Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
takaisin tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

21.12.2007

Toyota-passi


Matka kohti lentokenttää alkoi Närän rasittavan naurun saattelemana. Andre poltteli tyynen rauhallisena piippuaan, sillä hänen autossaan ei ollut kuultu tupakointikiellosta tai toisten huomioonottamisesta, kun kyse oli perusnautinnoista. Eipä tuo minua haitannut, vaikka en ollut tupakkamiehiä, sillä autohan oli Andren ja toinen vaihtoehto oli kävellä lentokentälle. Totesin siinä takapenkillä istuessani, että Andre ei ollut maalauttanut vanhaa Xsara Picassoaan, vaan vaihtanut sen näemmä pähkä uuteen samanlaiseen.

- Haiseeko täällä joku? Werneri nuuhki nenä kattoa kohti.
- Piippu, ilmoitin.
- Ei, se on kyllä aivan jotain muuta, nuuh, nuuh.
- Uusi auto, o´lalaa, istutte sentään arvon herrat uudessa taiteilijan kaimassa.
- No nyt minä sen keksin, sehän on japanilaisautoista tuleva viemärinhaju, joka on tarttunut tuon yhden pölvästin vaatteisiin, Werneri totesi.
- Hmph, ensinnäkään Toyotat eivät haise viemäriltä ja toiseksi, minä olen kyllä fiksu ihminen, Närä tuhahteli.
- Vai niin, no, tuo nyt oli vain sinun mielipiteesi, hähähää, Werneri nauraa räkätti.

Kurvatessamme Herttoniemessä Itäväylälle, alkoi Andre selittää tarkemmin matkan tarkoitusta. Kyseessä ei kuulemma ollut mikään huvimatka, vaan hänen työmatka Maailman Leipänäyttelyyn, joka järjestettiin tällä kertaa Pariisi Expossa Porte de Versaillesissa, lähellä Pariisin keskustaa. Hänen firmansa maksoi meidän kaikkien kulut, mukaan lukien ruokailut perillä ja juomapuoltakin kohtuudella.

- Voi himputti kun et tuota aikaisemmin sanonut, Werneri päivitteli.
- Kuinka niin?
- Olisin ostanut firmasi piikkiin kohtuu ison kossuputelin tuosta Herttoniemen Alkosta.
- Juodaan kentällä sitä oikein lasista, sopiiko?
- Vähän hienostelua, mutta olen hyvin joustava ihminen tällaisissa asioissa.
- Ei siellä sattuisi olemaan mitään autonäyttelyä samalla? utelin väliin.
- On siellä. Paikallinen Toyota-kerho on meitä vastassa lentokentällä, siinä on tarpeeksi näyttelyä teille vaipoille, Närä kailotti niin, että korvaan oikein sattui.
- Siellä on pysyväisnäyttely kaikista ranskalaisista automerkeistä, niin kaduilla kuin muuallakin, o´lalaa.
- Pyh, minä lyön vetoa vaikka mistä, että Toyota on myös Ranskassa myyntitilastojen ykkönen. Hyvä automerkki ei ole koskaan huonolla sijalla, ei missään eikä koskaan, Närä alkoi julistaa kuin kunnon lahkolaissaarnamies.
- Sovitaan niin. Mikäli siellä on enemmistö Toyotia, niin minä pidän jotain Korollalippistä huomisesta viikon ja mikäli ei, niin ostan sinulle sievän Citroen-lippiksen, joka on liimattuna päähäsi viikon ajan, Andre artikuloi kuskinpukilta.
- Hähää, helppo voitto, Närä ilakoi kuin kuusivuotias saatuaan puuautojen jälkeen ensimmäisen peltiautonsa.

Utelin ystävältäni vaivihkaa, että mistä hän oli saanut sellaisen käsityksen, että Ranskassa ajetaan niin paljon Toyotilla. Tieto oli kuulemma tullut paikallisen Toyota-kerhon puheenjohtajalta. Heillä oli sellainen organisaatiojärjestelmä kerhoissa, että puheenjohtajan sanaan luottivat kaikki, eli sitä ei epäilty missään tilanteessa – ei ollut kuulemma tarvetta. En ollut kartoittanut Ranskan autokantaa, mutta minulla oli siitä japanilaisautojen levinneisyydestä totaalisen erilainen käsitys mitä vauhtipapalla.

- Miten minusta tuntuu, että tämä autosi kulkee köykäisemmin mitä se vanha 2002 vuosimallinen, ihmettelin ääneen.
- O´lalaa, ranskalaiset autot ovat kuin hyvä viini, eli ne paranevat vuosimallien mukaan.
- Pyh, rapea paska tämä on, lattiakin narisee täällä takapenkillä, Närä tuhahti.
- Siinä kumimaton alla on säilytyslokero, jossa on rapisevalla paperilla päällystetty paketti, se rapisee, Andre torpedoi papparaisen narinat.
- Pyh, no tämä penkki ainakin nitisee…jostain kohtaa, Närä heilutti takapuoltaan ja yritti saada aikaan nitisevän äänen, siinä tosin onnistumatta.
- Niin, tässä Picassossa on edelliseen verrattuna tehokkaampi kone, entisen kasiventtiilisen sijasta kuusitoistaventtiilinen. Lisäksi varusteina on ajonvakautusjärjestelmä, vakionopeussäädin ja peruutustutka, jotka puuttuivat vanhuksesta.
- Onko tämä 2007?
- Kyllä, o´lalaa, vaikka muotoilu onkin jo viime vuosikymmeneltä. Kyyti on mukavaa ja tällaisen tukevoituneen patonkikauppiaankin on helppo istua kuljettajan paikalle, o´lalaa.
- Hah, Toyotat ainakin suunnitellaan joka vuosi. Ne eivät ole mitään ylivuotisia malleja, hah, Närä ilakoi.
- Jotenkinhan se on edellisvuotena tehty paska yritettävä korjata, Werneri totesi rauhallisesti ja pisti tupakaksi.
- Köh, köh, täällä alkaa olla savua jo liikaa, Närä köhi.
- Saattaahan se tuolla ulkona ilma olla raikkaampaa, vaan tämä kyyti vie ilmaiselle matkalle Ranskaan, Andre ilmoitti.

Keskustelu tupakansavusta loppui siihen paikkaan. Närä oli kuitenkin niin perso kaikelle ilmaiselle, että pieni savuhaitta oli todella pientä tällaisen ilmaisen matkan rinnalla. Etupenkkiläisten vedellessä kessua ja piippua, me Närän kanssa availimme takasivuikkunoita sen verran, että pahin savu livahti ulos.

- Minä ajan tässä kohtaa yleensä satasta, vauhtipappa kommentoi meidän kantatessa Lahdentieltä ramppia pitkin Kehä kolmoselle.
- Kolmekymmentä, tasan, Werneri ilmoitti.
- Neljäkymmentä, kerroin oman tilannenopeuteni.
- Saattaahan tuo olla kahdeksankymmentä, mutta saattaa olla jotain muutakin, o´lalaa, kuskimme informoi mittarin näyttäessä seitsemääviittä.

Vauhtipapan saatua selville meidän kaikkien tilannenopeuden, hän alkoi irviä meitä hitaiksi nahjuksiksi, jotka olemme hukanneet puolet elämästä ajamalla liikenteessä liian hitaasti. Olisimme kuulemma kerinneet tehdä elämämme aikana paljon muutakin, kuin istua tien tukkoina liikenteessä, mikäli olisimme sisäistäneet kaasupolkimen oikeaoppisen käytön.

- Vasen kaista, vasen kaista, voi pyhä perse! Närä raakkui noustessamme mäkeä ylöspäin.
- Anteeksi mikä? Andre kummasteli.
- Sitä vaan, että kato nyt miten tuokin pakettiauto meni ohitse tuosta vasenta kaistaa. Se pitää tukkia…voi, voi, voi…
- Pysäytä tuossa Honkkarin kohdalla, käyn ostamassa ilmastointiteippiä, Werneri ilmoitti kuskille.
- Mitä sinä sillä? Andre kysyi.
- Teippaan tuo yhden raakkujan pään umpeen, niin loppuu tuo joutavanpäiväinen räkätys.
- Herkkis, et kestä totuutta! Närä kivahti ja alkoi mököttää huulet tiukasti yhteen puristettuina.

Emme poikenneet Honkkariin, vaan ajoimme tyylikkäästi sen ohitse. Kehällä Andre ajeli tuttuun tyyliinsä rajoitusten mukaan, sillä hän ei ollut niitä kiireisimpiä kulkijoita. Hän taisi olla tästä porukasta ainut, joka ajoi autolla normaalisti rajoitusten mukaan.

Parin käännöksen jälkeen kuskimme ilmoitti auton parkkipaikan olevan Lentoparkki, josta jatkaisimme matkaa linja-autolla ulkomaanterminaaliin. Pian olimmekin Lentoparkin puomilla, johon Andre pysäytti patonkivankkurinsa ja pyysi meitä nousemaan ulos autosta. Nousin ensimmäisenä ulos ja nostelin kaikkien matkatavarat pihalle bussin viereen. Närä alkoi vinkua samassa, että hän menee kyllä Andren mukana parkkipaikalle laskemaan Toyotia. Lisäksi hän kaivoi vielä kameran käteensä, aikomuksenaan ottaa lisää matkamuistoautokuvia omasta merkistään.

- Minun nuoruudessa tuollaisten yli olisi ajettu vahingossa pari kertaa traktorilla, Werneri kommentoi Andren ja Närän kadottua portista sisälle.
- Varmaan tarkoitat tuota Toyota-pölvästiä.
- Jep.

Emme viitsineet seisoskella ulkona, vaan astuimme parkissa nököttävään bussiin matkatavaroiden kera ja etsimme itsellemme istumapaikat. Jotakuinkin viiden minuutin odottamisen jälkeen autoa viemään lähtenyt kaksikko ilmestyi bussiin lievästi puuskuttaen.

- Miksei tämä jo lähde? Närä marmatti saatuaan perseensä penkkiin.
- Tovinhan tuota jo istuitkin, vielä käytävällä seisoskeleva Andre hymähti.
- Aika on rahaa.
- Niinpä, ja tällä reissulla minun rahaa, o´lalaa.
- Öh niin, sinun takiasi hoputin, Närä mutisi aika epäselvästi.

Odotuksestamme ei tullut pitkä, vaikka tuskin siihen meidän valitus auttoi. Autoon tuli vielä muutama tyyppi, ja bussi lähti kohti lentoasemaa. Parin kiepautuksen jälkeen bussi oli ulkomaanterminaalin edessä. Matkaan ei montaa minuuttia tuhraantunut. Närä oli ensimmäisenä ulkona, niin nopeasti, että unohti matkalaukkunsa autoon.

- Meinaat sitten elellä ulkomailla ilman matkatavaroita, totesin laskeutuessani oman matkapakaasin kanssa ulos autosta.
- Miten niin…häh?

Asia meni jakeluun parin sekunnin viiveellä. Papparainen singahti takaisin bussiin etsimään laukkuaan. Se oli suoraan hänen nenänsä edessä, joten pitkään sitä ei tarvinnut etsiä. Muut olivat tulleet jo ulos autosta, kun Närä laskeutui sieltä jo toistamiseen.

- Aina sinua saa odottaa, mokomakin japsiautoileva vätys, ilmoitin mahdollisimman hapan ilme naamallani.
- Pyh, minä vaikka sudin teidän ympäri tässä ja heti!
- Varo etteivät nuo nahkasaappaat vaan keuli, hehehee, hekottelin vauhtivaarille.
- Hmph, vaippa se vaan yrittää tiristää huumoria, vaikka enemmän tuo itkun puolelle vetää, pöh.

Andre marssi jo lentoaseman ovella, joten suuntasimme askeleemme hänen perään. Olimme jotakuinkin tuon verkkaisesti liikkuvan patonkikauppiaan armoilla, mikä ei missään tapauksessa ollut huono asia. Maailmanmatkaajan varmuudella hän johdatti meidät oikean tiskin luo ja keräsi porukan passit itselleen.

- Anteeksi, mutta kenen tämä Toyota-passi oikein on? virkailija korotti ääntään.
- Se on minun, eikö olekin tyylikäs, Närä kasvoi pituutta monta senttiä tultuaan huomioiduksi.
- Valitettavasti minun täytyy pyytää teitä ottamaan nämä tarrat pois passista, se on virallinen matkustusasiakirja.
- No höh, just ne siihen liimasin, voihan vetari.

Närällä ei auttanut muuta kuin tehdä kuten nuori kaunis nainen vaati, sillä muuten ei kuulemma hänelle tipu matkalippua. Hammasta purren ja neuvostosuomesta sadatellen papparainen irrotti tarrat ja liimasi ne sen jälkeen varovasti pienen käsimatkatavaralaukkunsa kylkeen. Tuossa kohtaa mieleeni tuli, että olisinkohan minä tarvinnut jotain käsimatkatavaroita? Lähtö oli ollut niin nopea, että otin mukaan vain pienen ruumaan menevän matkalaukun. Andrella oli pieni reppu, mutta Wernerillä ei ollut myöskään mitään käsimatkatavaroita.

- Et ottanut mitään käsimatkatavaroita, heitin Wernerille.
- Kädet väsyvät jos niitä kanniskelee koko matkan, siksi en ottanut.
- Totta, nyt ne menevät hyvin ruumassa, naurahdin.
- Parempi, kun poika vie ne koneeseen ja poika tuo ne koneesta, niin ei oma roppa rasitu. Jaksaa katsos paremmin juoda konjamiinia ja muita Ranskan hömppäjuomia.
- Niin, et ole konjakin ylimpiä ystäviä.
- Totta, korkeintaan puolituttu kaveri.

Werneri oli vannoutunut kirkkaiden ystävä nykyisin. Oli hän joskus villissä nuoruudessa kuulemma juonut jotain värillisiä aineita ihan humalaankin asti, mutta siitä oli aikaa pari ihmisikää. Meidän turistessa juomista, Andre ja Närä tutkailivat matkalippujamme. Kuuntelin sivusta ja totesin, että minä ja Närä istumme vierekkäin ja Andre ja Werneri istuvat vierekkäin takanamme.

- Mikähän paikka, kyllä jännittää? Närä tutkaili lippuaan.
- Rivi 15 ja E paikka näkyy olevan, vilkaisin hänen tikettiään.
- Carina E, ou JEEEE! hän karjaisi niin, että eräältä vanhalta mieheltä tippui tekarit lattialle.
- Voi helvetti, että toisilla on halvat huvit, manailin.
- Se on E, kuin ensimmäiseksi paska. Minua ainakin ahdistaisi moinen auto, Werneri ilmoitti.
- Siirtykäämme turvatarkastuksen kautta tuonne porttien suuntaan, Andre hoputti mölyävää laumaamme.

Vilkaisin kelloa ja totesin meillä olevan vielä ihan hyvin aikaa koneen lähtöön. Päätimme mennä jonnekin juottolaan ottamaan ensimmäiset matkanaukut. Andre meni turvatarkastuksen läpi ilman ongelmia. Riisuin itse suosiolla bootsit ja muut rautapitoiset esineet ja tallustelin portin läpi sukkasillani ilman piippaamista. Wernerin kohdalla portti alkoi ulvoa kuin hyeena. Syyksi paljastui hänen povitaskussa ollut metallinen taskumatti, tosin tyhjä sellainen.

- Oletko vanhaksi tulossa, kun tyhjää taskumattia kuljetat mukana? tiedustelin hämmästyneenä.
- Ei, vaan taskumattien koot ovat pienentyneet.
- Kuinka niin?
- Tämä oli täysi vielä kotona, mutta nyt ei enää helmen helmeä.

Närän kohdalla portti pysyi myös hiljaa, sillä hän lastasi kaiken mahdollisen muovilaatikkoon. Sen jälkeen asiat hieman mutkistuivat, sillä turvatarkastajat huomasivat jotain hänen tavaroissaan ja alkoivat tutkia sitä.

- Varmaan uusi Lada, toinen kuului arvuuttelevan.
- Eihän ole, kyllä minä autot tunnen, tämä on ihan selvä Fiat Albea, se uusi halpisauto.
- Ei ikinä, ei italialaiset tee nykyisin enää näin rumia autoja.

Närän ilme oli todella katsomisen arvoinen, kun hän jäi tuijottamaan turvatarkastajia suu auki. Koko tilanne oli jotenkin seis, sillä myös hänen takana tulevat ihmiset jäivät katsomaan mitä portin jälkeen oikein tapahtui. Ehkä tilanne olisi jatkunut pitempääkin, mutta Werneri rykäisi ja ilmoitti hänen kaipaavan sirkushuvien sijaan jotain juotavaa.

- Tänne se Corolla! Närä kivahti ja tempaisi Corolla-pienoismallinsa pois turvatarkastajan kädestä.

En saanut enää mitään selvää mitä turvatarkastaja sanoi, sillä Närä puhalsi sellaisella purjeella ohitseni, että ilmavirta kiskoi minut mukaansa. Näin hänen nyrkissään olevan auton ja se näytti tosiaan joltain hieman erilaiselta autolta. Ikään kuin se olisi ollut jotenkin turvoksissa joka suuntaan. Auton tutkiminen jäi kuitenkin väliin, sillä kaikki huomioni meni muun porukan seuraamiseen, niin haipakkaa he menivät.

- Raittiit ja muut rajoittuneet voivat mennä vaikka huussiin, minä poika tilaan nyt ison kossun ilman vettä, Werneri ilmoitti ja pyörähti erään juottolan tiskin ääreen.
- Minä maksan, otatte mitä otatte, Andre sanoi.

Otimme jokainen juomamme ja menimme istumaan vapaaseen pöytään. Meillä oli tässä vaiheessa noin puolisen tuntia aikaa hörppiä juomia, ennen kuin pääsisimme koneeseen. Närä nuuhki konjakkiaan ja nyrpisti nenäänsä. Happamasta ilmeestä huolimatta hän joi sen kuitenkin.

- Tietääkö kukaan, että mistä tietää Warren sammuneen? Werneri heitti ilmoille visaisen kysymyksen.
- Se ei kolise, Närä hihkaisi ja nauraa räkätti perään.
- O´lalaa, veikkaisin savun hälvenneen, Andre muikisteli suutaan.
- Laivat eivät enää huudata sumutorviaan, heitin oman villin veikkaukseni.
- Noup, kaikki väärin. Sen tietää siitä, että radiossa ilmoitetaan ilmanlaadun parantuneen, Werneri ilmoitti ja hekotteli perään.


Jatkuu...

Rutinoffin kuski










© Rauno Vääräniemi