Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
takaisin tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

17.8.2007

Paskaa tiellä


Matka jatkui tarkasti nopeusrajoituksia noudattaen. Kehä kolmoselle päästyämme päätäni alkoi särkeä tuon jumalattoman rallatuksen takia, joka kantautui konepellin alta. Päätin seuraavan kerran ottaa korvatulpat mukaan, mikäli tähän autoon joskus vielä astun. Onneksi Talbotteja ei koskaan myyty kovin paljon, muuten maailma olisi tosissaan täynnä päänsärkypotilaista ja huonokuuloisia.

Emme jatkaneet kolmosta kovin pitkään, vaan käännyimme pienemmälle tielle ja matka jatkui auton parahdellessa omituisesti isoimmissa heitoissa. Parahdukset kuulostivat tulevan aika läheltä, joten huoleni pohjan putoamiseen alkoi jälleen kasvaa. Samassa kojelautaan syttyi jumalattoman iso punainen merkkivalo. Valo oli joku jälkiasennettu systeemi, sillä en muista moista ennen nähneeni.

- Kyyti, minulle tuli kyyti, käh, käh, käh, minä sain kyydin, Tomppa alkoi riekkua niin, että räkä roiskui tuulilasiin.
- Mitä se riuku nyt meinaa? hullu ämmä katsoi minua.
- En tiedä, joku varmaan taluttaa sen täältä kotiin, kummastelin itsekin.
- Hei, saanhan mä jättää teidät tähän? Tomppa pysäytti autonsa bussipysäkille.
- Mitä tämä nyt on? avasin suuni.
- Kyyti, kuulitko, minulla on kyyti, ihan oma poka, poka, poka, poka.
- Niin vaippa, minun kaverilla on kyyti, etkö tajua? Närä peesasi frendiään.
- Me olemme sinun kyyti, idiootti, suomensin.
- Ai te? Ai niin, oho? taksikuski vilkaisi meitä takapenkkiläisiä suu auki.
- Kysy siltä mitä se käyttää, mäkin haluun olla noin pihalla, hullu ämmä sipisi korvaani.
- Miksi et itse kysy?
- No vittu, sehän voi luulla mua vaikka miksi lääkeriippuvaiseksi, paviaani! Floora tälläsi herkän nyrkkinsä päin olkapäätäni.

Samperi, että sattui tuon hullun nyrkki, mutta purin hammasta ja olin hiljaa. Tein kuitenkin hänen pyynnöstä ja kysyin Tompalta mitä se käyttää. Mies hymyili ja kaivoi jostain penkin alta peltisen rasian, jonka ojensi avattuna meitä kohti. Perään tuli kehotus tunkea yksi molempiin sieraimiin, sillä se takaa oikeanlaisen balanssin. Nuuhkaisin rasiaa ja totesin sieltä tulevan voimakkaan mintun tuoksun. Hullu ämmä otti neljä ja työnsi kaksi molempiin sieraimiin.

- Vittu, missä niitä taksikortteja saa suorittaa? hän karjaisi äkkiä.
- Sipoolainen vai muunmaalainen? Tomppa hymyili.
- Ihan sama, koska tällaista pääsee ajamaan?

Samassa hullu ämmä aivasti niin, että nenään tungetut valkoiset pillerit lensivät kaaressa auton etuosaan. Minulle tuli mieleen, että hän oli kenties mintulle allerginen.

- Tässä tällainen esite, Tomppa ojensi lehtistä Flooraa kohti.
- Mikä helvetin kirjaston palautustiski minä olen, häh? tämä kivahti lehtistä vilkaistuaan.
- No se taksikortin ajaminen, tässä on ohjeet siihen.
- Saatanan hamppuhomppeli, näytänkö minä joltain taksikukkakepiltä joka kuskaa kännisiä pitkin öisiä katuja, häh?
- Eeeeh, mutta sinä kysyit, Tomppa nikotteli.
- Kysyppäs nyt riuku itseltäsi, että haluatko ajaa meidät sinne ilmaisen viinan luo vai ajanko minä?

Tomppa huokaisi pettyneenä ja tunki lehtisen Talbotin jalkatilaan kumimaton alle. Sen jälkeen sorvattiin hetken aikaa ykkösen hammasrattaita, ennen kuin auto nytkähti liikkeelle.

- Mitä siinä peltirasiassa oli? huutelin mekkalan yli.
- Taksipastilleja, ne aiheuttaa riippuvuutta.
- Mitä riippuvuutta, niihin pastilleihinko?
- Ei kun taksiriippuvuutta. Pitää saada oma taksi ja päästä ajamaan sitä, Tomppa kertoili.

Tämän jälkeen matka jatkui vain auton melu seurana. Mitään radiota tai levyä emme luonnollisesti kuunnelleet, sillä tuskin maailmassa valmistetaan riittävän tehokkaita vahvistimia tämän auton melun voittamiseen. Hetken ajettuamme jumiuduimme erään traktorin perään. Kehotimme ohittamaan, mutta kuskimme mukaan hän ei voinut riskeerata autoaan, sillä kovan kiihdytyksen seurauksena tuleva huolto voisi tulla vastaan huomattavasti ennen sitä sataa kilometriä. Edellämme ajava traktori veti perässään kärryä, jossa oli joku ihme laite takaosassa.

Vihdoin ja viimein edessämme näkyi risteys, joka päässä maahantuojan liike piti taksikuskimme mukaan olla. Hienoiseksi yllätykseksi edellämme ajanut traktori kääntyi myös samaan suuntaan ja pysähtyi tien alkuun. Me jäimme ihmeissämme isommalle tielle vilkku päällä.

- No niin, nyt se kakkaa, Mirkku ilmoitti.
- Oho, totesin itsekin.

Traktori lähti liikkeelle ja kärrystä alkoi purkaantua tielle lehmänlantaa. En voinut uskoa silmiäni tuon nähdessä. Sen täytyi olla jonkun paikallisen talonpojan mielenosoitus uudelle naapurilla tai sitten maajussi oli tempaissut aimo siivut kotipolttoista ja luuli uutta tietä pellokseen.

- Minähän en tuosta aja, tulee haju autoon, Tomppa ilmoitti.
- Ai et vai? hullu ämmä tempaisi taksikuskia letistä niin että tämä vinkui ylintä mahdollista c:tä mitä ikinä on vinguttu.
- Aaaajan…minä…mielellään, mies pihisi Flooran hellitettyä otteensa.
- Se lupasi ajaa, neiti Hellä hymyili nätisti kuin katsastusmies ruosteisen Corollan alta.

Tomppa sorvasi jälleen ykkösen pykälään ja lähti kytkintä luistattamalla seuraamaan traktoria. Haju alkoi olla kohtalainen, joten aloin hengittää suun kautta. Mirkku näytti siltä, kuin olisi ollut valmis oksentamaan vierelläni. Närä oli kuten ennenkin, mutta hullu ämmä tuntui jotenkin innostuneen hajusta, sillä hän veti sitä nenän kautta keuhkoihin koko rahan edestä.

Onneksi tie maahantuojan liikkeeseen ei ollut kovin pitkä, vaan melko pian olimme isolla pihalla, jonka oikealla sivulla oli kaksi rakennusta ja pressutalli. Ensimmäinen rakennus oli omakotitalo ja toinen kyltistä päätellen maahantuoja autoliike. Niiden väliin oli rakennettu pressutalli, josta näkyi farmari Stilon punainen takaluukku. Tuon nähtyäni koin melkoisia kauhunsekunteja, sillä olin aivan varma italialaisten kaapanneen hyvin menestyvän Rutinoffin autotehtaan ja Suomen maahantuonnin. Hitto, minun vatsahan menee kuralle, jos joudun joskus uutta Rutinoffia ostaessa astelemaan uusien Puntojen tai Pandojen seassa, hyi helvata!

Tomppa ajoi auton vähän sivummalle ja mahdollisimman etäälle pihalle pysähtyneestä traktorista. Auton pysähdyttyä, hoputin Mirkun pois reunapaikalta ja nousin perässä pihalle. Kipaisin hieman sekalaisin tuntemuksin nykimään autoliikkeen toimiston ovea. Ovi oli lukossa, kuten oli myös automyynnin ja huoltamonkin ovet. Siitä harmistuneena astelin talon etuovelle ja kokeilin sitä.

- Paska reissu, kuului takaani matalalla miesäänellä.
- Ai miten niin? kerkesi minulta lipsahtaa, ennen kuin huomasin oman tyhmyyteni.
- Ei siellä ketään ole, enää, paksu turpeaviiksinen maajussi ilmoitti.
- Enää?
- Niin, ennen oli, mutta ei enää, maajussi totesi sätkää käärien.
- Tuota, missähän ne tai he ovat?
- Njaa, enpä tuota ihan tarkkaan osaa sanoa, jossain tuolla metässä, mies osoitteli talosta takaviistoon.

En tiedä mistä se johtui, mutta otin varmuuden vuoksi muutaman taka-askeleen ja aloin katsella jotain kättä pidempää. Mies ei kyllä näyttänyt miltään massamurhaajalta, mutta saattoihan se maallikon silmä erehtyä tässä kohtaa jopa kuolemanvakavasti.

- Kummasti viipyvät, lähtivät jo ennen minnua, maajussi katseli rannenauristaan käryävä sätkä suupielessä.
- Niin, että viipyvät?
- Tietä olisi tullut noppeammin, mutta kun piti saada paskat asvaltille.
- Jaa, eikös tuo ole aika huono kasvualusta?

Samassa alkoi tien suunnalta kuulua raivoisaa dieselin kierrättämistä, kuin joku olisi yrittänyt saada kierroslukuennätystä autollaan. Mekkala kuulosti jo pahemmalta mitä Talbotin rallatus ja se oli paljon. Kovin pitkään en kerinnyt asiaa pohtia kun paskan liukastamaa tietä syöksyi kylkimyyryä mattamusta 123-koppainen Mersu. Saksanrauta tuli niin holtittomasti, että tie loppui sen alta ja auto tömähti hiekka pöllyten vasta kaivettuun raviin. Ensimmäisenä minulle tuli mieleen, että Eemeli Möttönen oli saanut vihiä viinatarjoilusta ja päätti tulla osille uutukaisella Mersullaan. Ketään toista yhtä pöllöä ei tullut heti mieleen.

- Katoo, turisti, maajussi tuijotti ojassa olevaa Mersua kohti ja kaiveli jostain taskustaan kameran.
- Häh, kuvanko meinasit ottaa?
- Aika vähän noita nähtävyyksiä täälläpäin, pittää käyttää kaikki tillaisuuet hyväksi.
- Taidan mennä katsomaan miten kuskille kävi, ilmoitin ja lähdin astelemaan kohti Mersua.
- Sano sille turistille, että satasella lähtee Mersu ojasta ja kahdella juotan kuskin vielä niin pieruihin, ettei muista ojaan koskaan edes ajaneensa, hohohoo, maajussi jäi hohottelemaan niille sijoilleen.

Suuntasin askeleeni tien sivuun, pois asfaltilta, sillä en halunnut tuhria bootsejani paskaan. Onneksi ojanpenkat olivat loivat, niin kävely oli helppoa. Myöskään ojaan liukunut Mersu ei ollut silmämääräisesti vaurioitunut, koska pehmeä hiekka oli tappanut vauhdin tehokkaasti. Auto oli pyörähtänyt keula tulosuuntaan, joten lähestyin sitä takaapäin, enkä nähnyt millainen henkilö sitä ajoi. Olin juuri sen takaluukun kohdalla, kun kuljettajan ovi aukesi hiekkaa auraten.

- Ärr, ikinä en ole näin huonoa liukkaankelin rataa ajanut, kuului autosta manailu.
- Haloo, huhuu, kävikö pahasti? huikkasin varovasti.
- Hyvästihän tässä kävi, löysin vapaan parkkipaikan, ärrr.

Samalla hetkellä eteeni könysi pieni ja tukeva vanhempi mieshenkilö. Miehen vilkaistessa minua koin jonkinsorttisen takautuman. Olin aivan varma, että olin nähnyt tuon lärvin jossain aikaisemmin. Hetken kelailun jälkeen tulin siihen tulokseen, että hän oli joko joku julkkis tai sitten lehdistä tuttu rikollinen. Jääkiekkoilijat eivät olleet noin lyhyitä, joten sellainen mies ei taatusti ollut.

- Tulit aika lujaa, heitin kommentin.
- Ärr, nippu sumuvaloja tippui jalkatilaan ja pääsi piru irti konehuoneessa.
- Sumuvaloja?

Nyt alkoi olla jo hilkulla, etten ollut kärryillä ollenkaan. Jätkä piti autossa kädessään tai sylissään sumuvaloja, jotka kaiken järjen mukaan pitäisivät olla auton nokalla.

- Ärr, että sitä ihminen ei osaa pitää töitä ja ajamista erillään, on se vaan niin verissä, mies jatkoi ärinäänsä.
- Tuossa tiellä on lehmänpaskaa, siitä se ojaanajo johtui, rauhoittelin kaveria.
- Nuuh, no himskatti, luulin jo paskoneeni housuihin.
- Ja tuolla on traktorikuski, joka lupasi vetää sinut tielle satasella tai kahdella sadalla vetää tielle ja tarjota ojaanajon unohtavan kännin.
- Mitä vielä, saa joku tulla toimituksesta kestotesti Asconalla vetämään autoni tielle.
- Hetkinen, kerrotko nimesi?
- Kaaleppi, Kaaleppi Kardaani, Sumuvalolehden armoitettu päätoimittaja, mies hymyili ja ojensi kättään.
- Rutinoffin kuski ja Sumuvalon ikuisen ilmaislehden saaja, ilmoitin käsiä vatkatessa.
- Voi helvetti, tästä nyt ei puutu enää kuin se yksi hullu eläkeläinen, joka piinaa meidän lehden toimitusta kolme kertaa päivässä niiden iänikuisten Toyota-juttujensa takia. Ne tekstit ovat niin hirveitä, että meidän lemmikkikilpikonnakin kirjoittaa paremmin.
- Ei muuten puutu, Närä on tuolla, viittoilin autoliikkeen pihamaata kohti.
- Kaksisataako se oli? Kaaleppi kaiveli Mersu-pusakkansa povitaskusta lompakon.
- Saa maksaa kolmekin, niin unohdat koko kesäkuun, maajussi huuteli takaani tieltä, johon oli kävellyt.

Tämä tänne lähteminen ei ollutkaan niin huono ajatus, mitä olin alun perin meinannut. Luulin tilaisuuden olevan kovin puiseva ja virallinen, mutta ei kait tuollainen Kaaleppi Kardaanin tapainen armoitettu autolehden toimittaja mihinkään virallisiin tilaisuuksiin edes pääse. Näitä miettiessäni maajussi otti vastaan Kardaanin tarjoamat kolme sataa euroa ja lupasi hoidella Mersun tielle, kunhan käy heittämässä ensin paskakärryn maatilalleen ja hakemassa sitä unohdusjuomaa.

- Anteeksi, mutta sanoitko teillä olevan Ascona kestotestissä? tartuin aikaisemmin kuulemaani asiaan.
- Kyllä, kasikolmonen yksi piste kolmonen ja etuveto. Ei mikään turha peli, jos sitä mietit.
- Kuutiotuumia tuntuu olevan liikaakin, mutta jotenkin alkaa olla melkoisen harvinainen peli nykyisin.
- Sitäpä ne lukijatkin arvostavat, että ajamme nimenomaan niitä harvinaisia autoja, joita ei niin vain saa.
- Totta, mutta miksi kestotesti?
- Minusta alkaa vaikuttaa siltä, että et ymmärrä autotekniikasta mitään. Muistanko väärin, että olet joskus vedellyt meidän toimituksen laskuun pizzoja pitemmän aikaa?
- Toki, olivat muuten hyviä ja olemme me juteltu puhelimessakin. Äänesi ei vaan tuntunut tutulta.
- Ei niin, kun käytän toimistolla ääntä muuttavaa puhelinta. Kun on tällainen kuuluisa armoitettu toimittaja, niin ei voi esiintyä omalla äänellä joka paikassa.
- Pistäs sitten vähän vaikka Enskaa tai Karpoa? pyysin mielestäni vilpittömästi.
- Enhän minä nyt mikään Ruonansuu ole, ärrr.
- Siitä kestotestistä vielä, miksi?

Herra Kardaani oli joko hyvällä päällä tai sitten kolauttanut nuppinsa, sillä hän jopa hymyili selittäessä syytä kasikolmosen etuveto Asconan kestotestiin. Hänen pitkäaikaisten tutkimusten valossa uudet autot kestävät kyllä kestotestit lähes poikkeuksetta viatta tai hyvin pienin ongelmin. Kun testiin otetaan vanha auto, niin johan alkaa löytyä kaikenlaista sanottavaa, joka kertoo auton todellisen laadun. Lisäksi kestotestiautojen hankintahinta on alhainen ja niitä saa joskus teiden varsilta kilvettöminä jopa ilmaiseksi.

- Hetkinen, siis kilvetön kestotestiauto? keskeytin hänet.
- Kyllä, vai oletko joskus nähnyt jossain rekisterikilpien kestotestin?
- E-ei tule nyt ainakaan mieleen.
- Niinpä. Me ajamme tällä Asconalla suljetuilla alueilla ja sivuteillä öiseen aikaan niitä kilometrejä. Kymppitonni on vain rankka ajaa öisin, ottaa veronsa päivätöistä, hohhoijjaa, Kaaleppi haukotteli leveästi.
- Entä kaupunkiajo, ajattehan te sitäkin, vai?
- Kyllä, Pudasjärvi on hyvin tuttu kaupunki.
- Hetkinen, eikös se ole siellä jossain Oulun läänissä ja ihan hevontuutissa?
- Ennen me käytiin aina Kuusamossa, mutta se oli mielestämme perusteelliseen kaupunkiajoon liian vilkas paikka.
- Aika kallista varmaan roudata romuautoa pitkin Suomea.
- Ei ollenkaan, ajamme sillä öisin teltta takakontissa ja nukumme päivisin. Leirintäalueilta saa päiväyöpymisen monta kertaa puoleen hintaan.
- Sen vuoksiko lehden hinta ei ole noussut moneen vuoteen? raavin päätäni.
- Ei, kun sen vuoksi minä sain uuden maalipinnan Mersuuni.
- Tuon mattamustanko?
- Kyllä, siihen tulee vielä valkoisella teksti: Sumuvalo-lehden armoitettu päätoimittaja Kaaleppi Kardaani.


Jatkuu...

Rutinoffin kuski










© Rauno Vääräniemi