suurkaupunkia.

- Voi, voi, voi viritetyn Toyotan perä, Närä alkoi äkkiä polkea nahkasaapasta maahan kuin heikkopäinen viinintalloja.
- Mikä tuli, unohtuiko Corolla lukitsematta? utelin häneltä.
- No se paikallisen Toyota-kerhon puheenjohtaja oli minua vastassa siellä lentokentällä, voi, voi, voi.
- Soita sille, patistelin papparaista.

Närä kaiveli puhelimensa esille ja laittoi sen päälle. Samassa se alkoi pitää helvetillistä piipitystä saapuneiden tekstiviestien merkiksi. Kuuntelin miehen mutinaa ja sain selville, että puhelimeen oli tullut yli neljäkymmentä tekstaria samalta tyypiltä, nimittäin siltä paikallisen merkkikerhon puheenjohtajalta. Närä luki viestejä ja tapahtumat menivät jotakuinkin niin, että ensin puheenjohtajalta oli loppunut bensa, sitten oli mennyt tuulettajan remmi, sen jälkeen roska-auto oli tukkinut tien, tämän seurauksena Celica oli keittänyt ja puheenjohtaja oli mennyt pyytämään autoa lainaksi isältä ja äidiltä. Hänen äitinsä Peugeotin automaattilaatikko oli ollut jumissa ja isän Laguna oli ilmoittanut, että kaikki renkaat ovat tyhjät, eikä antanut kenenkään lähteä sillä liikenteeseen.

- Ihan paskoja nuo ranskalaiset autot, Närä puhisi viestejä lukiessaan.
- Miten sille Celicalle kävikään? huomautin väliin.
- Mitä siitä, ei sitä lasketa, kun se oli sen roska-auton vika se keittäminen, pöljä.

Andre ei tuntunut olevan hirveästi sillä tuulella, että olisi jaksanut kuunnella koko iltaa meidän inttämistä kadulla, vaan kehotti porukkaa seuraamaan mikäli valmiiksi maksettu yöpyminen ja oma vuode kiinnostavat. Ihme ja kumma, myös Toyota-pappa malttoi seurata meitä sen kummemmin marmattamatta. Onneksi hotellimme oli vain noin kahden korttelin päässä juna-asemasta. Se oli hyvin pienen näköinen hotelli eräällä sivukadulla. Andre sanoi sen olevan ihan hyvä paikka, joskaan ei mikään luksusmesta.

- Ei täällä ole vielä joutunut kertaakaan tiskaamaan, o´lalaa, hän ilmoitti astellessaan sisälle hotelliin.

Andrella oli varauslaput ja hän hoiti kaiken, ilman että meidän tarvitsi edes kirjoitella nimeämme yhtään minnekään. Se vähän ihmetytti, mutta maassa maan tavalla. Saimme jokainen oman huoneen, niin ettei tarvitse kuunnella kaverin kuorsaamista. En tiedä, oliko se ranskalaista huumoria, kun saimme jokainen huoneen eri kerroksesta, mutta tasan samasta kohtaa. Minä itse olin kolmannessa ja Andre ylimpänä kuudennessa.

Huoneeni oli aika pieni, mutta enhän ollut tullut tänne missään huoneessa olemaan, kunhan vain sängyssä voi nukkua ja suihku toimii. Huoneen ikkuna oli vähän raollaan, joten avasin sen kokonaan toiveissa nähdä jotain katuelämää. Voisi sanoa, että ennemmin kadutti avata se, sillä näköalana oli kolmion mallinen pieni sisäpiha, joka oli täynnä jäähdytyslaitteiden lauhduttimia ja muuta teknistä roipetta. Muidenkin huonenumerot olivat 09-loppuisia, joten vahingoniloisena totesin myös heidän nauttivan tästä hienosta pariisilaisesta näkölasta. Onneksi mukana ei ollut mitään hajua, vaan se oli puhdas näköhaitta. Olimme sopineet alhaalla, että Andre soittaa porukan kasaan kun on vaihtanut vaatteitaan. Itse en keksinyt, että miksi olisin vaihtanut mitään vaatetta, joten tutustuin television toimintaan ja heittäydyin sänkyyn makuulleen.

Reilun puolen tunnin päästä puhelin soi ja Andre kehotti linjan toisessa päässä lähtemään liikkeelle, mikäli haluaa haistella Seineä vielä tänä iltana. Huomenna olisi aikainen herätys, joten pitkään emme kaupungilla tulisi kuulemma olemaan. Tuo sopi minulle hyvin, joten olin parissa minuutissa hississä matkalla kohti alakertaa.

- Minä haluan kyllä toisen huoneen, Närä tuli ala-aulaan puuskuttaen.
- Mitä vikaa siinä nykyisessä on? Andre uteli hämmästyneenä.
- Seinät, seinät on kirjoiteltu täyteen jotain iskulauseita. Millä ne ovat yltäneetkin, ihan katonrajaan asti?
- Mielenkiintoista, Werneri raapi päätään.
- Katselkaapa te muutkin tarkemmin, sillä kyseessä on erikoiset tapetit ja teksti niissä on ranskaa ja sen kuuluu olla niissä tapeteissa.
- Minulla ei ole myöskään näköalaa, Närä jatkoi purnaamistaan.
- Katsohan tarkemmin, siellä sisäpihalla on vaikka mitä mielenkiintoista, o´lalaa, Andre nauroi.

Kerroimme myös muut, että meidän jokaisen näköala oli yhtä hieno, siis ei yhtään mitään mitä voisi näköalaksi sanoa. Papparaisen marmatus loppui siihen ja pääsimme ulos Pariisin yöelämään. Kadut olivat todella kivannäköiset iltavalaistuksessa. Onneksi mukanani oli kamera, jotta saatoin ikuistaa näkymät myöhemmin katsottavaksi.

- Ei yhtään Warrea missään, Werneri totesi käveltyämme jonkin matkaa.
- Ei ole kyllä Rutinoffejakaan, mutta se ei ollut minulle mikään yllätys, totesin takaisin.

Närä oli aivan hiljaa, mies vain pyöritteli päätään epäuskoisen näköisenä. Näytti lähinnä siltä kun hän olisi hukannut jonkun tänne. Andre sen sijaan käveli myhäillen joukon etunenässä ja ilmoitti laskeneensa jo ainakin 50 Citroenia, vaikka emme olleet kunnolla edes hotellia jättäneet taaksemme.

- Näillä ihmisillä ei ole varaa ostaa kunnon autoa, kaikilla ei ollenkaan autoa, Närä ilmoitti viimein mahtipontisella äänensävyllä.
- Aika paljon on kyllä fillaristeja, myönsin.
- Hyvin monesti nopein tapa liikkua täällä isossa maailmassa, Andre hymähti.

Kävelimme Seinen rantaan ja siellä jollekin aukiolle, jossa oli suihkulähde ja joku monumentti patsaineen. Ihmiset näyttivät kuvaavan sitä innoissaan, joten otin itsekin siitä pari kuvaa. Kysyin Närältä, että miksei hän kuvaa ollenkaan. Ei kuulemma kuvaa muita kuin Toyotoja, sillä muistikortille mahtuu vain 400 kuvaa. Koko kapasiteetti oli varattu vain Toyotoille, eikä millekään turistihömpälle.

- Entä sinä Werneri, etkö kuvaa nähtävyyksiä?
- Njaa, maisemat katselen googlemapin satelliittikuvien kautta ja postikorteista, sillä niissä on valotus ja horisontti kohdallaan.
- Sinulla on kuitenkin kamera mukana, miksi?
- Kuvaan lähinnä juomani alkoholipitoiset juomat, sillä kerään juomien kuvia.

Joka iikka alkoi olla sen verran janoinen, että päätimme istahtaa alas monumentin viereiseen juottolaan. Ilma oli miellyttävän lämmin, joten mihinkään sisätiloihin ei todellakaan tarvinnut mennä. Närä ryntäsi suoraan baaritiskille tilaamaan, mutta tarjoilija ohjasi hänet pöytään. Istuimme alas ja saimme eteemme ruoka- sekä juomalistat. Ruoka ei kiinnostanut, joten kävimme pikaisesti läpi juomatarjonnan.

- Sake ja Hai-olut, Närä sanoi tarjoilijalle.
- Excuse me? tarjoilija hämmästeli.
- Tuota, mistä sellaiset juomat löysit? Andre uteli menua selaten.
- En mistään, mutta eikö joka paikasta saa japanilaista juotavaa?
- Täällä ne tunnetaan hieman eri nimellä, annas kun minä hoidan, Andre sanoi ja jatkoi ranskaksi tarjoilijalle.
- Pelforth brune and this cognac, näytin tarjoilijalle listalta.
- Two vodka, Werneri ilmoitti.

Andre tilasi itselleen jotain, mistä en saanut oikein mitään selvää, kun tuo ranskan kieli jäi kiireellisen lähdön vuoksi totaalisesti opettelematta. Enpä sen puolin puhu paljon englantiakaan, mutta kyllä silläkin vähällä on ruokaa ja juomaa maailmalla saanut. Juomien saaminen tuntui kestävän aika pitkään, mikä sai vanhuksen melkein raivon partaalle. Hänen mukaansa nämä etelän maissa asuvat eivät osaa muuta kuin vätystellä. Välillä tarjoilija kävi kysymässä Andrelta jotain, mistä me muut emme ymmärtäneet mitään, eikä Andre suostunut sitä kertomaankaan.

- Lopultakin, Oskari huokaisi saadessaan eteensä kaksi lasia, joissa toisessa oli kirkasta ainetta ja toisessa hyvin hailakkaa olutta.
- Nuuh, tuoksuu ainakin siltä itseltään, nuuhkin konjakkilasiani.
- Otetaas ensimmäiselle yhteiselle Pariisin illallemme, Andre kohotti konjakkilasiaan.
- Hmmm, aika hyvää tämä sake täällä, Närä maiskutteli huuliaan.

Vilkaisin Andrea ja tämä iski varovasti silmää. Annoin asian olla, sillä saan sen selville joskus myöhemmin. Keskityin sen sijaan maistelemaan tummaa Pelforth oluttani, joka osoittautui erinomaiseksi valinnaksi omalle makuaistilleni. Minun piti matkia oikein Werneriä ja kuvata olutpullon etiketti. Werneri sen sijaan kuvaili vodkalasejaan joka kantilta ja sekä tyhjinä että täysinä. Samalla hän kuvasi myös muiden juomat ja pullot, sillä hyvistä juomakuvista on kuulemma kuivemmissa porukoissa suurta puutetta. Hänen mukaansa hyvällä ulkomailla otetusta juomakuvasta saa helposti kymmenkunta kossunkuvaa Suomessa, mikä oli hänen pääasiallinen keräyskohde. Jokainen ns. keräilykuva piti olla luonnollisesti eri pullosta.


Jatkuu...

Rutinoffin kuski










© Rauno Vääräniemi