Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
takaisin tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

31.8.2007

Ex Hummeristi


Keskustellessani Kardaanin kanssa, maajussi oli hävinnyt paikalta ja kuului käynnistelevän traktoriaan parkkipaikalla. Minä katselin Mersun mattamustaa kylkeä mietteissäni, Kaalepin selittäessä millaisilla kirjaimilla teksti tulee. Näky tulisi olemaan kuulemma niin huikaiseva, ettei moista ole nähty Suomessa ikinä. Olin mielessäni aivan samaa mieltä, se varmaan olisi huikaiseva näky.

- Meinaatko laittaa siihen mitään Sumuvalolehden mainoksia? tiedustelin mieheltä.
- Kyllä, lätkäisen tämän tuohon takaikkunaan, Kaaleppi otti taskustaan pienen tarran.
- Oho, tuohan se vasta näkyykin kauas.

Hän esitteli minulle arviolta puolen sentin levyistä ja noin viiden sentin pituista suikaletta. Katsoin sitä parin sentin päästä ja totta tosiaan, siinä luki SUMUVALO-LEHTI. Jos mainostaminen onnistuu noin pienillä mainoksilla ja siitä hyötyy jotain, niin minäkin voisin mainostaa lehteä vaikka parilla tarralla.

- Mitä tuosta maksetaan? siis tuon tarran näyttämisestä.
- Saan merkata joka viikko yhden ylityötunnin tuntilappuuni.
- Kokonaisenko?
- Pitää paikkansa. Meillä toimittajilla ja varsinkin armoitetulla päätoimittajalla on etuja, joita muut eivät saa edes rukoilemalla.
- Se oli muuten hyvä se kumimattotesti, vaihdoin aihetta.
- Piditkö siitä tosiaan?
- Kyllä pidin, parasta mitä autolehtenne on tarjonnut vuosiin, kerroin vilpittömästi.
- Kuule, minulla on ne matot tuolla takakontissa, ostatko?
- En.
- Halvalla?
- En edes uhkailemalla, pyörittelin päätäni.

En kait nyt mikään idiootti ollut, joka ostaa mitä vaan kun halvalla saa. Perhana, kyllä se autoilijalla joku roti pitää olla mitä ostaa, varsinkin omaan autoonsa. Tosin tässä vaiheessa minulle tuli mieleen, että Werneri Warrelle voisi tietysti ostaa synttärilahjaksi 110 kumimattosarjan ja lähettää ne hänelle. Iloa olisi varmasti taattu ja Toyotan renkaiden tuoma paha mieli poistuisi. Näitä miettiessäni maajussi ajoi traktorilla ohi kättään heilauttaen.

- Kuule, oliko niitä satakympin kumimattoja vielä?
- Hei, siinäs näet, pieni miettiminen tuo tarvetta, Kardaani myhäili ja alkoi kaivella Mersun takakonttia.
- Kaverille niitä ajattelin.
- Hei, älä nyt, kaverillehan minäkin aina ostelen ties mitä, Kaaleppi kääntyi ja vinkkasi silmäänsä.
- Ei kun tykkään nukkua kumimattojen välissä, murahdin takaisin.
- Älä, sinäkin?
- Etsi nyt hyvä mies ne kumimatot, että päästään litkimään ilmaista konjakkia tuonne autotalon avajaisiin.
- Tadaa, tässä nämä ja kaikki neljä.
- Paljonko?
- Kaksikymppiä yhteensä. Eihän ole hinnalla pilattu?
- Mitä maksaa, jos postitat ne kaverilleni?
- Yhteensä kolmekymppiä.

Kaivelin rahat ja tälläsin ne Kardaanin kouraan. Lisäksi pyysin häneltä paperin, johon kirjoitin Wernerin nimen ja osoitteen. Mitä hittoa sitä itse mitään lähettelemään, kun joku toinen sen teki puolestani korvausta vastaan. En alkanut edes tinkiä kympin lähetyskuluista, sillä lahja oli taatusti joka euron arvoinen ja toisi vastaanottajalle suunnatonta iloa vuosiksi eteenpäin.

- Se kestotestin Ascona olisi myös myynnissä, Kardaani hymyili.
- Ja saa noutaa jostain Pudasjärveltä, vai?
- Mistä arvasit?
- Villi veikkaus. En kuitenkaan osta, sillä Opelit aiheuttavat minulle kutinaa, eikä siihen lääkäreiden mukaan auta muu, kuin pysyä kaukana niistä.
- No eikä, sehän on saksalainen auto, eivätkä ne kutise.
- Ei autot, vaan minä.

Samalla hetkellä metsästä alkoi kuulua hitonmoista kiroilemista ja pauketta. Hetken sitä kuunneltuani tulin siihen tulokseen, että venäläiset ovat opetelleet suomen kielen ja hyökkäävät tänne nyt paljain jaloin. Lisäksi kuulosti siltä, kuin heillä olisi aseinaan halot, joilla mätkivät puolustuskyvyttömiä suomalaismäntyjä. Mekkala taisi pelottaa myös armoitettua päätoimittajaa, sillä hän vetäisi Mersu-takkinsa vetoketjun kiinni ja pisti nyrkit tanaan rintamasuunta metsää kohti. Vilkaisin nopeasti pihalle, että mitä muut tekevät. Närä näytti olevan puhelimessa, hullua ämmää ei näkynyt, Mirkku istui omakotitalon rappusilla ja Tomppa oli kyykyssä Talbotin eturenkaan kohdalla.

- Tunteeko joku näitä? kuului samassa liiankin tutulla äänellä.
- En minä ainakaan, vastasin nopeasti.

Floora ilmestyi metsästä molemmissa kainaloissa ihminen. Toinen oli ehkä vähän minua vanhempi vähän tukevahko mies ja toinen arviolta samaa ikäluokkaa olevan miestä pitempi vaaleahiuksinen nainen. Selvittyäni ensijärkytyksestä, minulla alkoi raksuttaa ketä nuo kaksi olivat.

- Vittu, kun ei saa edes pissaa tehdä rauhassa, ettei kaikenmaailman häntäheikit ja sutturat ole persettä tuijottamassa, Floora manaili ja päästi pariskunnan vapaaksi.
- Me…vaan oltiin tulossa kotiin…tänne, mies viittoili autoliikettä ja taloa kohti.
- Herra ja rouva Prötkö, oletan, sanoin.
- Huh, joku sentään on järjissään. Kyllä, olen Nalle Prötkö ja tässä minun vaimoni Kaisuli Prötkö, mies tuli tarjoamaan kättään.
- No hitto, minä taas olen Rutinoffin kuski ja tässä vierelläni Sumuvalo-lehden armoitettu päätoimittaja Kaaleppi Kardaani. Nainen johon törmäsitte metsässä, on naapurini Floora Hellä.
- Tuntuu tosi hellältä tapaukselta, Nalle piteli kurkkuaan.
- Hei, tuolla on toinen blondi, ihq, Kaisuli hihkaisi ja pinkaisi Mirkkua kohti.

Molemmat, niin herra kuin rouva, olivat pukeutuneet aika rennosti farkkuihin ja t-paitaan. He olivat myös himpun verran maistissa, mikä oli ihan ymmärrettävää kun ajatteli, mikä suuri juhlapäivä tänään oli.

- Tulit siis tekemään sen jutun näistä avajaisista, Nalle kääntyi Kaalepin puoleen.
- Minä itse, totta kai tulin, kun kutsu kävi.
- Kameramies, onko kameramies vielä tulossa jossain?
- Ei, kun miehellä on kamera, päätoimittaja kaivoi povitaskusta Ixuksen.
- Niin no, ei siihen teidän lehteen ole nähtävästi ennenkään otettu kuvia ammattilaisten toimesta, Nalle huokaisi.
- Ei, säästämme missä voimme ja sitä paitsi, kyllä minä kuvata osaan. Tässäkin on vaikka kuinka monta kuvausohjelmaa. Kuvataanko me jotain veden alla, tässä olisi sellainenkin ohjelma?
- Eiköhän mennä, siellä se konjakki jo odottaa ottajaansa, Nalle viittoili rakennuksia kohti.
- Sopii, onhan sitä varmasti reilusti? lipaisin huuliani.
- On ja siellä on se sinun haluamasi Rutinoff-pusakka.

No nyt alkoi olla meikäläinen fiilareissa. Tarjolla olisi reilusti rypäletislettä ja saisin vielä ainutlaatuisen Rutinoff-pusakan, jota ei ole toista maailmassa. Olin todella tyytyväinen, etten ollut sortunut mihinkään korvikeautomerkkiin ja tusina pusakoihin, joita kuka tahansa asennevammainen autoilija voi ostaa.

- Tuota, olen hieman utelias tuosta Stilosta? heitin herra Prötkölle päästyämme pressutallin kohdalle.
- Minua se ei suoraan sanottuna kiinnosta hevon vittuakaan, Nalle murahti silmät säkenöiden.
- Upeaa, kerrankin Fiatin omistaja joka ei luule sitä Ferrariksi, totesin naama peruslukemilla.
- Mikäpä luulet, että on rahatilanne tällaisen kompleksin rakennuttamisen jälkeen?
- Varmaan hyvä. Ei kait köyhällä ole varaa ottaa itselle maahantuontia automerkistä, joita on Suomessa varmasti yksi kappale ja epävarmasti ehkä vielä yksi lisää.
- Millähän luulet minun ajaneen ennen tätä rakennusprojektia?
- Hmm, mietitäänpä vähän. Varmaan Bravalla.
- Hel…, tuota, meinaatko tosissaan minun vaihtaneen tässä samalla entisen helmi Fiatin uuteen Fiat helmeen?
- No, onhan niitä pöllömpiäkin ihmisiä olemassa, esimerkiksi Toyotilla ajavat.
- Hummeri, sanooko sinulle mitään merkki Hummeri?
- Ahaa, nyt minä ymmärrän, sinä siis olet sellainen ex Hummeristi, katselin kapeaa pressutallia.
- Sitähän minäkin, Nalle huokaisi.
- Eihän se Hummeri olisi mahtunut tuohon pressutalliin leveydestään, joten vaihdoit sen kapeampaan. Muuten, mikset rakentanut noita tönöjä vähän kauemmaksi toisistaan?
- Miksi minä edes synnyin, Nalle peitti kasvonsa käsiin ja huokaili raskaasti.

Tuohon minä en kyennyt vastaamaan, eikä se oikeastaan edes kiinnostanut. Minun kannalta se oli hyvä asia, sillä sain nyt yhden ilmaisen merkkipusakan ja ilmaisen öljynvaihdon sitten joskus tulevaisuudessa. Herra Prötkön huokaillessa elämäänsä, käänsin katseeni rouva Prötköön ja Mirkkuun. Heillä ei näyttänyt olevan huolen häivää, vaan blondit kuulostivat ihastelevan kilpaa toistensa hiusväriä. Miten kiva huomata, että naiset löysivät heti yhteisen sävelen keskusteluissaan. Meidän miesten puolesta minua vähän harmitti se seikka, että varsinkin autoista keskustellessa meni sukset ristiin herkästi. Jos minulla kerran oli maailman paras auto, Rutinoff, niin mikseivät muut sitä jo voi hyväksyä. Isäni oli eläessään ainoa mies minun lisäksi, joka ymmärsi Rutinoffin suunnattoman hyvyyden.

- Jospa me menisimme tuonne automyynnin puolelle, minulla on siellä pienoinen yllätys, Nalle havahtui itsesäälistä.
- Saavillinen konjakkia? ehdotin.
- Taksi, siellä on taksi, Tomppa tuli vauhkoamaan.
- Anteeksi, kuka te olette? Nalle kääntyi taksimiehen puoleen.
- Tomppa Pomo, sipoolainen taksikuski, joka on niittänyt mainetta ja kunniaa rajojen yli.
- Aha, siis joku kansainvälinen kaveri vielä. No päivää vaan, minä olen tämän firman omistaja Nalle Prötkö.
- Ei kansainvälinen, vaan Sipoon rajan molemmin puolin. Katso rajan sisäpuolella ja rajan ulkopuolella. Huolletaanko täällä muuten Talbotteja?
- Huolletaan, paljonko tulee kilometrejä kuukaudessa, eli tuleeko huolto kerran kussa, sopiiko joka kuun ensimmäinen maanantai kello kahdeksantoista reikä, reikä?
- Mii-miitäähään se maksaa? Tomppa naukui yllättyneenä.
- Teen tarjouksen sillä välin kun maistelette konjakkia ja tutustutte yllätykseeni.

Minun elämältäni meinasi pudota pohja kuullessani Nallen vastauksen. Miten hitossa minun automerkkini maahantuoja voi suostua huoltamaan jotain ruosteen raiskaamaa muinaisjätettä? Viekööt Tomppa sen sepelimyllynsä huoltoon vaikka Uuteenkaupunkiin, sieltähän se on kotoisin. Kait niillä vielä siellä huolto pelaa valmistamilleen tuotteille. Pienen ajatussauhuamisen jälkeen mieleeni tuli yksi seikka, se perkeleen EU ja kaikki vapaaksi pykälät. Nähtävästi Rutinoffin kotimaa Bulgaria oli joutunut antamaan myönnytyksiä myös Rutinoffin suhteen Euroopan Unioniin liittymisen vuoksi.

- Onko tämä jotain EU- paskaa, tämä Talbottien huoltaminen täällä? tiedustelin Nallelta.
- Kyllä, me saamme huoltaa varsinkin vanhempia kuin 2000 luvun autoja miten haluamme, sillä niissä ei ole OBD-järjestelmää riesana. Meillä on tehtaan kirjallinen lupa siitä, etteivät ne vedä meitä hirteen kun huollamme vanhempia muun merkkisiä autoja.
- Entä minä, entä minun autoni? joudunko nyt jonottamaan kaikenmaailman Mazdojen ja Nissaneiden kanssa huoltojonossa?
- Et, sillä tehdas edellyttää meiltä ympärivuorokautista palvelua maan ainoalle tai toiseksi ainoalle Rutinoffille.
- Älä, eikö se tule aika kalliiksi? ilostuin tuosta autoni saamasta huomiosta.
- Sovitaanko kuule yksi juttu tässä heti? Nalle tuijotti minua oudon vihamielisesti.
- Sovitaan vaan, se huoltoaikako vai jotain muuta jännää?
- Se, ettemme me enää koskaan keskustele siitä, mitä tämä helvetin Rutinoffin maahantuonnin ylläpitäminen tulee minulle maksamaan.
- Ahaa, sovitaan vaan, eiväthän ne ole minun rahoja. Haluan vaan, että autoani arvostetaan ja sitä kohdellaan huollossa kuin omaa perheenjäsentä.
- Grrr, kuului vaimea murina herra johtajan suusta.

Kenellä toisella on muka sellainen automerkki, jossa tehdas pitää asiakkaiden puolta viimeiseen asti? Ei kenelläkään muulla, joten korvikeautot ovat sananmukaisesti vain niitä onnettomia korvikeautoja, ha, haa. Minun teki mieleni vielä huomauttaa Nallelle, että syöhän hänen nykyinen Stilo huomattavasti vähemmän bensaa mitä Hummeri, joten onhan hänkin hyötynyt tästä maahantuontiprojektista. Herraa vilkaistessani, tulin kuitenkin siihen tulokseen, että ehkä se pienempi bensankulutus ei ollut tässä mikään kynnyskysymys, ei puoleen eikä toiseen.

- Kaisulii, missä hitossa ne firman avaimet ovat? Nalle nyki automyynnin ovea.
- Odota hani, ei kerkee vielä, Kaisuli kimitti takaisin.
- Mikä siellä nyt mättää?
- Me verrataan tän ihqn Mirkun kanssa, et kummalla on tiukempi farkkupylly.

Tottahan tosiaan, blondit pyllistelivät toiselleen ja koettivat saada tolkkua siihen, kumman farkut olivat kireämmät ja peppu parhaimman näköinen. Omasta mielestä ne molemmat vaikuttivat todella hyviltä, ihan sellaisilta penkille ja syliin sopivilta.

- Närä, mikä mättää kun olet niin hiljaa? tiedustelin paikalle lampsivalta papparaiselta.
- Sain tietooni, että yhdellä Talbotilla on ajettu todistettavasti viisisataatuhatta kilometriä.
- Onhan Tompan sepelimyllyllä ajettu huomattavasti enemmän.
- Ei todistetusti, mutta tää toinen on todistetusti.
- Ja mikähän sen todistaa, paikallinen ufo-yhdistyskö? he, he, hee.
- Meidän kerhon presidentti, Närä niiskutti.
- Hei, ajaako teidän kerhon presidentti todella Talbotilla? olin tikahtua nauruun.
- Ei, sen exä ajoi.
- Ja ajoi sitten tiehensä sillä toimivalla Talbotilla, koska Toyota oli aina rikki, vai?
- Hmph, minä en kyllä kohta puhu sinulle mitään, mokomakin vaippa, Närä tuhahti ja polki saapasta asfalttiin.

Ai että minulla oli taas hauskaa kun sain kiusattua Närän hermostumisen partaalle. Mies kun otti kovin vakavasti kaikki Toyotaan liittyvät moitteet ja arvostelut. Minä taas olin sitä mieltä, että laumaa sai haukkua mutta yksilöä ei. Koska oma autoni oli se yksilö, en tietenkään sietänyt mitä tahansa sitä kohtaan.

- Nooh, no mitä sille Talbotti-tytölle kävi?
- Niisk, se siis ajoi sen kerhon presidentin silloisen Starletin kantoon ja aiheutti lommon helmapeltiin.
- En minä kyllä ihan sitä tarkoittanut, että kerrot miten teidän Presidentin autot ovat kolhittu?
- Se lehmä sai lähteä sen jälkeen, piste, Närä rääkäisi.
- Siis tuosta noin vaan? hämmästelin.
- Ei se ollut tuosta noin vaan, se oli Starletti, kuulitko, siis Starletti?
- Hyvät herrat, varautukaa huikeaan näkyyn, Nalle sai viimein automyynnin ison oven auki.
- Täh, ei voi olla totta? haukoin henkeä sisälle vilkaistuani.


Jatkuu...

Rutinoffin kuski










© Rauno Vääräniemi