Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
takaisin tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

16.2.2007

Mersulla satasen nousu


Utelin Möttöseltä piruuttani tarkemmin, että minne herra autokoijari oikein on heti aamusta lähdössä. Ensin hän oli menossa Kreikkaan, mutta kerrottuani siellä sesongin olevan jo ohi, niin matkakohde muuttui Kanarian saariksi ja siellä Malmö nimiseksi rantakaupungiksi.

- Ei sinulla satu olemaan Ruotsissa sukulaisia? heitin matkakeskustelun väliin.
- On joo, mistä arvasit?
- Ihan vaan siitä, kun se on tuossa rajanaapuri ja kovin lähellä, hymyilin maailmanmatkaajalle.
- Niin tuota, tästä Mersusta. Tällä ajaa muuten todella pitkään, eikä tartte huolehtia öljynkulutuksesta. Ei vie tippaakaan öljyä, niin totta kuin nimeni on Möttönen.
- Onko saksantuonti?
- Kuule aivan alkuperäinen Suomi-auto, näkeehän sen jo ryhdistä. Olisi minulla kyllä yksi tuontipelikin myynnissä, tosin yksi velipojista ajaa sillä nyt. Ei ole kuulemma ikinä niin hyvällä Mersulla ajanut.
- Ai, tämäkö on sitten huonompi? potkiskelin ruosteista vannetta.
- Ei, ei missään tapauksessa, mutta velipoika ei ole tätä vielä kerinnyt ajaa, Möttönen kiirehti selittämään.
- Näytätkö sitä rekisteriotetta? pyysin käsi ojossa.
- Eh, tuota, mitä sinä siitä ymmärrät. Parempi kuin tutkit sitä vasta illalla kotosalla ihan sähkövalon alla ja vielä juuri ennen nukkumaanmenoa. Sitä on silloin ihminen herkimmillään niiden papereiden suhteen.

Katselin huvittuneena kuin iso mies kiemurteli koukussa olevan madon lailla. Taisi puskea vielä oikein hikeä päälle kylmästä syyspäivästä huolimatta. Olisin uskaltanut lyödä vaikka kuinka isosta summasta vetoa, että leima on viimeistään kuukauden päästä, ellei se ole mennyt jo peräti umpeen.

- En kait minä nyt autoa osta ilman rekisteriotteen näkemistä, kerroin omat ajatukseni.
- Sitä minä vähän ajattelinkin, ettet taida olla oikein tosissaan tämän oston kanssa, Möttönen puhisi.
- Jos suoraan sanotaan, niin en ole.
- Anteeksi, en voinut olla kuulematta keskusteluanne. Siis tämä Mersuko on vielä myynnissä? viereisen pilttuun vesisankoon astuja kurkki seinän takaa.
- Illalla tämä on jo mennyt, mutta vielä kerkeää ostaa, kun pistää rahat tähän käteen, Möttönen alkoi paasata.
- Sataviisikymppiä saat, kun pojanpoika tarvitsee takavetoisen peltoauton joka pitää olla mielellään dieseli.
- Sataviiskybää, häh? Möttönen rääkäisi kuin epävireinen palosireeni.
- Hmm, on siinä näemmä ihan asialliset renkaat, joo. No kuule, sanotaan, että saat siitä kaksisataa kolmekymmentä euroa, mies laskeskeli lompakkonsa sisältöä.
- Kiinni veti, tehdäänkö paperit heti? Möttönen suorastaan loikkasi seteleitä plaraavan papparaisen viereen.
- Tehdään vaan, papparainen sanoi ja kehotti Möttöstä tulemaan Mersun papereiden kanssa sisälle hänen Honda CRV katumaasturiinsa.

Minulla oli sellainen olo, että näinä päivinä taitavat autojen hinnat tippua aika ravakkaa vauhtia. Jos Mersun hinta tipahtaa muutamassa minuutissa yli kuusi tuhatta euroa, ei sitä kovin pieneksi notkahdukseksi voi sanoa. Tokihan minä tiesin Möttösen yrittävän vedättää koemielessä sikavoittoa. Tuskin hän oli itse tuosta maksanut satasta enempää. Miesten tehdessä kauppaa Hondan sisätiloissa, minä kiinnitin huomioni huoltoaseman pihalle saapuvaan kummalliseen punaiseen kuljettimeen. Kyseinen kolmirattainen keksintö pysähtyi Einarin mopoauton vierelle. Astelin pientä uteliaisuutta tuntien punaisen kolmipyörän välittömään läheisyyteen ja jäin odottamaan, että mustapartainen mies pääsee siitä ulos.

- Krääh, pthyi, juppeja! iso mies räkäisi aivan pokkana Einari mopoauton kylkeen.
- Komea peli, eikö totta? heitin hänelle varovaisen kommentin.
- Aivan saatanan vale, että olisi edes ruma. Tuohan on suorastaan rumempi kuin karhun perse.
- Niin, puuttuuhan siitä persoonallisuus, totesin hänen omaa kulkinetta silmäillessä.
- Pysyyköhän tällainen edes pystyssä, partasuu heilutteli Einarin mopoauton kuin perunasäkkiä.
- Varmaan paremmin, mitä tuo teidän kolmirattainen.
- Kuulehan, mittarissa on jo kymppitonni, eikä oo kaatunu kertaakaan.
- On se näemmä jopa kaksipaikkainen, kurkin autoon sisälle.
- Ehei, tuo ei muuten onnistu meikäläisen kohdalla. Astuhan nyt kuule, kuule, paria askelta taaksepäin, partasuu korotti ääntään.
- Mikä nyt tuli? kummastelin.

Partasuu tuli kohti sen verran tuima ilme naamallaan, että minun oli aivan pakko peräytyä pari metriä tuon kammottavan näköisen katetun kolmipyörän luota, joka kait oli Einarin mopoauton esi-isä. Se oli muovinen ja takana luki erään ruokalan nimi. Renkaina siinä oli pienet maastokuvioiset kumit, kuin jossain Honda Monkeyssa tai PV Suzukissa. Tosin tarkemmin ajateltuna, niissäkin saattoi olla isommat. Meikäläisellä oli jo sen verran aikaa noiden mopojen kanssa pelaamisesta, etten muista asiaa kovinkaan tarkkaan.

- Eikä sitten kuule, kuule, yhtään lähemmäksi, partasuu paasasi.
- Ei väkisin. Olisin vain katsonut tarkemmin, että millainen peli se tällainen esihistoriallinen kulkuneuvo oikein on.
- Tämä on vuosimallia 2000, minä kun en millään vanhoilla rattailla ajele.
- Jaa, on näemmä kehitys harpannut muutamassa vuodessa aivan kohtuullisesti, vilkaisin Einarin mopoautoa.
- Ei onnistu vaikka miten alkaisit kehua tätä. Sitä kuule, kuule, tuollaiset saa kävellä omin jaloin. Minä en kuule, kuule, kuskaile kaikenmaailman hörhelöitä, tiedä mikä liimanhaistelija sinäkin olet, partasuu heristeli nahkarukkasella verhottua kättään.
- Tuota, mistäs kaukaa sitä herra on lähtenyt reissuun? Arvatenkin jostain maaseudulta, kokeilin pitää vielä juttua yllä.
- Kuule, kuule, minä sulle sanon, mutta vain tämän kerran. Minä se kuule, kuule, tulin tänne maaseudulle katsomaan mitä täällä tapahtuu.
- Jaa, tämä Herttoniemikö maaseutua?
- Pöndeä se on kuule, kuule, ollut aikoinaan ja on sitä vieläkin, partasuu heilutteli nahkakintastaan.
- Onko herra itse Pitkänsillan toiselta puolen? kokeilin kepillä jäätä.
- ON!

Tämän jälkeen sain kuunnella tovin hänen paasaamistaan siitä, miten maalaiset tulevat joka arkipäivä autoineen hänen kotikonnuille ja valtaavat kaikki pysäköintipaikat ja terrorisoivat muutenkin häntä. Esimerkiksi ne ovat valloittaneet lähikauppojen kassat ja ovat niin ilkeitä, etteivät suostu puhuttelemaan häntäkään nimeltä, kuten silloin ennen vanhaan.

- Jos ne eivät muista kaikkien asiakkaiden nimiä? ehdottelin.
- Juppeja ne ovat, pthyi. Ajellaan nelipyöräisillä ja ollaan muka muistamattomia.
- Hyvä kakka, kuului samassa tuttuakin tutummalla äänellä.

Pyörähdin ympäri ja tarkensin katseeni keskellä huoltoaseman pihaa paskaa ähistävään koiraan. Olikohan jäätelö pistänyt vatsan toimimaan? Einari seisoi koiransa vierellä ostoskassi kädessään. Koiran saatua viimeisetkin pökäleen asfaltille, jatkoivat he molemmat matkaa meitä kohti.

- Katso Nalle miten huvittava kolmipyöräinen.
- Uf, uf, Nalle ilmoitti kyseistä laitetta katsellen.
- Onko tuo koira rokotettu? partasuu kysäisi koiraa osoitellen.
- Kyllä, Ylväkoko pitää huolen siitä, että kaikki koirat ovat rokotettuja.
- Ylväkoko Maxisize Puppe, partasuu karjaisi niin kovalla äänellä, että Nalle sai turkkiinsa jakauksen.
- Ylväkoko Maxisize Nalle, Einari vastasi lähes samalla voluumilla.
- Au, au, au, auuuuu, Nalle jatkoi kaksikon aloittamaan mekkalointia.

Minun oli aivan pakko ottaa vielä pari taka-askelta, sillä tuo sanalla sanoen omituinen kolmikko alkoi tanssia villien hullujen tai hullujen villien tavoin mopoautojen ympärillä. Pääsin jollain tapaa sellaiseen ymmärrykseen, että myös partasuu omistaa Ylväkokon suositteleman koiran ja vielä samasta pentueesta mistä Nalle on. Riemu tuntui olevan lähinnä luokkaa rajaton.

- Einari Kaisla, naapurini ojensi kättään partasuulle.
- Erkki Könötys, partasuu kertoi oman nimensä.
- Tuo tuolla on Rutinoffin kuski, mutta sillä ei ole koiraa, Einari viittoili minua kohti.
- Aika kummalta hiipparilta se vaikuttikin. Kuule, kuule, kun se yritti aivan väkisin autooni, että olisin kuule, kuule sitä kuskaillut pitkin maaseutua, Erkki selitteli.
- Kuka räki tuota Einarin mopoautoa, häh? vastasin hänelle.
- Kuule, kuule, Eikka, minä en kerinnyt väliin, kun tuo räki, Erkki osoitteli minua nahkarukkasellaan.
- Aika ruma temppu, ja minä vielä tarjosin kyydin, Einari kääntyi minua kohti.
- Hahaa, yritin keventää tilannetta.
- Ei muuten naurata yhtään, Einari kivahti.
- Grrrr, Nalle alkoi murista heti perään.

Tässä vaiheessa minua alkoi jo sanalla sanoen tympäistä mokoma paskaa jauhava kaupunkilainen. Äijähän oli noin tuplasti korkkiruuvia kierompi, mikäli totuuden puhuminen oli aina tuolla asteella. Möttönenkin oli suorastaan rehti autokauppias tuohon kolmipyöräkuskiin verrattuna. Kaikenmaailman suhareita sitä maanteillämme liikkuukin. Einarilla ja partasuulla näytti riittävän juttua vaikka kuinka, Nallen kiehnätessä heidän jalkoja vasten.

- Hei Könötys, mitä se sinun puhe siitä oli, että pidät aina koiran kiinni mahdollisimman lyhyellä remmillä, eikä se saa vääntää torttua kuin sinun valitsemaan paikkaan? esitin kysymyksen täysin keksityistä asioista.
- Sinä? Einari kivahti samassa.
- Missä se ihmisen paras ystävä nyt on, häh? lisäsin pökköä pesään.
- Niin missä? Missä muuten koirasi on? Einari tajusi myös saman asian.
- Minä…tuota, Erkki yritti vastata, mutta joutui lopettamaan kesken Nallen leukojen loksahdellessa liian lähellä.
- Katsokin että toimitat Ylväkokoon kuuden todistajan allekirjoittamat lausunnot siitä, että koira saa tehdä kakkansa sinne mihin haluaa ja sen pitää saada juosta vapaana luonnonlapsen lailla. Lisäksi koira on pidettävä aina mukana eroahdistuksen välttämiseksi.
- Siis, kuule, kuule, kuu-kuudenko? Erkki nikotteli nyt todella vakavan näköisenä.
- Kyllä, siis saman talon asukkaiden lisäksi. Paljonko teidän talossa onkaan asukkaita? Einari paasasi.
- Neljäkymmentäkahdeksan asuntoa, Erkki partasuu mumisi.
- Sinuna minä lähtisin heti ratkaisemaan näitä ongelmiasi, sillä Ylväkoko ei katso hyvällä tuollaisia laiminlyömisiä koiria kohtaan, Einari rapsutteli omaa koiraansa.
- En minä vielä…voi, tulin hakemaan velipoikaa.

Einari kertoi jäävänsä varmistamaan, että kyseessä on velipoika eikä joku Ylväkokon listojen ulkopuolella oleva rotukoira, jotka kuljettavat mukanansa kaikenlaisia perinnöllisiä sairauksia, mikä mitäkin vikaa luonteesta lonkkaan. Ylväkokon mukaan vain täysin puhdas sekarotuinen oli kaikista vaivoista vapaa koira. Minä olisin ollut jo valmis lähtemään takaisin kotia kohti, mutta pakkohan sitä oli kuskin tahtoon suostua, kun eivät nuo bussit olleet kovin lähellä sydäntäni.

- Kiitos ja näkemiin, saat varmaan Mersun itse pois tuosta pesupaikalta, Möttönen astui ulos Hondan maasturista.
- Näkemiin sitten, kuului Hondasta vastaus.

Möttönen asteli sen verran Mersunsa luokse, että otti pesuämpärin, sienen ja muut pesutarvikkeet mukaansa. Ämpäri kädessään hän asteli meidän luoksemme.

- Oliko hyvä kauppa? utelin häneltä.
- Voittoa tuli että pätkähti. Sain muuten valehtelematta satasen nousun tuolla Mersulla.
- Kokonaisenko? purin hammasta kysymystä muotoillessani.
- Minä se en kuule pikkurahasta ala kauppoja tekemään, on niissä niin paljon kaikenlaista, mitä maallikot eivät ymmärrä. Minun mottoni on, että isot katteet ja kova myyntivolyymi.
- Mennäänkö, Erkki kysyi mopoauton takaa?
- Odota velipoika, kerron ensin tässä näitä autokaupan lakeja näille maallikoille, Möttönen toppuutteli.
- Sinun velipoika, sillähän on eri sukunimi, kummastelin ääneen.
- Krööh, tuota, vaihdoin nimeni, kun Könötys ei ollut oikein kaupallinen nimi näissä autokauppapiireissä.

Sain puristettua Möttösestä vielä sen verran tietoa, että hänen myymänsä Mersun leima menee umpeen tänään. Huomenna autolla ei olisi saanut enää ajaa. Samassa Möttösen puhelin soi ja hän alkoi hoidella liiketoimiaan. Muutaman minuutin puhelun jälkeen miehen naama loisti kuin uusi H7.

- Nyt on muuten helmi tiedossa. Vähän pieni, mutta vain neljäsatkua mennyt ja ollut yhdellä kansakoulunopettajalla uudesta saakka.
- Mersuko taas? utelin.
- Ei, vaan alkuperäiskuntoinen vuoden 1993 Peugeot 106 ja tonnineljäsatasella koneella. Oviakin viisi ja kaikki toimii sekä kesäpyörät aluvanteilla ja istumenpäällyset.
- Hinta?
- Tämä tuli kyllä vähän äkkiä, mutta jos saan käteen heti neljä ja puoli tuhatta, niin auto vaihtaa omistajaa näiltä jalansijoilta.
- Entä leima?
- Sitä on. Minä se kun en myy leimattomia autoja, ei puhettakaan. Olen sentään vastuuni tunteva autokauppias, toisin kuin epämääräisissä liiketiloissa hämärien loisteputkin alla autojaan kauppaavat.
- Minä vaikka soittelen, jos sattuu kiinnostamaan vielä huomenissa, heilautin kättäni Möttöselle.

Minulle tuli vähän kiirus, kun Einari ja Nalle olivat jo ahtautuneet mopoautoon kotimatkaa varten. Möttönen jäi vielä huutelemaan perään vaihtuneesta puhelinnumerostaan, kun kuulemma Prepaid-liittymä tulee normaaliliittymää halvemmaksi. Huusin takaisin avonaisesta ovesta, että löydän hänet kyllä jostain, mikäli autokuume kaatuu päälle kovempana kuin koskaan ennen.

- Ei olisi uskonut, ettei koira saa kakata itse valitsemaansa paikkaan, Einari puhisi kiihdyttäessään mopoauton ravakkaan neljänkymmenenviiden nopeuteen.
- Ei niin, kaikenlaisia koiranomistajia niitä onkin olemassa, huusin mekkalan ylitse.

Neljän kilometrin kotimatka oli joutuisaan ajettu, ja kohta olimme takaisin roskakatoksen viereisessä parkkiruudussa. Meidän oma piha oli jo täynnä autoja, joten ensimmäiset vapaat paikat olivat tämän asuntoaluettamme halkovan kadun toisella puolen.

- Varaanko sen pennun puolestasi? Einari kysyi laskiessaan Nallen vapaaksi takaosasta.
- Antaa olla, sillä olen tullut siihen tulokseen, jotta koirien on helpompi olla ilman minua.
- Soitat vaan rohkeasti ovikelloa mikäli mielesi muuttuu, Einari jäi höpöttelemään perääni poistuessani kohti kotirappua.

Astelin ihan yksin kotiini, otin jääkaapista kylmän oluen ja istahdin television ääreen katsomaan mitä Mikki Hiiri puuhastelee videolla.


Tämän tarinan loppu.

Rutinoffin kuski










© Rauno Vääräniemi