Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
takaisin tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

5.1.2007

Ohitussuunnitelma


- Se joka saa päähänsä karata täältä sillä välin kun me ollaan koeajolla, voi kirjoittaa lähtiessään testamentin valmiiksi, Late varoitteli istuutuessaan Satakymppiin kuljettajan paikalle.
- Ei me, Närä vakuutteli.
- Sotilas ei jätä edes siviilissä ketään vihollismaaperälle, kersantti kajautti.
- Älä huoli, me odottelemme, vakuuttelin omasta puolestani.

Slopo sulki kyseisen auton konepellin ja meni istumaan Laten viereen. Sisällä näytti käyvän aikamoinen viuhtominen, kun villatakkimies antoi neuvoja lihaskimpulle. Näin ystäväni ilmeestä, ettei moinen komennus ollut kovinkaan mieluinen. Varaosan eteen oli kuinkin joustettava ja tehtävä mitä tuo täyshullu Ladojen keräilijä vaati. Mietin mielessäni, että toivottavasti eivät sentään itärajalle asti aja. Viimein 110 nytkähti liikkeelle ja hävisi kohta näkyvistä. Istuuduimme talon portaille odottelemaan kaksikkoa takaisin.

- Tuota, mistä se nenätervehdys oikein tulee? kysyin kessulta, kun meillä nähtävästi oli nyt vapaata aikaa.
- Nenästä, kersantti vastasi.
- Ei kun, kuka tai mikä sen on keksinyt ja milloin?
- Suomen ensimmäinen Aulis.
- Höh, miten se on mahdollista? ketä hän tervehti, jos kerran oli ensimmäinen?
- Hän nimesi lemmikkikettunsa Aulikseksi ja harjoitteli sen kanssa.
- Siitä on nähtävästi aika pitkä aika.
- Kyllä, me Aulikset vaalimme perinteitä sukupolvelta toiselle, kessu röyhisteli rintaansa.

Tämä tuli selväksi, että pitkät perinteet ja sitä rataa. Pitäkööt perinteensä, ei minulla niitä vastaan mitään ollut. Istuimme varmaan vartin, kun Närä nousi ylös ja ilmoitti menevänsä tutkailemaan Satakymppien rivistöä. Myös kersantti pomppasi ylös ja kertoi tutkivansa lähimetsän vihollisten varalta. Koskaan kun ei kuulemma voi tietää, mistä suunnasta se vihulainen tulee. Minä en jaksanut tehdä mitään ylimääräistä, vaan jäin istumaan portaille. Olin varmaan istunut puolisen tuntia, kun Ladailijat palasivat takaisin. Late käänteli auton takaisin alkuperäiseen paikkaan ja nousi ulos.

- Kyllähän kesti, totesin ääneen.
- Joo, tehtiin vähän lenkkiä tuolla lähiteillä.
- Päästäänkö jo jatkamaan matkaa?
- Varmaan, kai.
- Miiiinä tykkään teistä, Slopo kiekaisi.
- Meidän on silti lähdettävä paluumatkalle, vastasin tuohon.
- Haluaaatteko kenties muiiistoksi työnsankarin merkiiiin? Minulla on niiiitä tuhansiiia.
- Yritän vältellä kaikkea työhön liittyvää, joten kiitos ei.

Kuullessaan kaimansa äänen, kersantti juoksi luoksemme ja ilmoitti Aulisten olevan jälleen täysilukuisina paikalla. Närä puolestaan käveli vielä autorivistön takana ja tutkaili niitä. Olin oikein ihmeissäni tuosta, sillä en tiennyt Toyota-papan olevan noin kiinnostunut vieraasta merkistä.

- Haluaiiisitko sinä kehua Satakymppiäni? Slopo kysyi Latelta.
- Oli se…ihan ajettava peli, lihaskimppu mutisi.
- Miten muuten uskallat ajaa kilvettömällä autolla? utelin villatakkimieheltä.
- Miiinä en kuvia kumartele, varsinkaan länsiiimaisia.
- Asut kuitenkin Suomessa, joten eikö maan lakeja tulisi noudattaa?
- Eiii tarvi, eiii täällä Heinolassa niitä noudata muutkaan.
- Kyllä minun mielestä liikenne sujui sääntöjen mukaan ja muissa autoissa oli kilvet, kerroin omat huomioni.
- Et osaa vaiiin katsoa oikealla siiilmällä.

En varmaan osannut, mietiskelin mielessäni katsoessani tuota villatakkiin sonnustautunutta omituista kiekujaa. Talo ja kaikki autot olivat kuitenkin todella siistejä ja puhtaita, joten kaikesta päätellen Slopo oli omalla sarallaan melkoisen aikaansaapa.

- Lähdetään jo, ettei ruuhka mene ohi, Närä tuli paikalle.
- Meiiinaako Korolla-mies päästä jonkun ohi tuolla häkäpöntöllääään? Slopo kysyi.
- Ei siinä mitään häkäpönttöä ole, pöljä! vanhus tuhahti.
- Minä saan olla miiitä mieltä miiinä haluan.
- Et minun autosta, pöljä.
- Saat anteeksiii, kun käytät venäläisiä pussihousuuuja, Slopo osoitteli Närän jaloissa olevia housuja.
- Hmph, Nämä hymähti ja istuutui autoonsa.
- Meidän täytyy nyt valitettavasti lähteä, käännyin talon isännän puoleen.
- Sano jotaiiin kivaa Ladasta, hän pyysi.
- Ajaton muotoiiiluu, kokeilin matkia häntä.
- Kiiiitos ja vielä oiiikealla nuotilla, Slopo innostui ja alkoi väkisin vatkata kättäni.

Onneksi kaveri ei ollut mikään voimamies, joten sain tempaistua käteni omaan käyttöön. Hänen kiittelyn aikana pääsimme istuutumaan koko porukka Corollaan. Närä sai juuri pakin päälle, kun Slopo tuli vielä koputtelemaan minun puoleiseen sivuikkunaan.

- Jäikö meiltä jotain? kysyin häneltä.
- Eiii, teillä on se osa mukana, Slopo naukui.
- Sinulla oli vielä jotain asiaa vai?
- Haluatko siiinä tämän viiillatakin muistoksi?
- Ei kiitos, olen allerginen villalle, tempaisin hatusta hätävaleen.
- Miiinä en ole.
- Näkemiin sitten ja hyvää kesän jatkoa sinulla ja autoillesi, toivottelin vielä.
- Niiiin ja puna-armeijan kuorolle, Slopo kiekui.
- Ja sille myös, hymähdin veivatessani sivuikkunaa kiinni.

Närä joutui peruuttamaan Corollaa melko pitkään, sillä Lada-rivistö oli niin yhtenäinen, ettei sen kohdalla saanut käännettyä autoa. Viimein rivistö loppui ja saimme keulan oikeaan suuntaan. Kääntyessämme pois pihatieltä, Late huokaisi ääneen ja pyyhki hikeä otsaltaan.

- Oliko se koeajo noin rankka? kysyin.
- Arvaa vaan?
- Oli se, naurahdin.

Late alkoi kertoa, että päästyään isommalle tielle, oli Slopo tunkenut Ladan cd-soittimeen levyn ja käski Laten laulaa mukana. Laulaminen oli ollut hiukan vaikeaa, sillä ei Late mitään venäjää osaa, ei sanan puolikastakaan. Mölistyään aikansa jotain musiikin mukana, oli vuorossa ollut ruokailu.

- Täh, söittekö te ajon aikana?
- Ei, vaan pysähdyimme eräälle linja-autopysäkille ruokailemaan.
- Missä, villatakin taskussako sillä ruipalla olivat ne eväät?
- Takakontissa. Siellä oli pöytä, penkit, eväät ja jopa pöytäliina.
- Aika rankkaa, hihittelin.
- Helevetin pahanmakuisia suolakurkkuja ja kaalia sekä kaviaaria, Late yökki.
- Entä vodkaa?
- Sitäkin, mutta heittelin snapsit olan yli ojaan, kun se pölvästi ei huomannut.

Ilmankos koeajoreissu oli venähtänyt siihen reiluun puoleen tuntiin, mitä olimme muiden kanssa manailleet. Laten puheiden mukaan itse ajomatka oli ollut melko lyhyt. Ruokailu ja sen yhteydessä Satakympin käyttöohjekirjan ääneen lukeminen vei suurimman osan ajasta.

- Hähähää, Lata ja Ooppeli ne yhteen soppiii, Närä ilakoi etupenkillä.
- Oli siinä koeajossa yksi hyvä puoli, Late naurahti.
- No mikä? patistin häntä kertomaan loput.
- Vaikka Opel on kuinka viallinen tai risa, voittaa se uudenkin Ladan heittämällä.
- Hei minne nyt? havahduin Närän kääntäessä autoaan kohti pohjoista.
- Menen hakemaan vähän vauhtia tuolta ylempää.
- Kuinka ylhäältä, Ivalostako? tuhahdin takaisin.
- Hmph, eihän sinne asti ole edes moottoritietä.

Ei Närä osannut sanoa sen kummemmin, että mistä asti aikoo käydä hakemassa vauhtia kotimatkalle. Epäilin, että hän kääntyi vahingossa väärään suuntaan ja yritti nyt selitellä jotain mieleen tullutta satua. Hänen suunnistusvaistonsa olivat sitä luokkaa, että tuskin papparainen edes tiesi missä kohtaa Suomea olimme. Kaahasimme Tähtihovin ohitse melkoista vauhtia. Viimein Jyväskylän kyltin piirtyessä näköelimiin, Närä kytki vilkun päälle ja tempaisi Corollan rampille. Tien muuttuessa kaksikaistaiseksi Närä tempaisi u-käännöksen törkeästi erään Volvon eteen. Saimme osaksemme huomionosoituksen valojen vilkuttelemisen ja äänimerkin soittamisen muodossa.

- Pyh, tympeitä nuo ruotsalaisilla autoille ajavat, Toyota-pappa marmatti polkiessaan autoon lisää vauhtia.
- Jospa se johtui tuosta sinun u-käännöksestä? ehdotin.
- Pöh, se oli niin nopeasti ohitse, ettei tuo malmikasa meitä olisi tavottanut kuitenkaan.
- Ajaa se silti vieläkin aivan puskurissa kiinni, kerroin huomioni.
- Hähähää, ei aja pitkään, hähähää.

Ei ajanutkaan pitkään, sillä T5-merkinnällä oleva Volvo tempaisi meistä ohitse heti ensimmäisen mahdollisuuden auettua moottoritiellä. Olimme kärsineet jo kolmannen todella pahan ohitustappion tällä reissulla.

- Aikalisä, pitää tehdä jatkosuunnitelma, Aulis kajautti etupenkiltä ja neuvoi Närää ajamaan Tähtihovin parkkipaikalle.
- Leikataanko myös varpaiden kynnet, jotta auto kevenee tarpeeksi? ehdotin pokkana.
- Sotilas ei leikkele itseään, vaan sotilas suunnittelee uuden strategian vihollisen pään menoksi, kersantti jyrähteli etupenkiltä.

Täällä oli jo vaikeuksia löytää vapaata parkkipaikkaa, sillä autoja oli aivan älyttömästi. Olin pysähtynyt täällä aikaisemminkin, mutta koskaan en ollut törmännyt moiseen ryysikseen. Tosin olin nyt täällä ensimmäistä kertaa juhannusruuhkan aikaan.

- Takapenkkiläiset, poistukaa autosta. Emme halua sivullisten pilaavan meidän strategiapalaveria, kersantti komensi.
- Mennään Late käymään vaikka tuolla sisällä.
- Ok, käyn jotain juotavaa, jotta saan sen venäläisen sapuskan maun pois suusta, hän totesi.

Puikkelehdimme ihmis- ja automassan lomitse sisälle Tähtihoviin. Siellä meitä oli vastassa melkoinen ihmispaljous, mutta onneksi kassalla ei ollut hirveätä ryysistä ja jono näytti vetävän hyvin. Pidin Latelle paikkaa jonossa, kun hän kävi hakemassa lisää energiajuomaa.

- Hei persläpi, ei saa etuilla, kuului samalla hetkellä takaamme, kun Late tuli paikalleni jonoon.
- Kuka se oli? Late käännähti ympäri.
- Tuonne jonon taakse mäntti! nuorehko mies jatkoi.
- Oletko koskaan ajatellut miltä tekohampaat näyttävät sun suussa? Late tiedusteli hymyillen.
- E-en ole.
- Jospa nyt juttelisit ensin kotona äiskän kanssa, että miltä ne tekarit tuntuu suussa ja tulisit vasta sen jälkeen neuvomaan miten kassajonossa ollaan, jookosta? Late leperteli.

En tiedä, oliko aihe liian arka, vaikeasti tajuttavissa vai hiipikö pelko pöksyihin, sillä paikasta kinaaminen loppui siihen. Jono veti niin hyvin, ettemme me kerinneet siinä juurikaan vanhentua. Kävellessämme äskeisen huutajan ohi, tämä käänsi katseensa kohti lattiaa ja oli aivan hiljaa. Parempi niin, sillä ystävälläni ei tuo hermojen hallinta ollut kovin hyvin kontrollissa. Palasimme Corollan luokse kiertotietä pitkin, jotta emme vain keskeyttäisi etupenkkiläisten tärkeää palaveria.

- Saako tulla? huutelin pienen matkan päästä.
- Antaa tulla vaan! Kersantti karjaisi.

Aivan pienellä viiveellä tuon karjaisun jälkeen kuuluin takaamme epämääräinen thumsahdus ja pientä kilinää. Käännyin katsomaan ja totesin mustan Mersun peruuttaneen parkista suoraan vanhan Galantin keulaan. Galantista oli hajonnut ainakin ajovalo.

- Odota, sanoin Latelle ja astuin vähän lähemmäksi kolaroineita autoja.
- Sinähän sanoit, että antaa tulla vaan, Mersun ratin takaa pompannut kiukkuinen naisihminen sätti Galantin toisella puolella seisoneelle miehelle.
- Minä en sanonut mitään, mies kiisti.
- No vittu, ihan varmasti huusit, saatana munaton vätys! Kato nyt mitä minun autoon tuli, vittu! nainen ripitti miestä.
- Enhän sanonut. Kuuntelisit joskus muitakin kuin itseäsi, perkeleen lepakko.
- Minäkö lepakko häh? Kuules nyt mammanpoika, sinä hoidat tästä aiheutuneet kulut, nainen puhisi.
- Pidä kipeenäs, minä otan taksin, mies huusi ja lähti kävelemään pois paikalta.
- Hei, takaisi sieltä. Tänne ja heti! Nainen jäi huutelemaan loittonevan miehen perään.
- Kuka tämän maksaa? Galanttia ajanut nuorehko mies tiedusteli huudon lakattua.
- Vittu, Mersu-nainen totesi hyvin yksisanaisesti.

Tilanne vaikutti olevan jollain tapaa järjestyksessä, joten palasimme Laten kanssa Corollan luo ja istuuduimme sen takapenkille. Neuvoin Närää olemaan varovainen peruuttaessaan autoa pois ruudusta, ettei äskeinen vaan tapahdu uudestaan. Kersantti istui vähän kalpean näköisenä eikä pukahtanut sanaakaan. Äskeinen kolariosapuolten käymä keskustelu oli käyty niin isoilla kirjaimilla, ettei sitä voinut olla kuulematta edes autoon sisälle.

- Hihihii, se Galantti-sälli pääsi pukille, Late hihitteli päästyämme takaisin moottoritielle.
- Mistä niin päättelet? jäin miettimään tapahtumien kulkua.
- Ku se muija vastasi siihen maksukysymykseen, että vittu maksaa, hihihii.
- Heh, voihan se olla niinkin, naurahdin takaisin.
- Haluatteko tietää millaisen ohitussuunnitelman me teimme? Närä kysyi vaihdettuaan auton alle vasemmanpuoleisen kaistan.
- Eikös se olekaan salaisuus? ihmettelin.
- Ei enää, sillä toteutan sitä juuri parasta aikaa.
- No mikä se on? kummastelin.
- Ajan koko matkan vasenta kaistaa, niin meidän ohitsemme on vaikeampi päästä, Närä ylpeänä ilmoitti.
- Tuonko keksimiseen piti käyttää erikseen aikaa, ei voi olla totta? päivittelin asiaa.
- Me myös piirsimme sen, sillä suunnitelma on vasta sitten hyvin tehty, kun se on kirjattu ylös. Sotilaat eivät jätä koskaan mitään puolitiehen.

Sanojensa vahvistukseksi Aulis esitteli piirtämäänsä suunnitelmaa. Siihen oli piirretty moottoritie Tähtihovista Helsinkiin ja Corollan ajolinjan merkiksi vasemmanpuoleista kaistaa koristi ylimääräinen mutkitteleva viiva.

- Hieno suunnitelma, totesin hammasta purren.


Jatkuu...

Rutinoffin kuski










© Rauno Vääräniemi