Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
takaisin tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

9.11.2007

Wernerin lapsuuden haave


Seisoin ikkunan äärellä kahvimuki kädessä ja ihailin parkkipaikalla seisovaa punaista Rutinoffiani. Se näytti nykyisin huomattavasti ylväämmältä, sillä olihan sen alla maahantuojan asentama erikoispakoputki. Nyt siinä oli tehojakin jo 42 kW verran, joka alkoi lähennellä jo urheiluautojen lukemia.

Tuossa pakoputkiprojektissa oli ilmennyt vielä hyvä asia, jota maahantuoja ei ollut ottanut huomioon. Tehtaan mukaan myös ilmaiselle osalle on tietty asennusaika, ja se oli tällä kertaa mekaanikon ryyppäämisen vuoksi ylittynyt aika huimasti. Maahantuoja sai valita, että maksaako se sadantuhannen euron sakot tehtaalle vai sitoutuuko huoltamaan ja kustantamaan kaikki autoni huollot niin pitkään kuin se ikinä liikkuu. Oikein lähetti toi minulle kirjeen, jossa oli hieno paperi, jonka mukaan olen oikeutettu ikuiseen ilmaiseen huoltoon tämän kyseisen Rutinoffini osalta. Herkistyin siitä niin kovasti, että tempaisin pullon rypäletislettä. Tuo yllätys tuli niin puskasta ja pitkällä viiveellä, että pakkohan sitä oli juhlistaa jollain tapaa.

Nyt elettiin syyskuista maanantaita ja olin sanalla sanoen vähän tylsistynyt. Perjantaina oli tullut viimeisin Sumuvalo-lehti, mutta se keskittyi tällä kertaa Mersun pohjatöihin ja sen maalaamiseen pölynimurilla, joten annoin lehden suosiolla viikonloppuna kylässä piipahtaneelle Reiskalle. Hän kertoi minulle, että imurilla maalaamissa tärkeintä on imurin vuosimalli ja sen muodot. Asia ei jaksanut kiinnostaa minua kovinkaan paljoa. Ihan sama, vaikka olisivat maalanneet sen Mersun mattopiiskalla tai mopilla.

Seurasin ikkunasta Volvo-miehen astelemista autolleen, kun kännykkä alkoi mekkaloida makuuhuoneessa. Laskin mukin pöydälle ja kipitin puhelimen luokse. Näin ruudulta soittajan olevan Werneri Warren.

- Hello Werneri, miten pörisee?
- Minulla menee hyvin, mutta eräällä autokaupalla huomattavasti heikommin.
- Kuinka niin, onko myynti tippunut jollain rajusti?
- Ei, vaan noussut.
- En ymmärrä. Voisitko tarkentaa?
- Kävin viikonloppuna Lada-näyttelyssä Warrellani.
- Ja ostit vissiin ne 50 Nivaa jotka oli tuotu Suomeen, vai?

Tässä kohtaa minun piti siirtää luuri kauas korvastani, sillä Werneri alkoi nauraa niin kovaa, että pelkäsin sen halkaisevan puhelimeni kaiuttimen lisäksi korvani.

- Mitä siellä tapahtui? utelin naurun loputtua.
- Vedin rundin Warrella niiden myyntihallissa, kun siellä oli avoimien ovien päivä.
- Kuulostaa aika pahalta.

Jolla oli vähänkin tietoa Wernerin Warren savuttamisesta, niin piti tuollaista sisätiloissa sillä pyörähtämistä heti ydinsodan jälkeen pahimpana tuhona sille paikalle. Se hyvä puoli siinä kyllä oli, ettei kyseisessä paikassa varmaan tule olemaan tuholaisongelmia muutamaan vuoteen, tosin tuskin siellä kasvaa kukatkaan puoleen vuoteen.

Minua alkoi jälleen naurattaa yksi Wernerin aikaisemmin kertoma juttu. Poliisit olivat pysäyttäneet hänet kerran sulkuviivan kohdalla sattuneen kaistanvaihdon vuoksi. Poliisi oli mennyt Warren vierelle ja ilmoittanut käyvänsä tarkastamassa tietoja poliisiautolla. Puolen tunnin päästä Werneri oli saanut puhelinsoiton joltain komisariolta, joka oli pyytänyt häntä sytyttämään autonsa sumuvalot, jotta konstaapeli löytäisi takaisin auton luokse. Eipä tuossa muuten mitään, mutta tällä välin yli-innokas nuori konstu oli kerinnyt kävellä auton ohi rautatien tasoristeykseen ja luuli lähestyvää junaa Wernerin autoksi. Onneksi mitään pahempaa ei sattunut, eikä Wernerikään saanut sakkoja varomattomasta ajosta.

- Eihän se minun vikani ole, että ovia pidetään auki ja parkkipaikalla ei ollut vapaata ruutua, Werneri röhötteli.
- Ei todellakaan. Niin, mitä se myynnin kasvaminen oikein tarkoitti?
- Siinä kävi niin, että innostuneet automyyjät alkoivat myydä paukutella uusia Ladoja oikein liukuhihnalta. Möivät oikein esittelykappaleetkin samaan syssyyn, kun kauppa kävi kuin siimaa.
- Positiivistahan tuo on, siis ainakin minun mielestä, totesin kummissani.
- Katsos, myydä Ladaa ja luulla myyvänsä Ladaa on vähän eri asia.
- Niin?
- Pari innokasta keltanokkamyyjää möi Ladoina Alfat, Fiatit ja Kiat maastureita myöten.
- Ei voi olla totta?
- Kyllä, myynti kasvoi mutta niin teki myös tappio, Werneri hekotteli.
- Eikö tuossa ole vaara saada nenä kipeäksi, siis sinulla kun sillä tavalla käryttelet ja sotket toisten kaupankäynnin?
- Njaa, aika minimaalinen mahdollisuus, sillä kuka minua löytää sieltä kärypilvestä.

Werneri kertoi, että joku yritti juosta hänen peräänsä, mutta erehtyi autosta ja mätti läheisessä risteyksessä siihen pysähtynyttä vartiointiliikkeen vartijaa turpaan. Tuon oli kertonut yksi Wernerin naapuri, joka oli ollut ostamassa uutta Satakymppiä, mutta ajoikin kotiin samanhintaisella Cromalla.

- Kukaan ei nähtävästi saanut ylös sinun rekisteritunnusta.
- Mitä sillä on väliä, minähän olen syytön.
- Ajoit kuitenkin sisälle liikkeeseen.
- Jep, siinä ovella oli kyltti, että Aja sisään, arvioimme autosi. Lisäksi toinen kyltti ilmoitti heidän myyvän kaikki hallissa olevat autot ulosheittohintaan.
- Taisi olla viimeinen kerta, kun arvioivat autoja sisätiloissa, he he hee, naureskelin.
- Jep, näin on. Ajoin siitä pari tuntia takaperin ohi ja sen oven eteen on kaivettu kaivinkoneella helvetin syvä ja leveä oja. Näyttivät virittelevän siihen jotain ramppeja omaa liikennettä varten, Werneri kertoili rauhalliseen tyyliinsä viimeisimmistä havainnoista.

Keskustelimme asiasta ja tulimme siihen tulokseen, että seuraavan kerran kyseiseen liikkeeseen ei olisi asiaa sisälle omalla autolla, vaan meidän olisi turvauduttava Troijan hevoseen. Sinänsä tuo oli aika teoreettinen ongelma, sillä meillä kummallakaan ei ollut lähitulevaisuudessa mitään aikomusta vierailla siinä autoliikkeessä.

- Kyllä minua yksi asia jäi hieman harmittamaan, Werneri tunnusti lopuksi.
- Senkö takia soitit?
- Niin tein, sillä haluan purkaa tämän melekein ahdistuneen oloni jonkun hyvän tutun kanssa.
- Kerropas nyt, niin nauretaan sille yhdessä, ehdotin.
- Ei muuten naureta!
- Täh? kummastelin ystäväni tiukentunutta sävyä.
- Sinähän et minun lapsuuden haaveelleni naura, ketale.
- E-en toki.

Johan nyt alkoi olla mustia pilviä ystäväni melekein ahdistuneen olemuksen päällä. Tässä kohtaa piti kyllä myöntää, että oma hihnapyörä luisti tavallistakin voimakkaammin, sillä en keksinyt mistä kenkä nyt puristi tai pönttö vuosi, kuten automiehet saman asian ilmaisevat.

- Vanhempaa ihmistä ja hänen lapsuuden haavettaan tulee nuorempien kunnioittaa, Wernerin tiukka linja jatkui.
- Tottahan toki, saat täyden tukeni.
- En saanut vieläkään sitä Satakymppiä, jossa on kaksi kromattua vetokoukkua, siis koukku molemmissa päissä.
- Tuota, köh, eihän sinun lapsuudessa ollut tietoakaan Satakympeistä, lieneekö ollut edes Ladoja olemassa silloin?
- Ei niin ja sen takia se onkin ollut niin suuri haave, siis saada jotain mitä ei ole edes olemassa.
- Hmm, olet tainnut joskus aikaisemminkin puhua tuosta haaveesta, kaivelin muistini sopukoita.
- Totta, siitä puhe mistä puute.

Tässä kohtaa Wernerin pokka ei enää pitänyt, vaan mies repesi nauramaan kunnon röhönaurua. Naurun lomassa hän selitti, että jotkut puhuvat vitusta, toiset näkkileivästä ja hän Satakympistä kahdella kromatulla vetokoukulla. Naurun loputtua hän kertoi kirjoittaneensa aikoinaan myös Ladan tehtaalle tuosta ongelmastaan. Kirjeen kirjoittamisessa oli mennyt nähtävästi joku pieleen, sillä paluupostissa hän oli saanut jumalattoman ison naapurimaan lipun ja laatikollisen jonkun aseen panoksia.

- Tuota noin, asiasta toiseen, mikäli tämä on nyt käsitelty loppuun, ehdottelin.
- Sopii, en yleensäkään keskustele lapsuuden haaveesta kuin viisi minuuttia kerrallaan.
- Mitä sille sinun naapurillesi kuuluu, sille Nissan-papparaiselle?
- Ahaa, tarkoitat sitä Almera-miestä josta tuli huonomuistinen.
- Sitä juuri.
- Auto on ainakin huolella huollettu.
- Kerro?

Werneri rykäisi kerran ja alkoi kertoa naapurinsa viimeisimmistä kommelluksista autoilun ihmeellisessä maailmassa. Naapuri oli vienyt vuoden vanhan Almeransa huoltoon ja hakenut sen sieltä normaalisti pois. Seuraavana päivänä hän muisti, että auto pitää viedä huoltoon ja vei sen toisen kerran. Kovan tappelun jälkeen auto oli huollettu jälleen kerran. Keskiviikkona sama liike ei ollut enää suostunut huoltamaan autoa kolmatta kertaa, joten naapuri oli siitä suivaantuneena ajanut toiseen merkkiliikkeeseen ja huollattanut sen siellä kolmannen kerran samalla viikolla.

- Entä torstaina ja perjantaina? utelin kärsimättömänä.
- Ajoimme sen molempina päivinä kolme kertaa pesukoneen läpi huoltoasemalla.
- Heh, onpahan ainakin hyvin huollettu ja pesty auto herralla.
- Mahtaa vain seuraavalla omistajalla olla huuli pyöreänä, kun katsoo huoltoleimoja, Werneri hekotteli.
- Leimasivatko ne joka kerta huoltokirjan?
- Kyllä, naapurini mukaan maksavan asiakkaan pitää saada huoltoleima juuri sille päivälle ja piste.
- Mitä sille nyt kuuluu?
- Ihan hyvää, kait.
- Kuinka niin?
- Istuu jo toista päivää autossa miettimässä, että missä kerroksessa asuikaan.
- Et sitten ajatellut auttaa häntä?
- Ei onnistu, hemmo ajaa aina karkuun minut nähdessään. Luulee, että yritän saada hänet sisälle erään leskirouvan asuntoon.
- Mitä pahaa sellaisessa leskirouvassa oikein on? kummastelin tilannetta.
- No kun se leskirouva totesi kerran, että hän ei ole rakastellut autossa sitten T-Fordin jälkeen ja haluaisi ottaa uusinnan naapurin Almerassa.

Puhelun lopuksi Werneri kertoi harkitsevansa vierailulle tulemista tässä joku päivä, todennäköisesti jopa nyt samassa kuussa. Kaikki riippuisi kuulemma tuulen suunnasta, sillä hän ei viitsi lähteä piiskaamaan Warreaan kovaan vastatuuleen, sillä se kävi kuulemma liian työstä. Muut autoilijat olivat kuulemma tympääntyneet työntämään ylämäessä vastatuuleen hyytynyttä Warrea. Kova tuuli kyllä vei käryt tehokkaasti pois, mutta tilalle tuli vetämättömyys.

- Entä myötätuuleen ajo kovalla tuulella? tiedustelin häneltä.
- Heititkö tuon kysymyksen kevennykseksi jollain tapaa?
- E-en, miten niin?
- Millä helevetillä luulet autoni pysähtyvän kovaan myötätuuleen ajettaessa?
- Ai niin, millä?
- Ei millään, ellei seiniä lasketa mukaan.
- Jaksoihan se ennen mennä ja pysähtyä paremmin, mikäli muistan oikein.
- Kyllä, mutta se oli ennen kuin juotin sille Pohjanmaan reissulla Kossua suoraan kaasariin.
- Ahaa, eli se siis oppi liian hyvälle.
- Ei kettuile pitkään, minulla on nimittäin toinen kaasari kasausta vaille.

Werneri kertoi, että mikäli sää on tyyni, hän tulee käymään vanhalla kaasarilla, muussa tapauksessa pitää pellin alle vaihtaa uusi Koskenkorvaan tottumaton kaasari. Toivottelin hänet sydämellisesti tervetulleeksi, sillä emme olleetkaan nähneet pitkään aikaan jostain kumman syystä. Autoista huolimatta tämä meidän välinen reilu kymmenen kilometrin välimatka oli toisinaan hyvin pitkä ja vaikeasti ajettavissa.

- Ai niin, vielä yksi asia, Werneri ilmoitti.
- Mikä?
- Tässä eräs päivä luokseni tuli oikein vittumaisen näköinen hujoppi partasuu. Tyyppi oli oikein tuulen nussiman vinkuheinän ilmentymä.
- Mielenkiintoista, kerro lisää?
- Tuli sössöttämään hikinauha melkein silmillä, että hänellä on joku helvetin pilkkutaksi ja hän haluaa värvätä minut ja autoni myös taksiin. Olisimme kuulemma kuin tehdyt kantamaan jousitettua taksikylttiä.
- Annas kun arvaan, olet törmännyt Tomppa Pomoon, sellaiseen Talbotilla suhaavaan pelleen.
- Sama mies, hyi helvetti kun vieläkin puistattaa sen nakinkuorimainen pukeutuminen liian pieneen pukuun ja kauhea käkättävä nauru. Se Talbottikin rallatti niin, että olin lähes kuuro kolme päivää…kele!
- Tyyppi muutti tähän naapuriin Taksi-Petterin asuntoon.
- No mitä Taksi-Petterille tapahtui, hirttikö se itsensä Mersun taustapeiliin?
- Ei, vaan vaihtoi alaa ja muutti välimerelle.
- Hyvä niin, toivottavasti on nyt onnellinen elämässään.

Viimein asiamme oli keskusteltu ja lopetimme pitkäksi venähtäneen puhelun. Olin koko puhelun aikana seurannut, kun Volvo-mies pyöri autonsa ympärillä suihkepullo kädessään. En ollut ihan varma, että oliko silmissäni jotain vikaa vai pesikö hän tosiaan 740-mallista traktoriaan suihkepullon ja pienen lastan avulla? Mikäli näin oli, niin nyt oli Börje Svensson jälleen kerran ylittänyt itsensä piheyden saralla. Olin aivan varma, että kyseessä oli ns. rahaa säästävä Volvon pesu. Tuota hommaa näytti hidastavan aika lailla se, että Börje juoksi välillä himaansa. Jotenkin vaikutti siltä, että hän kävi täyttämässä pullon sisällä.

Sillä samalla hetkellä parkkipaikalle asteli vanha ystäväni Oskari Närä. Hetken Börjen touhuja katseltuaan papparainen asteli Volvon vierelle ja alkoi tutkia Volvo-miehen kädessä olevaa suihkepulloa. En voinut millään nähdä tänne sisälle asti mitä pullossa luki, mutta nähtävästi siinä oli jotain erikoista, kun vannoutunut Toyota-papparainenkin innostui siitä. Innostuksen päättelin siitä, että suihkepullosta käytiin melkoinen vääntö ja vetokilpailu Närän iskiessä kiinni siihen. Arvatenkin hän olisi halunnut kokeilla sitä omaan autoonsa. Pahaksi harmiksi Volvoileva Börje oli papparaista vahvempi ja sai pitää pullonsa itsellään.

Häviäminen taisi ottaa Närälle kovin luonteen päälle, sillä Volvo-miehen keskittyessä jälleen suihkuttelemaan autoaan hyvin läheltä, Närä tuuppasi häntä kädellä selästä niin kovasti, että Börje nyökähti nenä edellä autoaan päin ja valui siitä velton makaronin lailla autonsa vierelle. Närän huonoksi onneksi hän valahti suoraan sen suihkepullon päälle. Tilanne alkoi vaikuttaa melkoisen mielenkiintoiselta. Nyt minua harmitti suunnattomasti, etten ollut saanut vielä kaikkia vaatteita päälleni. Pitäisi käydä vielä suihkussakin ennen ulos lähtemistä. Voisin tietysti soittaa Närälle ja kysyä mikä oli homman nimi, mutta en halunnut häiritä ystävääni ja antaa sitä kautta hyvin tympeälle Volvo-miehelle etulyöntiasemaa tässä taistelussa. En minä mitään Toyotaa rakasta, mutta periaatteessa olin enemmän Volvoa vastaan, sillä Närä oli monessa asiassa todella hyvä tyyppi.

Viimein Volvo-mies pääsi ylös ja kaikesta päätellen uhkaili Närää jollain tapaa, sillä papparainen otti muutaman taka-askeleen. Hetken huutamisen jälkeen Börje nosti nokkaansa ja poistui jälleen kotinsa suuntaan, Toyota-papan jäädessä parkkipaikalle keskisormi pystyssä.


Jatkuu...

Rutinoffin kuski










© Rauno Vääräniemi