Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
takaisin tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

4.1.2008

Autolehden kanssa vessassa


Siemaillessani toista Andren tuomaa konjakkia, katselin samalla vauhtipapparaisen puuhastelua. Hän oli laittanut pöydälle sen turvatarkastajien nauraman pikkuauton. Katselin sitä mitään sanomatta hiljaa ja yritin miettiä, että minkä merkin epäonnistunut koemalli se oikein mahtoi ollakaan. Maailmassa oli kautta-ajan tehty ties kuinka paljon erilaisia susiautoja, enkä laske nyt susi syntyessään Fiatia siihen, vaan niitä jotka ovat kaikessa hiljaisuudessa haudattu autotehtaiden takapihoille kaivettuihin syviin kuoppiin. Jotenkin minulla on sellainen tunne, että välillä niihin kuoppiin on voitu haudata myös mokomien epäautojen suunnittelijat. Pöydällä oleva autonkuvatus näytti kyllä enemmän viisivuotiaan tarhassa tekemältä savimallilta, niin rosoinen ja outo se oli pinnaltaan. Minulla oli sille valmiina heti lempinimi; möykky.

- Anteeksi tyhmyyteni ja alhainen koulutustasoni, mutta onko tuo sen uuden Lordi-elokuvan lavaste? Werneri täräytti ilmoille.
- Hmph, minä en ole kyllä nähnyt edes koko elokuvaa, Närä hymähteli.
- Minä en kysynyt myöskään, että oletko käynyt kuussa.
- Ei ole! papparainen kivahti, tajuttuaan mitä oli kysytty.
- Haluaako joku patonkia, minulla on laukussa omat eväät? Andre nosti laukkuaan.

Kenelläkään ei kuulostanut olevan nälkä, joten sovimme palaavamme asiaan kun maha ilmoittaa olevan vailla ruokaa. Koneessa olisi ruokailu, joten tuskin me matkalla Andren patonkeja mihinkään tarvitsemme. Perillä voi olla toisin, jos vaikka hotellihuoneessa yllättää nälkä illan tullen.

- Närä, mikä tuo ei ole? kokeilin lähestyä asiaa toiselta kantilta.
- Omena.
- Mikä muu se ei ole kuin hedelmä tai sanotaan nyt vaikka syötävä?
- Mopo.
- Okei, mikä se sitten on?
- Seuraava Corolla-malli, huoh.
- Oho! totesimme muut kuorossa.
- Hämmästyttävää, eikö totta?
- Todella. Tuollainen tieto pistää kyllä keneltä tahansa autoihin perehtyneeltä diesel- ja bensakoneet sekaisin, puhumattakaan muista nesteistä, hehehee, nauroin.
- Minun suunnittelema ja tekemä, vauhtipappa jatkoi naama virneessä.
- Sinun? No ei uskoisi, Werneri pyöritteli silmiään ja yritti olla jotakuinkin superyllättyneen näköinen.

Närä vilkaisi piruilevaa ystävääni ja alkoi selittää, että heidän kerho oli julkistanut kilpailun, jossa muotoillaan uusi tuleva Corolla-malli jonkun jo olemassa olevan Corolla-pienoismallin pohjalta. Papparainen oli kaivanut kaapista yhden huonossa kunnossa olevan pienoismallinsa ja tehnyt kitistä sille uuden ulkokuoren. Kitti oli vain jämähtänyt niin kovaksi, ettei sitä enää saanut työstettyä tylsällä linkkarilla ja hiekkapaperilla.

- Möykky, heitin ilmoille keksimäni nimen.
- Yyyh, uskallapa sanoa tuo vielä toisen kerran, niin sanon jotain tosi pahaa, Närä puristi käsiään nyrkkiin.
- Möykky, suuni toisti ennen kuin aivoni kerkesivät edes ajatella asiaa.
- Vähemmistöauton omistaja, lällällää, Närä näytti kieltä hyvin onnellisen näköisenä.
- Kiitos että olet huomioinut rakkaan Rutinoffini, olen oikein otettu tästä huomiosta. Otatko jotain, minä tarjoan?
- Mi-minä…tuota…en osaa sanoa, Toyota-friikki meni aivan hämilleen reaktioistani.

Ei ottanut papparainen mitään juotavaa, sillä Andre komensi porukan liikkeelle kohti lähtöporttia. Sinne mennessä saimme kehotuksen käydä vielä vessassa, mikäli on hätä. Teimme niin ja marssimme porukalla yhteen vessaan. Siellä oli kopit varattuina, joten jäin seisoskelemaan niiden eteen. Tuskin olin kerinnyt edes pysähtyä paikoilleni, kun korvani alkoivat ottaa korviin outoja sanoja.

- Auto Bild, Auto Bild, uuuh, ooooh, Auto Bild, Auto Bild, Auto Bild, ooooooouuuuuuh!

Vilkaisimme Wernerin kanssa toisiamme hymyillen. Olin aivan varma, että siellä on joku saksalainen ihannoimassa maansa autolehteä kyllästyttyään selailemaan suomalaisia versioita niistä mitään ymmärtämättä. Kyllä minäkin saksalaisena hermostuisin täällä, kun joka lehdessä on voittaja joku Saksassa myytävä vähemmistömerkki.

Hetken odoteltuamme yksi kopeista avautui ja Werneri livahti sisälle vanhemman etuoikeudella. Närä oli tunkenut itsensä rännin ääreen parin pitkätukan seuraksi ja kuului selittävän siellä kovaan ääneen miksi nahkasaappaat pitää lankata joka päivä. Oma vuoroni tuli myös pian, sillä Auto Bild -hokijan kopin ovi aukesi ja eteeni asteli näky, jota en olisi ikinä uskonut näkeväni. Minun piti vielä varmistaa asia miehen puserosta, ja totta se oli, sillä oli tosiaan päällä Mersu-pusakka.

- Kaaleppi Kardaani, rääkäisin kuin pahasta unesta herännyt pienoinen piltti.
- Armoitettu päätoimittaja Kaaleppi Kardaani, edessäni seisova tukeva vanhempi mies ilmoitti kylmän viileästi.
- Joo, joo, tiedetään kyllä myös tittelit. Mitä muuten täällä teet ja mikä lehti sinulla on vessalukemisena?
- Miten niin lehti? armoitettu toimittaja puristi rullalla olevaa painotuotetta kädessään.
- Olin kuulevani, että huusit jotain Auto Bildistä?
- Köh, köh, taisin huutaa tuolla tätä meidän Sumuvalolehden ennakkopainosta lukiessani, että Ai Bitch, kun joku oli sotkenut painossa Volkkarin ja Mersun kuvat keskenään. Ai Bitch, että sellainen tekee pahaa näin ammattitaitoisen toimittajan silmissä, Ai Bitch.
- Mielenkiintoista, purin huultani, sillä tiesin tarkkaa mitä olin kuullut hetki aikaisemmin.

Kardaani tunki lehden nopeasti Mersu-takkinsa povitaskuun ja veti vetoketjun huolellisesti kiinni ihan ylös asti, kuin suojaten jotain suurempaakin valtiosalaisuutta. Astuin vuorostani sisälle vessakoppiin, sillä takanani seisova mieshenkilö ryki siihen malliin, että kohta voi tulla housupyykkiä, ellen toimi nopeasti. Hoidin hommani pikaisesti ja singahdin käsienpesun kautta terminaalin käytävälle, jossa kaikki muut jo olivatkin.

- Pst, eikö tuo ole se toimittaja, Närä sipisi korvaani ja osoitteli hieman sivummalla seisoskelevaa Kardaania.
- Sama uuno.
- Se ei ole vielä koskaan hyväksynyt yhtään juttuani. Osaakohan se edes lukea?
- Paha sanoa, mutta voi olla jollain tapaa rajoittunut automerkkien suhteen.
- Älä, vihaako se Toyotia?
- Tuskinpa, mutta Kardaani rakastaa vain Mersuja.
- Onko se vaihtanut työpaikkaa, kuulin sen hokevan jotain Auto Bildista?
- Hei, mitä miespuoleiset yleensä tekee vessassa lehden kanssa joka on täynnä alastomien naisten kuvia?
- Niin? Närä jäi katsomaan minua kuin spanieli uusia tapetteja.
- Sitä vaan, että armoitetulla päätoimittaja Kardaanilla on näemmä käytössä eri lehdet, hehehee.

En osannut sanoa kaverini ilmeestä, että tajusiko hän sanomaani vai ei, sillä niin paljon hänen naamansa vääntelehti. Jotenkin tuo asia meni perille, se tuli kyllä selväksi. Vilkaisin uudemman kerran päätoimittajan suuntaan ja hän oli poissa. Nähtävästi miehen kone oli lähdössä jo ennen meitä. Tsekkasimme kaikki, että matkaliput ja passit ovat tallessa, ja laskeuduimme sen jälkeen lähtöportillemme, joka oli tällä kertaa bussikyyti jossain kentällä majailevan koneen luo. Alhaalla vaikutti olevan vaikka minkälaista seurakuntaa matkalle lähdössä. Siellä oli ranskalaisia liikemiehiä, jotain suomalaisia koulujen opettajia ja ne Närän pissaseurana olleet pitkätukat. Toinen soitteli epävireisenä nokkahuilua ja toinen tukki huuliharppua räällään. Samalla he koettivat kerätä kolehtia kanssamatkustajilta, siinä juurikaan onnistumatta. Ainoastaan yksi hyvin tumma mies antoi heille pari kolikkoa.

Onneksi linja-auto pysähtyi oven eteen ja ovet aukesivat päästäen meidät sisälle kulkuvälineeseen. Oma liikkumiseni oli vallan vaivatonta, sillä minulla ei ollut mukana mitään kantamuksia. Bussi tuli lopulta niin täyteen porukkaa, että osa joutui jäämään odottelemaan toista kulkupeliä. Auto nytkähti liikkeelle ja ajoi muutaman mutkan kautta lentokoneen vierelle. Jo ennen ovien avautumista totesin sään piruilevan meille, sillä vettä tuli taivaalta oikein kunnolla. Ei auttanut muu kuin tunkea vaan itsensä sateeseen ja jonoon lentokoneen portaille. Yläpäässä mietin, että otanko luettavaksi vettyneen iltapäivälehden vai kastuneen Hesarin? En ottanut kumpaakaan, sillä epäilin sivujen kääntelemisen olevan noin märkien lehtien kohdalla jo melkoinen taitolaji.

- Ranska on paska maa, Närä murisi koneen käytävällä.
- Mikä siitä nyt niin paskan tekee?
- Kato nyt miten märkä minä olen.
- Kastuit muuten Suomessa.
- Ihan sama, minua tympäisee kuitenkin koko Ranska, papparainen marmatti.

Kävelin edellä ja katselin penkkirivien numeroita. Viimein olimme oikean rivin kohdalla ja suuni loksahti auki toistamiseen. Käytäväpaikalla istui tuttu mies, tosin tällä kertaa ei Kaaleppi Kardaani. Hyvä tuttu mies ei ollut, mutta tuttu joka tapauksessa.

- Kuikka, Pasi Kuikka, mies ponkaisi ylös kohdallani.
- Rutinoffin kuski, ojensin käteni ja tervehdin häntä.
- Olemme tavanneet, muistatko? Pasi hemputti kättäni kuin heikkopäinen.
- Pitäisin käteni kuitenkin omanani, totesin tempaistessani sen takaisin omaan käyttööni.
- Kyllä, kyllä, saat olla kätesi orja…vai mitenkä se menikään?

Livahdin ikkunapaikalle, onnellisena siitä, että Närä tulee istumaan tuohon väliimme. Katselin nopeasti ympärilleni, että onko tässä koneessa muitakin tuttuja kuin Kuikka ja vessassa tapaamani Kardaani. En nähnyt muita, joten huokaisin helpotuksesta. Täällä oli jo nyt nähty enemmän tuttuja kuin mitä minulla on hengissä olevia sukulaisia. Kumpikaan näistä tutuista tuskin oli menossa maailman leipänäyttelyyn, vaan mitä todennäköisimmin jonnekin autoalan tapahtumaan miesten työpaikat tietäen. Pasista en nyt tosin voinut olla täysin varma, että mitä hän tekee nykyisin, sillä se näytti riippuvan aika paljon hänen äidistään.

- Pasi Kuikka, Pasi ojensi kättään Närälle.
- Älä vittuile kloppi tai kusen tosiaan penkillesi, Närä tuhahti.
- Mi-minä olen Pasi, ihan aikuisten ja äidin oikeasti.
- Oskari, Närä ojensi kätensä.
- Ihanaa kun saan istua tuttujen vieressä, Pasi hekumoi.
- Pst, onko se ihan dorka? Närä sipisi minulle.
- Ei, se työskenteli Toyotan huoltoneuvonnassa, kun sinulla alkoi sen edellisen Corollan välipyörästön nahistin ahistaa.
- Oho, nyt meillä onkin tässä seurana viisas mies, Närän ilme kirkastui.
- Niin, kaikki on kovin suhteellista ja riippuu vastapuolen omasta tasosta, hymähdin.
- Mitä sanoitkaan? Närä kääntyi vielä puoleeni.
- Kevät se tulee tuossa syksyn ja talven jälkeen, sitä tässä puhelin itsekseni.
- Pöljä, senhän se tekee joka vuosi, papparainen tuhahti.

Samassa myös Andre ja Werneri saapuivat oman penkkirivinsä luokse, joka oli seuraava meidän takana. Miehet istuivat kuten me, eli toinen ikkunapaikalle ja toinen keskipaikalle. Heille tuli kolmanneksi joku naisihminen, joka alkoi heti valittaa, että miksi pitää istua miesten vieressä, kun ne kuulemma haisevat aina niin pahalle eivätkä taatusti käytä hammaslankaa joka kerta hampaita pestessä.

- Luojan kiitos, ettemme ole naimisissa, Werneri röhähti nauramaan.
- Hyh, minä haistan alkoholin, teen teistä valituksen koneen henkilökunnalle, nainen kitisi kuin ruosteinen ladonoven sarana.
- Odota, sanelen sukunimeni teille, kirjoittakaa se johonkin ylös, Werneri sanoi rauhallisesti.
- Minä olen valmis, nainen narisi.
- Pee, oo, äm, äm, ii, Werneri saneli.
- POMMI! nainen kirkaisi lappu kädessään.

Toiminta oli todella nopeaa, sillä parissa sekunnissa paikalla oli varmaan koko koneen henkilökunta. Wernerin vieressä oleva nainen yritti änkyttää jotain, mutta hänen kädessään pitelevä lappu, johon oli kirjoitettu sana POMMI nähtävästi riitti ja nainen matkatavaroineen poistettiin koneesta ajatusta nopeammin. Kuulimme kuinka nainen väitti sen olevan viereisen mieshenkilön sukunimi tai että hän oli kuullut sen väärin, mutta enää eivät selitykset auttaneet. Jouduimme tämän vuoksi istumaan koneessa puolisen tuntia, kun asiaa selviteltiin, sillä vaarana oli koneen tyhjentäminen ja tutkiminen. Viimein kapteeni tiedotti, että nainen oli täysin vaaraton ja voimme lähteä lentoon.

- Tuo oli aika rumasti tehty, sipisin Wernerille selkänojien välistä.
- Iteppähän alotti, mokomakin höynä ja mitäs kirjoittaa mitä sattuu.
- Anteeksi herra, lentoyhtiö haluaa hyvittää tuon äskeisen teidän syyttelemisen pullolla tätä hyvää konjakkia, lentoemo tuli Wernerin viereen.

Werneri kiitteli kovasti ja otti vastaan Remy Martin konjakkipullon. Vaikkei hän ollut värillisten viinojen ystävä, niin lahjapullon etikettiä ei tule arvostella kuten ei myöskään sen sisältöä. Lentoemon poistuttua, kone alkoi tehdä lähtöä ja kohta olimme jo taivalla ihailemassa pääkaupunkiseutua ylhäältä käsin. Närä jupisi nousun aikana jotain, että hän laittaakin tuohon autoonsa siivet ja seuraavan sukupolven Corolla on ensimmäinen oikeasti lentävä auto. Epäilin ääneen hänen tosin lentävän ulos ihan mistä vaan, missä hän moista ehdottelee. Sain osakseni murhaavia katseita ja jupinaa, että en vaan osaa kateellisena vähemmistöauton omistajana suhtautua automerkkiin joka puhuttelee isoja massoja ja joka on maailman laadukkain.

- Minäkin olin kerran töissä Toyotalla, Pasi puuttui keskusteluumme.
- Huh, säikähdin, sillä mies oli näyttänyt koko nousun ajan kuolleelta. – Olet hengissä vielä.
- Ai niin, äiti on käskenyt vetäytymään kuoreensa nousun ja laskun aikana, se estää korvien menemistä lukkoon.
- Entä tuo jauhamasi purkka, eikö sen pitäisi estää korvien menemistä lukkoon?
- Ei tämä ole purkkaa.
- Kieltäkö pureskelet, kummastelin mässyttävää kumppaniamme.
- Tämä on pala Renaultin kumimatosta, siis ihan sellaisesta uudesta matosta.

Tehostaakseen informaatiotaan, Kuikka otti suustaan mustan kumimaton palasen ja esitteli sitä ylpeänä meille molemmille sekä varmuuden vuoksi myös takana istuville Wernerille ja Andrelle. Kukaan ei kuitenkaan halunnut ottaa sitä kehotuksesta huolimatta käteensä. Närän huomio oli kääntynyt jo tulevaan lento-Corollaan, mutta minua kiinnosti kovasti, että miksi Pasi pureskeli kumimaton palasta. Mikään makuelämys se ei voinut olla missään tapauksessa.

- Haluatko lisää informaatiota? Pasi kysyi.
- Mielelläni. Ensinnäkin, että miksi Renaultin?
- Olen vaihtanut työpaikkaa, sillä entisessä elämässä oli liikaa ahdistusta emmekä me äidin kanssa kestäneet enää sitä.
- Kokeilitko ensin sairaslomaa tai lääkkeitä?
- Ehdotin, mutta on kuulemma helpompi irtisanoa kaksi, kuin laittaa muut koko organisaatiossa sairaslomalle.
- Eli muut ahdistuivat teidän työssäolosta, vai?
- Nappijuttu.
- Mitä nyt teet, noin niin kuin työksesi?
- Olen Renaultin huoltoneuvoja ja olen menossa nyt ensimmäiselle valmistajan järjestämälle kurssille.
- Hienoa, taidatkin olla kielimiehiä, kehaisin häntä.
- Jah sir, sitta titta, Pasi sanoi ylpeänä.


Jatkuu...

Rutinoffin kuski










© Rauno Vääräniemi