Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
takaisin tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

27.4.2007

Lakritsiin menevät automyyjät


Nurkan takana nauraminen olisi ollut hyvin antoisa kokemus, mikäli olisin saanut olla siellä kaksin nauruni kanssa. Niin ei kuitenkaan käynyt, vaan sananmukaisesti törmäsin nurkan takana lakritsipussia rapistelevaan automyyjään. En ollut nähnyt kaveria aikaisemmin, mutta rinnassa oleva nimikyltti kertoi miehen olevan Pera Takatuuppari niminen automyyjä.

- Eh heh heh hee, olet sitten tullut ulos kaapista, pyrskähdin nauramaan silmäiltyäni nimikylttiä.
- Hys, ei niin kovaa, muuten pitää jakaa nämäkin lakut toisten kanssa, Pera sihisi ja suhisi kuin konsonanttikaupan asiakas.
- Anna minun kaikki kestää, huokailin ääneen, kun tajusin, ettei mies tajunnut piikkiäni.
- Ei tämä kestä pitkään, Pera tuijotti minua ja mätti lakuja suuhunsa.
- Todennäköisesti isäsikin totesi samaa joskus kolmisenkymmentä vuotta sitten, pyörittelin päätäni myyjän lakritsin mustaamaa naamaa katsellen.
- Saat vikan, otatko?
- Kiitos, nappasin pussin pohjalta yksinäisen lakun ja tungin sen suuhuni.
- Antaa muuten kivasti potkua elämään, ei tätä hommaa muuten kestäisi, myyjä tilitti tyhjää pussia katsellen.
- Tuota, eihän asia minulle mitenkään kuulu, mutta normaalisti sietämättömien olojen takia poltetaan ketjussa, juodaan viinaa tai käytetään huumeita. Mikäs tämä lakujuttu on?
- Äh, nuo kaikki on jo testattu ja heikoin tuloksin. Vedäpäs kuule pari kiloa lakua päivässä, niin suoli toimii ja myyntityö sujuu kuin tanssi.
- Tulee varmaan kalliiksi, mietiskelin ääneen kustannuksia.
- Ehei, sillä me saamme lounareiden sijasta lakupusseja, jotka ostetaan isoissa erissä suoraan valmistajilta.

Katselin myyjän höpötellessä ympärilleni ja totesin täällä nurkan takana käydyn aika monta kertaa aikaisemminkin, sillä seinustalla oleva hervottoman kokoinen roskis oli tupaten täynnä lakupusseja. Niitä oli myös maassa ja pitkin läheisiä nurmikoita.

- Siivotaanko täällä koskaan? heitin ilmoille kysymyksen.
- Jep, joka kevät täällä käy iso maansiirtokone ja pari rekka-autoa viemässä nuo pussit pois.
- Tuota, mikäli sinulle sattuu tulemaan tuossa joulun aikaan vaikka konjakkia jostain, niin voisitko lähetellä niitä minulle. Voisin vaikka vaihtaa aina pullon konjakkia lakupusiin. Luonnollisesti saat ne lakut vasta paluupostissa, kokeilin piruuttani kepillä jäätä.
- Okei, minulla on jo kaksikymmentä pulloa konjakkia kaapissa. Otatko heti mukaasi? myyjän naama muuttui herra aurinkoiseksi.
- Joo, tuotko ne kohta tuohon pääovelle, niin minä kipaisen ne lakupussit saman tien tuosta huoltoasemalta.
- Hähähää, tuskin siellä mitään lakuja on. Lähetä ne pussit vain postin kautta tai tuo joku päivä, Pera tuijotti minua musta kuola suupielestä valuen.
- Pitää vähän jaloitella, joten käyn sitten vaikka tyhjän reissun, vastasin hänelle ja poistuin paikalta.

Minun oli aivan pakko käydä vähän kävelemässä, vaikka sitten aivan turha reissu viereisellä huoltoasemalla. Närä saa minut kyllä kiinni puhelimella, mikäli selviää autokaupoiltaan ennen minua. Ennemmin epäilin minun joutuvan kiskomaan sen vanhan pökkelön pois pyhätöstään. Tallustelin parissa minuutissa huoltoaseman mittarikentälle, jossa minun oli pakko pysähtyä katsomaan outoa menoa. Mittarin viereen oli pysäköity vanha Micra ja sen takakylkeä hinkkasi nuori nainen takapuolellaan. Nainen oli sen verran hyvännäköinen ja farkut niin tiukat, että minun oli aivan pakko astella vähän lähemmäksi.

- He-hei, kyl se kohta lähtee, nainen huikkasi minulle huomattuaan yleisön.
- En ole kyllä täysin kärryillä, mutta jatka ihmeessä, tuo näyttää sen verran hyvännäköiseltä touhulta.
- Jäätyny, siis tuo polttoainekorkki tai luukku tai mikä se ny onkaan, nainen selitteli pyllyn hiertäessä viimeisiä maalinrippeitä ruosteisesta Micrasta.
- Jäässähän se tosiaan on, raavin leukaani.
- Kun ei viitti paljaalla peballa sitä lämmittää, thihihii.
- Niin, mikä harmi meitä muita kohtaan, huokaisin.

Vilkaisin samalla huoltoaseman sisätiloihin ja siellä oli ikkunat täynnä äijien naamoja. Ilmeistä päätellen kukaan muukaan ei halunnut tuon kihnuttamisen loppuvan. Käänsin katseeni takaisin naiseen ja aloin olla melkoisen varma, että hän on töissä viereisessä autoliikkeessä. Hän ja lakunsyöjät sopisivat minusta hyvin samaan kahvipöytään. Samassa huomasin, että polttoaineluukussa näytti olevan lukko.

- Jospa neiti vaikka kokeilisi kepillä jäätä ja tökkäisi avaimen tuohon luukussa olevaa lukkopesään, ehdotin hänelle.
- Tälläkö? nainen kaivoi jostain avaimen ja esitteli sitä minulle.
- No vaikka sillä.

Neitokainen kiepsahti ympäri ja alkoi sovittaa avainta lukkopesään. Aikansa ähellettyään siinä pylly pystyssä ja nenä melkein kiinni autossa, luukku avautui. Viimein homma oli enää tankkaamista vaille ja olin jo poistumassa paikalta, kun nainen avasi suunsa:

- Oothan mun tukena kun mä tankkaan, oi pliiis, oothan?
- Haluatko nojata minuun tai jotain? kummastelin.
- Ei ku, pidät kiinni letkusta, kun mä sohottelen pistoolilla pensaa tankkiin.

Eipä minulla mitään sellaista kiirettä ollut, ettenkö olisi kerinnyt auttaa tuota ilmiselvästi pulassa olevaa neitokaista. Jutun juoni jäi kyllä tässäkin tapauksessa hieman etäiseksi, sillä minulle ei valjennut millään, että miksi tämä nainen tankkasi auton niin, että bensaletku meni hänen jalkojen välistä ja minun täyty vielä pitää letkusta kiinni hänen takapuolensa takaa. Siinä kädet letkulla tyttelin pepun takana seisoessa kävi mielessä, että tästä saisi taas hyvää aihetta blondivitseihin. Hän ei ollut kylläkään blondi, mutta sehän on vain pieni sivuseikka.

- Kiitos, olet ihku, nainen ilmoitti laittaessaan pistoolin takaisin mittariin.
- Kiitos itsellesi, tämä oli aivan ainutkertaista minulle.
- Hei, otatko vaikka limpparin, mä voi ostaa sulle sellasen?

Mikäpä siinä, eihän minulla ollut mitään sitä limpparia vastaan, vaikka en yleensä moisia sokeriliemiä litkikään. Astelimme peräkanaan sisälle huoltoasemalle. Neitonen valkkasi limut ja maksoi polttoaineen. Itse kiertelin katselemassa nameja, mutta en löytänyt ainoatakaan lakupussia. Kassan vapauduttua astelin tiskille ja tiedustelin missä kaikki lakut ovat?

- Hys, ei niin kovaa, tiskin takana seisova nuori mies sihisi ja nosti tiskille pahvilaatikon.
- Olihan teillä niitä, innostuin huomattuani laatikon sisällön.
- On, on, mutta ne on pakko pitää kaikki tiskin alla, ettei nuo, nuo, tuolla osta kaikkea, myyjä nyökytteli suuntaan josta olin vasta tullut.
- Otan kaksikymmentä pussia.
- Otatko, ihanko tosi? Nämä on kyllä päässyt jo vähän vanhaksi, kun ei näitä kukaan ole kysynyt.
- Ei haittaa mitään.
- Ota kaikki, myyjä ehdotti.
- Montako pussia siinä on?

Myyjä alkoi laskea ja pääsi toisen tarkastuslaskelman jälkeen tulokseen kaksikymmentäkuusi pussia vanhentunutta lakua. Kokeilin paria pussia ja ne vaikuttivat vielä ihan pehmeiltä, joten luottavat mielestäni todella hyvin siihen tarkoitukseen mihin olivat menossa. Myyjä sanoi hinnan ja antoi siitä vielä viisikymmentä prosenttia alennusta, joten ostin koko läjän.

- Mä en tykkää lakuista, neitokainen ilmoitti meidän astellessa pihalle kantamuksinemme.
- En minäkään.
- Ootsä joku niikuit sellainen urpo joka ostaa vaan jotain mist ei pidä? tuo mustahiuksinen söpöläinen tuijotti minua silmiin.
- Nämä menee yhdelle tutulle, sillä on ongelmia vatsan toiminnan kanssa, keksin selityksen.
- Tulee musta kakka, nainen totesi ja avasi Micran apukuskin puoleisen oven. – Nosta se laatikko tonne takapenkille.
- Niin? kummastelin tätä kovin tuttavallista suhtautumista.
- No me juodaan tietty limut etupenkillä ja sit mä ajan sut jonnekin, sopiiko?

En minä ollut tätä reissua kyllä ihan näin suunnitellut, mutta olkoot tämän kerran, mietiskelin auton etupenkille istuessani. Auto vaikutti täysin naisen kulkupeliltä, sillä siellä oli tavaraa kuin pienessä kaupassa. Meikkejä, naisten vaatteita ja käsilaukkuja oli suoraan sanottuna aika paljon. Ainoa mitkä eivät näyttäneet kuuluvan joukkoon, oli paksu nivaska Nissanin esitteitä takapenkillä.

- Autokaupoille menossa vai? viittoilin takapenkille.
- Ehei, kun autokauppaan menossa, tytteli vastasi.
- Niin, siis ostamaan uutta kulkupeliä.
- Ei kun myymään.
- Myymään tätä Micraa vai jotain muuta kenties?
- Joo, niitä muita. Kuule, tiedätsä jotain autoista? tytteli katseli minua jälleen kuin spanieli.
- A- niin kuin autoilla ajetaan, B- niin kuin bensaa tankkiin ja C- niin kuin car, heitin läpän.
- Hei, sähän tiedät paljon. Oleksää myös joku automyyjä?
- En ole, olen vain joskus kuullut autojuttuja huoltoasemien baareissa.
- Kerrotko missä, mä voisin myös vähä vaklata?
- No Esson, Shellin, Tebikan…
- Hei odota, älä niin nopeesti, mä en pysy perässä.

Viimein parin toiston jälkeen olin käynyt läpi muistamani huoltoasemat ja niiden baarit tässä lähettyvillä. Osoitteita en tyttelin harmiksi muistanut. Niitä huoltoasemin nimiä jankatessani minulla alkoi tulla sellainen tunne, etten todellakaan taida viihtyä tämän neitosen seurassa kovin pitkää aikaa. Jollain tapaa jopa naapurin aito Mirkku Blondi oli sukunimestään ja hiustenväristään huolimatta aika fiksu likka.

- Voisitsää piirtää ne huoltoasemat tähän karttaan? neitokainen levitti syliini Helsingin kartan.
- Okei, myönnyin ja aloin piirrellä rasteja huoltoasemien kohdalle.
- Ihana mies, ootsä vielä vapaa?
- Kräääh, krööh, miten muuten menikin tuo limsa väärään kurkkuun, aloin köhistä.
- Mä voisin vaik soittaa sulle joku kerta, sillai ihan puhelimella.
- Tuota, muuten kyllä mutta muija ja viisitoista tenavaa vievät minun ajan melkoisen tehokkaasti, keksin nopeasti verukkeen.
- Ei mut sähän voitkin tulla mun luo ostaa uutta autoa. Mä oon tuunis tossa Nasukan liikkeessä Hertsikas. Niin, tai mä oikeestaan alotan vasta ens manskuna.

Yritin pinnistellä kovasti, mutta en päässyt ihan selville, että aloittaako tyttö ensi maanantaina, ensi kuussa vai ensi vuoden maaliskuussa. Lisäksi liikkeen nimi ei kertonut minulle yhtään mitään. Hörpin loput limut pikavauhtia ja ilmoitin olevani valmis lähtemään.

- Ehei, mä katsos ajan sinne minne lupasin, neitonen täräytti Micran tulille.
- No, siinä tapauksessa tuon viereisen autoliikkeen pääovelle, minua ollaan siellä vastassa.
- Reiska tietää reitin, ou jee, tytteli hihkaisi ja nosti kytkintä kuin Närä konsanaan.
- Reiska? kummastelin ääneen.
- Tää auto, tää on Reiska Reikä.
- Mitä hit...? Siis sanoitko Reiska Reikä? olin revetä aivan totaalisesti.
- Niin, tässä on niin monta ruostereikää, että ristin tän Reiäksi.

Onneksi matka oli sanalla sanottuna lyhkäinen ja olimme alta aikayksikön autoliikkeen etuovella, jossa minua vastassa oli kaksi automyyjää muovipussien ja pienten lupaavan muotoisten pahvilaatikoiden kanssa.

- Hei ja kiitos tästä kyydistä, huikkasin kuskille kaivaessani lakulaatikkoa takapenkiltä.
- Tuu käymään sitten, tuuthan? tytteli vaati vielä.
- Tottahan toki, heti kun minulla on ylimääräistä aikaa, lupailin.
- Nähdään, hän huikkasi vielä ja karautti tiehensä vienon öljykäryn saattelemana.

Laskin lakupussilaatikon maahan myyjien eteen ja pyysin heitä tarkastamaan tavaran. Molemmat alkoivat penkoa laatikkoa kuin pikkupojat hiekkalaatikkoa, hukattuaan sinne auton. Aikamoisen puhinan jälkeen myyjät olivat tyytyväisiä ja esittelivät minulle tuomisensa. Heillä oli yhteensä kaksikymmentäviisi pulloa konjakkia.

- Tota noin, kröhöm, mitä me sille yhdelle lakupussille tehdään? Pera ryki varovasti.
- Niin, konjakkiahan oli yksi pullo vähemmän, raavin piruuttani päätäni hyvin mietteliään näköisenä.
- Hei, minä tiedän, se Eikan synttäripullo, joka meillä on vielä antamatta sille, toinen myyjä keksi.
- He-hei, ette kait te tosiaan vaihda jonkun synttärilahjaa, puutuin keskusteluun.
- Vaihdetaan me ja sitä paitsi se on meidän pomo, samainen myyjä ilmoitti.
- Sillä on lisäksi paha luuranko kaapissa, Pera ilmoitti.
- No mikä se sellainen luuranko on, että pitää synttäripullo trokata toisaalle?
- Se, se syö toffeeta, minä olen nähnyt, Pera kuiskasi kuin suuremmankin salaisuuden.
- Ja vanhoja autoja, niitä salmiakkisia, Peran kaveri jatkoi.

Minun teki jo mieleni huutaa, että mä en kestä enää, tulkaa ja hakekaa minut pois. Molemmat myyjät poistuivat hakemaan sitä viimeistä pulloa, joten jäin yksinäni pullojen ja lakujen kanssa. Kerkesin jo miettiä, että minne siirrän ne pois kulkureitiltä, kun Närä karautti paikalle kiiltävällä hopeisella Corollalla.

- Älä ole nopea, vaan osta autoksesi Corolla hopea, lausuin ystävälleni hänen noustessa uudesta autostaan.
- Hmph, olen haistavani lähettyviltä kateuden paskanhajun, vanhus veti räkäviisariaan yläviistoon.
- Opettiko se myyjä siellä kopissa sinut vielä kiroilemaankin?
- Kuka opetti ja ketä, pyh. Minä se kuule osasin jo kirota pärrätä ennen kuin se myyjä tai sinä olitte tehneet vielä ensimmäistä lastia vaippaan, mokomatkin räkänokat.

Tottahan toki minä sen tiesin, ettei Oskari Närää niin vai opetetakaan mihinkään. Katselin siinä samalla sportti Corollaa ja minua jäi vaivaamaan yksi asia, varsinkin kun elimme aivan lokakuun loppua. Autossa oli alla kesärenkaat, eikä takakontissa ollut talvirenkaita.

- Et saanut sitten kovan tinkimisen jälkeen enää kaksilla renkailla, vai? hämmästelin ääneen.
- Hahaa, Toyota vastaan muu autoileva maailma 6 – 0, Närä hihkui.
- Minua ei pahemmin teidän pelit kiinnosta, joten voisitko mennä asiaan.
- Katsos vaippapöksy, kun meillä Toyota-piireissä ei kuskata enää toisia renkaita kotiin, vaan ne jätetään liikkeeseen, jossa ammattitaitoiset asentajat vaihtavat ne aina oikealla hetkellä ja tasan oikeaan momenttiin.
- Hyvä, sittenhän minä voinkin nostella nämä voiteluaineet tuonne takakonttiin, osoittelin pulloja.
- Mitä, mitä, konjakkiako?
- Jep, tuli puheeksi parin Toyota-myyjän kanssa, että tulen toistekki jos he antavat minulle vähän konjakkia.
- Mitä, mitä, minä en ole saanut koskaan pullon pulloa, Närä raakkui.
- Sinä käyt täällä muutenkin joka viikko, ei sinua tarvitse voidella mitenkään, kuittasin takaisin nostellessani puteleita auton takakonttiin.


Jatkuu...

Rutinoffin kuski










© Rauno Vääräniemi