Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
takaisin tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

11.5.2007

Navigaattoriongelma


Epämääräisestä puhinasta ja kiivaasta nahkasaappaan asfalttiin polkemisesta saatoin päätellä konjakkiputelien olevan Närälle kova paikka. Mitäs oli aina asioinut samassa liikkeessä ja ajanut samanmerkkisillä autoilla. Sen siitä saa kun on uskollinen asiakas. Saappaan polkemisen jälkeen Närä alkoi kiertää hermostuneena autoaan. Kuudennentoista kierroksen kohdalla minua alkoi myyjien viipyminen jo huolestuttaa. Olivatkohan ne lahopäät lakritsinsyöjät löytäneet jostain omasta jemmasta pussin mustaa herkkua ja nyt mättivät sitä naamariin rengasvarastossa tai jossain muussa yhtä eksoottisessa ruokailupaikassa.

- Tääl-lä tä-mä pul-lo, Pera niminen myyjä singahti ulos liikkeestä.
- Missä se sinun kaverisi on? kurtistelin kulmiani todettuani Peran ryvettyneen ulkonäön.
- Tuota, se törmäsi nyrkkiin.
- Täh, sinunko?
- Ei kun sen Eikan, siis meidän pomon.
- Niin?
- Se juntti näki pullon lahjapaketissa oman nimensä ja vaati sitä itselleen.
- Mikä lahjapaketti? katselin käteen saamaani konjakkipulloa.
- Se sai sen lahjapaketin, mutta ei pulloa, hähähähähäää.
- Totta, jos mies haluaa konjakkipullon lahjapaketin, onhan miehen saatava se lahjapaketti, totesin.
- Anna, anna, Pera ojenteli käsiään kohti lakuja sisältävää pahvilaatikkoa.

Tuijotin hetken ajatuksissani käsiään ojentelevaa myyjää, ennen kuin tajusin hänen todellakin tarvitsevan apua. Laskin konjakkipullon varovasti maahan, nostin lakulaatikon ylös ja ojensin sen myyjälle. Mies otti sen vastaan kuin kalliin kansallisaarteen vuosisadan kadoksissa olemisen jälkeen. Avasin jo suuni toivottaakseni myyjälle hyviä ja ennen kaikkea mustia lakuhetkiä, mutta mies katosi kuin uuden Toyotan arvo sen ylittäessä autoliikkeen kynnyksen.

- Varmaan satiaisia tai jotain, totesin ääneen viittoillessani myyjän perään.
- Hmph, napero ei taaskaan ymmärrä mitään tästä maailmasta, pyh! Toyota-papparainen tuhahti.
- Miten niin en ymmärrä? tajuan ainakin sen, että nyt minulla on riittävästi jaloa rypäletislettä.
- Siis tuo äskeinen oli Toyota-mainos ja vielä ilmainen sellainen, pöljä.
- Ihan kiva. Mitä se mainosti? kenties noita liikkeen ulko-oven saranoita.
- Kiihtyvyyttä, sitä nimittäin on jokaisessa Toyotassa enemmän kuin saksanpaskoissa yhteensä.
- Ai jaa, onneksi Rutinoffini on valmistettu Bulgariassa, joten se pesee heittämällä kaikki kovikeautot.
- Tuo…pullo, minä voisin pidellä sitä kotimatkan, Närä lipoi huuliaan.
- Et vaan voi, sorry!
- Miten niin en voi?
- Etkö tiedä, että viime kuun alussa tuli voimaan sellainen laki, ettei autossa saa pidellä edes kädessä alkoholijuomaa mikäli ajaa autoa.
- E-en minä sellaista.
- Harmi, yritin vääntää naamaani mahdollisimman surkeaksi.
- Nii’iin, eikä meidän kerholehdessäkään ollut siitä mitään mainintaa.
- Laitan tämän tänne takakonttiin sen kavereiden joukkoon, avasin takaluukun.

Saatuani luukun kiinni, istuuduin apukuskin paikalle ja kiskoin turvayön kiinni. Jostain kumman syystä Närä tuli vasta jälkeeni autoon. Hän oli täysin poissaoleva ratin takana, lähinnä vain tuijotti liikkumattomana eteenpäin. Tutkailin autoa tarkemmin ja totesin sen olevan melkoisen High Tech tuote omaan Rutinoffiin verrattuna.

- Herkistyitkö liikaa tästä uudesta menopelistä? utelin parin minuutin hiljaisuuden jälkeen kuskilta.
- Minä vaan sitä, että miksi se kerholehti ei ole kirjoittanut mitään sellaista uudesta säännöstä, krääh, Närä röhisi.
- Ehkä niiltä on ollut muste vähissä tai Toyota-uutiset täyttivät lehden.
- Niin, niinhän se onkin, vanhus piristyi aivan silmissä.
- Huomaatko, kaikelle on selityksensä.
- Kyllä, sillä maailmahan on täynnä hyviä uutisia Toyotista ja ennen kaikkea Corollista.

Viimein oltiin siinä tilanteessa, että Närä sai uutukaisen hopeanuolensa tulille ja renkaat purivat asfalttia. Pitelin kauhukahvasta kiinni ja odotin renkaiden jättävän asfalttiin raitaa ties miten pitkästi, mutta niin ei tällä kertaa käynytkään. Me vain poistuimme autoliikkeen pihasta kuin napit vanhasta farkkupaidasta kaikista hotteimmalla hetkellä.

- Nollasta sataan kaheksan pilkku neljä, jiiiiii, Närä kiekui vääntäessään autonsa rattia heikkopäisen lailla.
- Varo! karjaisin tajuttuani Citymarketin parkkipaikalta eteen tulevan mustan Mersun.
- Paska nokivasara, hähää.

Närä tempaisi vasemmalle ja me koukkasimme tyylikkäästi sen ohitse vastaantulevien kaistan kautta. Pääsimme liikennevaloihin ensimmäisenä.

- Niisk, tämä hetki on ainaa nii’iiiin herkkä, Närä niiskutti puristaessaan rattia kuin Laatokka Kale viimeistä kossuputeliaan.
- Millähän tapaa? nieleskelin kurkkuun noussutta sydäntä alemmaksi.
- Tää, tää, paalupaikka, niisk.
- Ei helvetti!
- Ajattele nyt sitä Suumahheriakin, se, se vasta jotain tietää näistä paalupaikoista.
- Niin, onhan se Michael aika moninkertainen mestari, joten tuskin sitä enää kovin paljoa paalupaikat jännittää.
- Paskaa, paskaa, Ralffia minä tarkoitin, pöljä!

Yritin vastata hänelle jotain, mutta sana juuttui sananmukaisesti kurkkuuni ja painui siitä suoraan takaraivoon Närän tallatessa raivoisasti kaasua. Seistessämme Itäväylän liikennevaloissa totesin eletystä elämästäni puuttuvan pienen hetken. En nimittäin saanut päähäni miten me olimme siirtyneet äskeisistä valoista yksien valojen läpi tänne. Hetkellinen tajunnan menetys saattoi olla yksi selitys. Toisaalta myös alitajuntani saattoi tietoisesti kieltää japanilaisauton nopean kiihtymisen ja niinpä se oli pyyhkinyt äskeisen kiihdytyksen pois mielestäni suojellakseen herkkää minääni. Muistan kyllä sen lähtörepäisyn, mutta sen jälkeen on muistissa vain musta aukko.

- Hähää, alkoiko vaippa tutista? Närä käkätti kierrättäessään autoaan vaihde vapaalla.
- Torkut otin, kun ei tämä kerran mihinkään lähde, heitin takaisin.
- Lähteepäs.
- No ei varmaan, unta näet.
- Tää on varppina universumin nopein auto. Siitä muuten kirjoitti meidän kerholehtikin viime numerossa vai oliko se sittenkin edellisessä.
- No mihin tuokin taas perustuu? kyseenalaistin moisen artikkelin.
- METOTUun, Närä ilmoitti.
- Täh?
- MEistä Toyotan Omistajista TUntuu.
- Kato, vihreä, osoitin liikennevalotolppaa.
- Minä näin sen ekana.
- No mikset sitten lähde?
- Oho.

Johan alkoi taas neloskone rallattaa, kun vauhtipappa survoi polkimia kuin musiikinopettaja ennen muinoin urkuharmonia aamunavauksessa. Vaikkei sen musiikinopettajan urkuharmonin kiusaaminen ollut ilo korville, ei myöskään tällainen japanilaisvalmisteisen kireän neloskoneen naukuminen saanut aikaan mitään suuria väristyksiä, ellei niiksi lasketa tämänhetkistä tunnetta, joka oli kuin tehosekoittimessa istuisi. Hyvä lähtö katkesi kuitenkin yllättävään esteeseen, sillä meidän kaistalla seisoi mummeli rollaattorinsa kanssa. Eipä siinä sinällään mitään, mutta kun mailla eikä halmeilla ei ollut suojatietä. Nähtävästi Närällä oli jotain kunnioitusta itseään vielä vanhempia kohtaan, sillä hän pysäytti auton mummelin eteen ja kytki hätävilkut päälle. Sillä kohdalla oli kolme kaistaa ja molempia pitkin suhahteli autoja ohitsemme.

- Paikallisen Toyota-kerhon nuori ja näpsäkkä sihteeri vai? kokeilin kepillä jäätä.
- Hmph, meidän sihteeri on nuori ja sillä on Corolla.
- Höpö, höpö se oli vain unta ja todellisuus seisoo tuossa edessämme.

Aikani eri nappuloita paineltuani sain sivuikkunan laskeutumaan alas ja työnsin päätäni varovasti ulos. Kovin paljon ei tehnyt mieli kurotella, etteivät ohitse suhahtavat autot vaan vie korvaa mennessään. Se voisi olla sananmukaisesti korvaamaton paikka. Mummeli seisoi rollaattorin keula meihin päin tiukka ilme naamallaan.

- Pitelee ruuhkanpoikasta, aloitin varovasti keskustelun vanhuksen kanssa.
- Eikä pitele! tuli kipakka vastaus.
- Tämä kaista on vain tukossa, muutenhan tuo liikenne vetää, kokeilin uudestaan.
- Onhan se, kun tuo paska ei liiku minnekään, mummeli osoitteli mukanaan olevalla kävelykepillä autoamme.
- Olette kyllä nyt aivan väärässä paikassa, sanoin jo tiukemmin.
- Niin olen, sillä minun pitäisi olla jo Elannon kassalla.
- Joo, se olisi varmaan huomattavasti turvallisempi paikka kuin täällä keskellä Itäväylää.

Jostain syystä Närä ei avannut omaa ikkunaa, vaan ainoastaan sihisi hampaittensa välistä, että minun pitää puhua tuolle vanhukselle kunnioittavaan sävyyn ja ymmärtää sitä.

- Ymmärrätkö itse tuollaista kaistoilla toikkaroivaa vanhusta?
- EN.
- Miksi minun pitäisi sitten ymmärtää?
- Tämä on aivan selvä asia. Koska et ymmärrä autoja, niin yritä ymmärtää vaikka rollaattorimummoja, hähähää.

En jaksanut alkaa väitellä mokoman pöliskön kanssa asiasta, josta hän itsekään ei ymmärtänyt yhtään mitään. Mikäli on ikänsä ajanut Corollalla, ei voi väittää ymmärtävänsä kovinkaan laaja-alaisesti autoista. Työnsin pääni uudelleen sivuikkunasta.

- Pitäisikö teidät auttaa tuonne tiensivuun? kokeilin kohteliasta lähestymistapaa.
- Ai jaa, tuonne raviinko meinasit viskata? Vittu, eihän täällä ole edes suojatietä, vanhus kirota päryytteli topakasti.
- Eipä kyllä. Miten olette tänne oikein päässeet?
- Mitäpä luulet tementikon tekevän kun navigaattorista loppuu patterit, mummeli meuhkasi.
- Häh, navikaattorista? alaleukani putosi reilusti normaalia alemmaksi.
- Kaapissako olet elostellut, kun et edes navikaattoria tunne?

Korjasin nopeasti vanhuksen käsityksen, sillä en todellakaan ollut viettänyt aikaani missään kaapissa. Tiesin myös mikä navigaattori on. En vain ollut tottunut yhdistämään navigaattoria ja rollaattoria millään tavalla toisiinsa. Samalla kun päässäni vilisi kaikenlaisia ajatuksia tästä tilanteesta, punaiseen ulkoiluasuun sonnustautunut mummeli kaivoi jostain esille autokäyttöön tarkoitetun näytöllä varustetun navigaattorin.

- Perskuta, se konepelti auki kun olisi jo, vanhus rääkäisi.
- Häh? olin jälleen kysymysmerkkinä.
- Voi elämän jeesus mitä palikoita, virtaa navikaattoriin, mummeli pui nyrkkiä meitä kohti.
- Minä, minä een varmaan anna Toyota-poweria tuolle, Närä alkoi panikoida naama kalpeana.
- Vanhus pulassa, etkä muka auta, ilkiö! tuhahdin kaverilleni.
- Ei se siitä ole kiinni, pöljä.
- Ja minäkö se tässä se ainoa pöljä olen, häh?
- Kyllä, Närä nosti nokkaansa voitonriemuisena.
- Mitä sillä on väliä jos lataat mummelin navigaattorin akkua hetken?
- On paljonkin, sillä tuo on selvästi HumPumin navigaattori, ja Toyota ei ole solminut sen kanssa minkäänlaista sopimusta eikä tehnyt testejä sen sopivuudesta tällaisen huipputeknolokisen tuotteen kanssa, jonka rinnalla avaruusraketit ovat leekopalikoita.
- Heh, tajusitko itsekään mitä sanoit?
- Kyllä, toisin kuin eräät. Siis vielä kerran, virtaa ei tipu!

Samalla hetkellä näkyi sinisiä valoja ja kuului lyhyt sireenien rääkäisy aivan takaamme. Vilkaisin taakse ja siihen oli pysähtynyt poliisien Transportteri. Autosta astui ulos apukuski, joka käveli avoimena olevan ikkunani luokse.

- Mikä täällä on hätänä? poliisimies tiedusteli.
- Ei meillä mitään hätää ole, mutta tuolla mummelilla on navigaattorin akku loppu ja sen takia harhailee täällä keskellä Itäväylää, kerroin lyhyen version tapahtuneesta.
- Hyvää päivää rouva, miten voin olla avuksi, poliisimies siirtyi kaksi askelta lähemmäksi vanhusta.
- Pitää saada virtaa, tämä heilutteli kädessään olevaa navigaattoria.
- Kyllä järjestyy rouva hyvä. Jospa minä autan teidät tuonne poliisiautoon, niin saadaan taas liikenne kulkemaan.
- Onko siellä sitä virtaa?
- Kyllä on rouva hyvä.

Vanhus lähti yllättävän säyseästi poliisin mukaan ja he siirtyivät maijan luokse. Rollaattori näytettiin tunkevan auton takaovista sisälle ja vanhus sivuovesta. Jopa Närä oli niin utelias tuosta mummelin autoon laittamisesta, että unohti lähteä liikkeelle. Melkein välittömästi sivuoven sulkeuduttua alkoi Transportteri heilua ja huojua vaarallisen näköisesti. Noin puolessa minuutissa huojuminen kuitenkin loppui ja Närä käänsi katseensa takaisin menosuuntaan.

- HEI, odota! karjaisin hänelle.
- Hahaa, saahan noita poliisien vokkeloita odotella, ei niillä mitään tee.
- Ei kun sieltä nousee savua tai jotain, tuijotin poliisiauton sisätiloihin.
- Ne kaasuttaa sen mummelin hengiltä, hähähää.

Samassa Transportterin sivuovi aukesi ja tielle sen viereen tipahti mummeli. Vanhus nousi kuitenkin ketterästi ylös ja pinkaisi sivuilleen vilkuilematta reunimmaisen kaistan yli tiensivuun. Siellä hän kääntyi ympäri ja heitti poliisiautoa kohti jollain esineellä. Esineen pudottua lähemmäksi autoa, totesin sen olevan hienoisesti kärsinyt navigaattori.

- Minuahan ei natsipaskat kaasuta hengiltä, mummeli raivosi tien laidassa.

Samassa poliisiautosta nousi apukuski tielle.

- Rouva hyvä, se oli vain joku oikosulku siinä teidän laitteessanne.
- Niin niissäkin oli muka vikaa jotka joutuivat kaasukammioon.
- Tämä ei nyt ole sama asia. Nyt on kyse viallisesta elektroniikasta, jonka kyllä takuu korvaa, poliisi selitti kärsivällisesti.
- Myös varastetunko?
- Oho, tämänpäiväinen tiukka Toyota-mainos alkaa vartin päästä, Närä vilkaisi kelloa ja survaisi sekunnin kymmenyksessä vaihteen silmään ja nosti kytkimen.

Se siitä näytelmästä, manailin itsekseni Corollan singahtaessa matkaan. Minua olisi kyllä hieman kiinnostanut tuon episodin lopputulos, mutta tällä kertaa yhden brändin voima vei voiton kaikesta. Olimme aika nopeasti kotipihalla ja Närälle jäi hyvin aikaa kipittää kotiin nauhoittamaan sitä mainosta. Minä astelin myös kotiin konjakkieni kanssa, joskaan en television ääreen, ihan vain periaatteen vuoksi.


Tämän tarinan loppu!

Rutinoffin kuski










© Rauno Vääräniemi