Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
takaisin tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

2.2.2007

Mopoautolla mahdottomuuksiin


Elämääni oli viimeaikoina kuulunut lähinnä puista tippuvien lehtien seuraaminen, sillä viilenneet ilmat ja kostea keli piti tällaisen mukavuudenhaluisen laiskamadon tehokkaasti sisällä. Onneksi Rutinoff oli nyt Villen Pajan remontin jälkeen niin hyvässä kunnossa, ettei sitä tarvinnut kiroilla vesisateessa. Viime viikolla katsoin jopa konehuoneeseen ja öljytikkuun. Siitä sainkin aihetta juhlaan ja tempaisin putelin rypäletislettä melkein samoilta istumisilta kotonani. Tämä juhla oli sen takia, ettei autoni kuluta enää öljyä, ei tipan tippaa. Werneri Warre oli tuosta tosin sanonut, että autossa on taatusti jotain vikaa, mikäli öljy ei tule kärynä ulos pakoputkesta. Hän oli ennustellut autoni koneelle kovin lyhyttä käyttöikää, enintään tuollaista kolmeasataatuhatta ja senkin vain mikäli ajan mahdollisimman paljon myötätuuleen ja alamäkeen. Lohdutukseksi Werneri tosin kertoi autossani olevan yhden todella positiivisen asian – nimittäin akun plus navan.

Werneri ei olisi ollut Werneri, ellei hän olisi samalla kehaissut omaa Warreaan ja siitä löytyviä positiivisia seikkoja, niitä kun oli kokonaiset neljä kappaletta. Arvailtuani aikani mitä ne olisivat, hän kertoi autossa olevan tällä hetkellä kyydissä kolme vara-akkua. Rypäletisleestä olimme samaa mieltä, että sitä oli juotava usein mutta paljon. Meidän piti sopia tapaaminenkin, mutta siirsimme tapaamisen sopimista molempien päälle kaatuvien päiväunien takia.

Elimme lokakuun lopun sunnuntaita, joten päätin lähteä koleaan syysilmaan pihalle, ihan vaan vähän happea haukkaamaan aikani kuluksi. Saatuani päälle tarpeellisesti vaatetta, astuin rappuun ja lähdin laskeutumaan portaita. Pääsin tuskin kolmea askelta, kun kerrosta, tai oikeastaan vain puolikasta kerrosta alempana avautui Kaislojen ovi. Ovesta työntyi rappuun Nalle koira ja hänen isäntä Einari. En ollut tavannut näitä koirahulluja Skodan omistajia pitkään aikaan.

- Yhä ilman koiraa, Einari sanoi huomattuaan minut.
- Sängyn alla oleva kenneli saa riittää meikäläiselle, heitin takaisin.
- Älä, oletko alkanut pentutehtailijaksi? miehen silmät alkoivat oikein loistaa.
- Wuuu´uh, totesi myös Nalle, kuono meikäläistä kohti.
- Villakoiria, naurahdin kaksikon reaktioille.
- Nallen emällä olisi taas pentua tulossa ihan minä päivänä tahansa, Einari taputteli koiraansa, joka nosti pokkana koipea hullun ämmän oveen.
- Niin kun tuota, aika pieni auto ja kaikkea, yritin jälleen livahtaa koko ikävästä keskustelun aiheesta.
- Mitä vielä, isohan tuo sinun auto on. Ylväkoko on muuten päätynyt suosittelemaan todellisen koirafarmarin Skodan rinnalla mopokortillisille erästä mopoautoa.

Yritin livahtaa heidän ohitseen, mutta Einari oli tiukkana ja vaati minut pihalle katsomaan sitä mopoautoa. Nallekin suorastaan rakasti mokomaa kinneriä yli kaiken. Nallen rakkaus oli kuulemma niin rajua, että se oli safkannut jo etupenkin siihen kuntoon, että se oli jouduttu jo vaihtamaan uuteen. Minua puolestaan oikein puistatti kuunnella tuollaisia juttuja tuhoamisesta. Ulko-ovelle päästyämme Einari laski Nallen vapaaksi, sillä koiralla pitää hänen mukaan päästä toteuttamaan itseään tai muuten siitä tulee tottelematon vouhkana. Katselin häntä suorana kirmaavaa koiraa ja mietin millainen se olisi vouhkanana?

- Huomaatko, Einari viittoili tien toisella puolen olevaa roskista kohti.
- En mitään erikoista, ellei tuota roskakatoksen viereen unohtunutta roskista lasketa mukaan.
- Siinähän se on, tadaa, hän levitteli käsiään.
- Mielestäni ne vanhat tummemmat roskikset olivat jotenkin paremman näköisiä. Tarvitaanko muuten roskiksissa noin isoja pyöriä? kummastelin ääneen.
- Se on se, se mopoauto, Einari korotti ääntään.
- Tuoko? hieroin silmistäni loppuja unihiekkoja.

Samassa Einari ryntäsi kadun ylitse mopoauton viereen ja avasi sen ovet kaukosäätimellä. Valojen välähdettyä autossa, Nalle ryntäsi roskakatoksen takaa ja alkoi hyppiä mopoautoa vasten kuin olisi halunnut lisääntyä sen kanssa. Minua pelotti ihan tosissaan, että tuo iso sekarotuinen hurtta kaataa koko auton. Einari reagoi koiransa hyppimiseen sen verran, että avasi mopoauton molemmat ovet selkosenselälleen. Näin Nalle pääsi juoksemaan auton läpi, mitä se sitten tekikin oikein antaumuksella. Tuota katsellessani päivitin oman päätöksen olla ottamatta koiraa, varsinkaan Ylväkokon suosittelemaa. Tuo Kaislojen Ylväät KotiKoirat koirakerho kun nimenomaan markkinoi erittäin isoja ja mahdollisimman sekarotuisia koiria.

- Huomaatko miten Nalle pitää myös tästä meidän kerhon suosittelemasta mopoautosta? Einari kysyi.
- Tämä ei taida ruostua, koputtelin varovasti auton kylkeä.
- Tällä ajetaan vielä silloinkin joka päivä, kun tuo sinun Rutinoffi on leikelty sardiinipurkeiksi ja maksalaatikkojen pakkausmateriaaliksi.
- Puhuiko joku ruuasta? kuului samassa onnikkakuski Aimon kröhinä.
- Vapaapäivä vai? käännyin katsomaan pulleroa onnikan omistajaa.
- Sitä on kuule tällaisella oman firman omistajalla varaa pitää vapaapäivä ihan milloin huvittaa.
- Niinkö?
- Nii´in, kysy vaikka liikenneministeriltä joka on muuten hyvä ystäväni, Aimo kröhisi kuin astmaattinen valas kuivalla maalla.
- Hitto, eikös se ole ruoka-aika, vilkaisin kelloani korostetusti.
- Oho, pitääkin tästä mennä, Aimo katsahti minua ja kääntyi ympäri.

Aimon astellessa kohti asuntoaan, jossa hän asusteli kaksin äitinsä kanssa, jatkoin minä mopokinnerin tutkimista. Renkaita katsellessani tunsin pienen kateuden siemenen sisälläni, sillä tässä muovikinnerissä oli tuumaa isommat renkaat mitä Rutinoffissa. Einari avasi takakontin ja myös se vaikutti oman auton konttia isommalta. Tässä vaiheessa minulla kävi mielessä potkaista kumoon koko keksintö. Naapurini kehuessa mokomaa aparaattia, minä keksin siitä yhden ison heikkouden, siinä ei ollut takapenkkiä. En minäkään autossani juuri koskaan ketään takapenkillä kuskannut, mutta pitihän autossa sellainen olla.

- Lähde mukaan, kun minun pitäisi käydä Nallelle jäätelö. Se unohtui eilen ja pikku Nallukka on murjottanut siitä asti, Einari rapsutteli häntäänsä iloisesti heiluttavaa koiraa.
- Tuoko, murjottanut? mutisin takaisin.
- Katso nyt sen kuonon asentoa, on sillä suru turkissa.
- Mihin koira? vilkuilin auton kahta istumapaikkaa.
- Yleensä suosittelemme koiran istuttamista kuljettajan viereen, mutta hätätapauksissa koira voi matkustaa myös tavaratilassa.
- Yyyyyyh, Nalle alkoi nyyhkiä surkeana.
- Tuplajäde, Einari ilmoitti koiralleen.
- Wuh, wuh! Nalle piristyi ja loikkasi mopoauton pieneen takaosaan.

Einari sulki takaluukun varovasti ja istuuduimme auton penkille. Vedettyämme molemmat ovet kiinni, oli tunnelma suorastaan läheinen. Istuin Einarin kansa kylki kyljessä koiran kuono olkapäälläni. Onneksi Einari ei valinnut matkakumppaniksi Aimoa, sillä siinä tapauksessa hän olisi joutunut menemään koiransa kanssa takaosastoon. Aimo vei helposti koko etupenkin leveyden ruhollaan. Vetelin turvavyön kiinni ja jäin odottelemaan matkan alkamista. Pian Einari starttasikin laitteen tulille.

- Diesel? hämmästelin ääneen.
- Ja taloudellinen sellainen, Einari myhäili peruuttaessaan mopokinneriä kadulle.
- Ajetaan sitten ihan rauhallisesti. Ei kait sitä mopoautolla mahdottomia, ehdottelin varovasti.
- Kyllä näillä pääsee mahdottomuuksiin, jopa neljäviisi lusikka pohjassa, hän nauroi.
- Tässä on kolmenkympin rajoitus, kerroin hänelle kotikadun rajoituksesta.

Einarin mukaan minun kaltaisilleni nopeusrajoitteisille olisi tulossa myöhempiin malleihin vakionopeudensäädin. Tässä sitä ei vielä ollut eikä missään muussakaan tämän vuoden mallissa. Kadun päässä käännyimme isommalle tielle ja Einari runttasi kaasupolkimen pohjaan. Nopeusmittari alkoi kiivetä uhkaavasti kohti neljääkymmentä. Ensimmäisessä alamäessä nopeus ylitti hetkellisesti viisikymmentä, mikä oli jo melkoisen pelottava kokemus. Kabiinissa oli myös ääntä siihen malliin, että Nalle-koirakin oli kääntänyt korvansa kuunteluasennosta suojausasentoon. Matkan edetessä päätin käskeä kaikki Rutinoffin metelistä valittaneet kokeilemaan tällaista mopoautoa, niin tietävät mikä se oikea meteli oikein on.

- Minne asti me ollaan menossa? mielestäni tuo lähikauppa on auki sunnuntaisin, kysäisin kuskilta.
- Naatitaan, naatitaan nyt tästä ainutkertaisesta ajonautinnosta, Einari iski silmää.
- Tuossa olisi ollut Neste, viittoilin huoltoasemaa kohti, joka jäi hiljalleen taaksemme.
- Ajetaan Shellille, niin pääset vähän tämän auton makuun. Näistä saat muuten kerhomme kautta todella tuntuvan alennuksen listahintoihin verrattuna. Jos ostat kaksi, niin saat tupla-alennuksen.
- Entä jos minä en tarvitse tällaista?
- En minä sitä tarkoittanutkaan, että nyt heti. Otat tällaisen mopoauton samalla, kun ostat sen Nallen tulevan veljen, siis sen kohta syntyvän.

Nallen intoutuminen haukkumaan pienen kinnerin sisätiloissa katkaisi todella tehokkaasti keskustelumme kulun. Mopoauton mekkala yhdistettynä ison koiran haukkumiseen ehkäisi todella hyvin keskustelumme. Mikäli oikein tarkkoja ollaan, en kuullut kunnolla edes omia ajatuksianikaan. Onneksi Shellin kyltti oli enää kaksien liikennevalojen päässä.

- Ei muuten tarvitse tankata joka päivä. Tämä vie dieseliä alle neljä litraa, ajoi miten ajoi, Einari kehuskeli sammutettuaan härpättimen huoltoaseman pihalla.
- Et kai päästä sitä täällä vapaaksi? parahdin koiran loikatessa huoltoaseman pihalle.
- Saa se juosta, terve koira.
- Minä sitä koiraa ajatellut, mutisin lähinnä itsekseni.
- Voit tulla mukaan, Einari ilmoitti lähtiessä kohti huoltoasemarakennusta.
- Ei kiitos, kuuntelen mieluimmin täällä kun persaukiset kiroilevat polttoaineiden hintoja.

Einari poistui paikalta kättään heilauttaen. Katselin tuon noin kaksvitosen naapurini perään ja mietin, että kyllä se siitä iän myötä rauhoittuu. Aloin aikani kuluksi katsella pesukatoksessa autoaan hinkkaavia autoilijoita. Se oli sellainen näky, mikä rauhoitti kummasti mieltä. Ajatella, että maailmassa oli vielä autoilijoita, jotka pesivät autonsa sen takia, että seuraava vastaan tuleva rekka voi sen taas kurata katosta helmapeltiin yhdellä roiskaisulla. Hienoista sääliähän minä sellaisia kohtaan tunsin, mutta toisaalta jokainen sai harrastaa mitä haluaa. Pesijöitä katsellessa huomioni kiinnittyi erääseen pönäkkään henkilöön. Ihan kuin olisin nähnyt tuollaisen profiilin ennenkin.

- Eemeli Möttönen, hörähdin vaistomaisesti ääneen tunnistaessani punaista Mersua pesevän miehen.

Möttönen ei kuullut itsekseen jutusteluani, joten pääsin huomaamatta aivan hänen vierelleen. Koputin varovasti ruosteista peltivannetta hankaavan miehen olkapäälle.

- Hääh, kukaaaah? Möttönen pomppasi pystyyn yllättävän ketterästi.
- Moikka! tervehdin häntä.
- Purtiloffi mies, hän alkoi hymyillä muutaman sekunnin viiveellä.
- Rutinoff.
- Niin, no se juuri. Nyt tulit muuten juuri oikeaan aikaa, sillä tämä lähtee kuule vasta pestynä kuin kuppa Töölöstä.
- No siltä se näyttääkin, hihittelin autoa katsellen.

Lisäksi muistelin, että kuppa lähti aika hitaasti Töölöstä, jos se sieltä vieläkään on oikeastaan minnekään lähtenyt.

- On muuten uniikki laite, kolmelitrainen ja kaikki toimii.
- Mitkä kaikki?
- Ovet, ratti, renkaat ja niin edelleen, Möttönen taputteli hieman moniväripunaisen autonsa kattoa.

Mersu oli ollut varmaan joskus nuoruudessa saman punainen kauttaaltaan. Nyt se oli haalean punainen, haaleamman punainen ja haaleimman punainen, riippuen mitä peltiosaa katsoi.

- Kuusi tonnia, niin saat lasinpesunesteet kaupan päälle, Möttönen pamautti.
- Ei helvetissä! karjaisin niin kovaa, että viereisessä pilttuussa autoaan pessyt papparainen astui vesisankoonsa.
- No sanotaan kolme ja puoli kun ollaan jo vanhoja tuttuja.
- Tuota noin, mitä oikein täällä Shellin pihalla teet?
- Tiedätkö miten sille Mellunkylän Essolle kävi? Möttönen kysyi.
- Niin?
- Ne purki sen jo aikaa sitten. Ajattelin sen jälkeen, että tämä Herttoniemi on autokaupan keskus ja päätin nostaa seudun imagoa perustamalla oman konttuurin tänne.
- Jaa, otitko paikan tuolta autokentältä? viittoilin sitä kohti.
- Olisin ostanut, mutta joku autoliike TE-vaunu tai jotain, kerkesi ensin. Sitä paitsi tässä minulla on oma pesuhalli, mitä ei kuule ole kaikilla katonkaan alla olevilla.

Möttönen päästeli tulemaan tekstiä tuttuun tapaansa adjektiiveja säästelemättä, varsinkin kun niillä piti kuvailla omaa hyvin kannattavaa liiketoimintaa. Hänen puheissaan vilahteli myytyjä Lexuksia, Ferrareita ja pari Lamboakin, puhumattakaan lukuisista Porschen ja BMW:n maastureista. Minua alkoi jo oikeastaan pyörryttää noin hyvin menneet liiketoimet.

- Paljon olet kerinnyt kauppaa tehdä sitten viime näkemän, naurahdin puhetulvan väliin.
- Se on tuo kaupankäynti verissä, ei siitä mihinkään pääse.
- Ja nyt myyt tätä Mersua? ryin varovasti.
- Autojen aatelia, näillä ajaa muuten mustalaisetkin ja ne ei kuule huonoja autoja alleen huoli, sano minun sanoneen.
- Miten minusta tuntuu siltä, etteivät nekään aja näin vanhoilla autoilla, esitin oman näkemykseni.
- No miten ajaisivatkaan kaikki, kun ei näitä kukaan suostu myymään järjelliseen hintaan. Ihmiset jotka ovat ostaneet uutena tällaisen 1980 mallisen kolmesatasen, eivät luovu siitä edes pienikaliiperisella aseella uhaten.
- Kolme ja puoliko sanoit tämän hinnaksi? utelin herra autokoijarilta.
- Sanotaan, että kun rahat tulee käteen niin kaksi ja kahdeksan, mutta vain sinulle ja nyt heti.
- Paljonko on mennyt ja milloin leimattu?
- Kuusistaakuusikymmentäkuusituhatta ja kyllä leimaa on, älä siitä huolehdi.

Äkkiä katsellen ainoa asia mikä Mersussa vaikutti olevan ryhdissä, oli jälkiasennettu radioantenni. Tosin senkin juuri oli aika tukevasti ruosteessa. Tarkemmin katseltuna auton kaikki listat vaikuttivat olevan mukana, joten sentään jotkut osat olivat kestäneet noita kilometrejä. En ollut Mersujen hinnoita kovin hyvin selvillä, mutta jollain tapaa lähes kolme tonttua kasikymppisestä nokivasarasta vaikutti suolaiselta pyynniltä.

- Vaikka taksiin laittais, eikä asiakkaat huomaa eroa uuteen väykkyyn nähden, Möttönen paukutti myyntimiehen turpeaa turpaansa.
- Niin, onhan se etu, kun voi oksentaa autosta suoraan kadulle ovea avaamatta, hihittelin hammasta purren.
- Ehei, vasta kuule käytin pajalla ja pohja on parempi kuin monessa uudessa.
- Laitatko vahan samaan hintaa? yritin pitää pokkani kysellessä.
- Ei perkele, oot kyllä kova poika tinkimään. Olkoot tämän kerran, saat sen vahan, mutta raha on löydyttävä käteisellä ja vielä tänään.
- Miksei huomenna?
- Tämä on…, ei kun siis minä olen tuota ulkomailla heti aamusta, Möttönen nikotteli.

Vinkki tähän kaksiosaiseen mopoautojuttuun tuli nimimerkiltä Pulis. Kiitos ideasta, sillä niitä ei ole koskaan liikaa.


Jatkuu...

Rutinoffin kuski










© Rauno Vääräniemi