Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
takaisin tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

24.11.2006

Makaroonivaihdokki


- Minä punnerran, Aulis ilmoitti noustessaan autosta.
- Ja minä lankkaan saappaat, Närä murahti.

Katselimme Laten kanssa ihmeissämme etupenkkiläisten toimintaa. Närällä oli lankkipurkki ja harja kädessään, kun hän nousi ulos. Olisi vaan viskellyt nekin tielle, niin olisi voitu päästä vähän lähemmäksi sitä Corsaa. Matka oli seis, joten nousimme Laten kanssa autosta. Ilmoitin meneväni ostamaan juotavaa, jolloin Late pyysi minua tuomaan hänelle pari tölkkiä energiajuomaa. Jätin kolmikon auton luo ja lähdin suunnistamaan parkkipaikan läpi kohti huoltoasemarakennusta. Kävellessä tuota matkaa, tuli mieleen, että eväät olisi pitänyt noin pitkälle patikoinnille tajuta tehdä. Juhannuksen paluuliikennettä oli jo sen verran, että parkkipaikalla kävi aikamoinen vilinä ja vilske. Pennut kiljuivat ja koirat räksyttivät useamman farmariauton luona.

- Anteeksi, missä minä olen? luokseni tuli pelkissä shortseissa oleva parrakas mies.
- Huoltoaseman parkkipaikalla, vastasin hänelle.
- Tiedätkö mitä? mies jatkoi.
- No?
- Punaiset valot sammuivat, kun tulin tänne parkkipaikalle.
- Älä, kaikkiko? yritin teeskennellä kiinnostunutta.
- Älä kerro kenellekään, mutta otin akun kengän irti.
- Jäikö Iines odottamaan molemmat kengät jalassaan? heitin vastakysymyksen.
- Se, se ei tullut mukaan tälle reissulle, mies vastasi nyt hieman hämillään.
- Kyllä se siitä vielä iloksi muuttuu, lohduttelin omituista avojaloin kulkevaa miestä.
- Osaatko pitää salaisuuksia? mies sipisi seuratessaan minua aivan kannoilla.
- En, kerron ne yleensä aina kaikille tutuilleni.
- Niin minäkin teen. Kuule, ajattelin vaihtaa autoni makaroonilaatikkoon.
- Milläs jatkat sitten matkaa?
- Sillä tyhjällä makaroonilaatikolla. Otan katsos autosta penkin ja ratin ennen vaihtamista. En minä kuule mikään tyhmä ole.
- Ei, en minä sellaista edes ajatellutkaan.
- Onko sinulla makaroonilaatikkoa, sellaista kaupan pakettia?
- Ei satu olemaan, mutta kysäise tuolta huoltoaseman puolelta, niillähän on yleensä kaikkea muuta kuin autoiluun liittyviä tarvikkeita.
- Saanko taputtaa tuolle neuvolle?
- Antaa mennä vaan, naurahdin.

Mies otti leveän haara-asennon ja alkoi taputtaa minulle kuin viimeistä päivää. Onneksi tuo vaati niin paljon huomiota, että pääsin kävelemään hänen ohitseen, ilman että mies varmaan huomasi koko tapahtumaa. Jatkaessani matkaa, minulle tuli mieleen, että juhannuksen ruuhkaliikenne on taas vaatinut näemmä yhden uhrin. Raukalla oli loppunut henkinen kantti kesken kotimatkan. Yksi asia minua jäi hieman harmittamaan. En tullut kysyneeksi häneltä, mikä vaihdossa tarjottu auto olisi ollut? Tiedä vaikka se olisi ollut sen arvoinen, että olisi kannattanut ostaa paketti makaronilaatikkoa ja tehdä vaihtokauppa. Toisaalta taas penkitön ja ratiton korvikeauto ei herättänyt minussa mitään suuria omistamisen haluja. Se Rutinoffin rinnalle miettimäni korvikeauto oli vieläkin ostamatta, koska en kerinnyt ajaa kahdella autolla yhtä aikaa. Lisäksi Rutinoff oli nyt Villen Pajalla käynnin jälkeen niin hyvässä kunnossa, että sillä oli kaksinkertainen ilo ajella entiseen nähden. Näitä suuria asioita pohtien suunnistin huoltoaseman sisällä juomien luokse, josta otin käteeni Laten vaatimat energiajuomat ja itselle pullon appelsiinilimonadia. Colaa en voinut ottaa, sillä se toi mieleeni nuorempana suositun kossukolan. Kun olin jo vuosia juonut rypäletisleitä, en halunnut muistuttaa makuaistejani turhaan tuosta nuoruuden mauttomasta makuelämyksestä.

- Tuliko muuta? kassatyttö hymyili minulle nostettuani ostokset tiskille.
- Eipä tässä muuta.
- Näittekö, se tankkasi auton, eikä meinaa maksaa sitä, joku naisääni sipisi takanani.
- Siis ei muuta?
- Eipä tule mieleen, toistin hänelle.
- Bensaa kenties?
- Ainakin sata litraa se otti, naisääni jatkoi takanani.
- Kuka otti? käännähdin ympäri.
- Te, mutta tuollahan te istutte tuossa autossa joka…tuota, menee nyt tuolla, tukevahko nainen änkytti.
- Toinen pölvästi, tuhahdin ja iskin setelin tiskiin juomien maksamista varten.
- Pitää varmistaa, ettei vaan tule sellaista tahatonta unohtamista polttoaineiden suhteen, kassatyttö selitti antaessaan vaihtorahoja.
- Jep, jep, täällä näyttääkin olevan kaikenlaista unohtajaa liikkeellä. Onko teillä muuten makaronilaatikkoa?
- E-ei ole, mutta tuolta kahvilan puolelta sitä saa ruoka-annoksina.
- Sellaista kaupan pakettia lähinnä ajattelin.
- Valitettavasti sellaista ei ole.
- Kiitos ja näkemiin.

Tulipahan sekin selväksi, ettei täällä ainakaan pääse vaihtamaan autoaan makaronilaatikkoon. Tietty jollain toisella matkalaisella saattaa olla sellainen autossaan. Epäilen kuitenkin vahvasti, ettei kukaan suostu moiseen vaihtoon, vaikka siinä saattaisi olla kunnollinen tilintekopaikka. Astuessani ulos huoltoasemarakennuksesta törmäsin melkein siihen autonvaihtajaan.

- Taputinko hyvin? mies kysyi aivan hiestä märkänä.
- Joo, aivan loistavasti.
- Olinko paras?
- Valehtelematta.
- Toitko minulle sellaisen makaronilaatikon, tässä olisi nämä auton avaimet? mies ojensi minua kohti Fordin avaimia.
- Ei siellä ollut. Missä se sinun auto oikein on? utelin häneltä samalla, kun katselin näkösällä olevia Fordeja.
- Focus, se on hyvä peli, eikö olekin?
- Varmaan joo, mikäli pitää Fordeista.
- Minä en pidä, minä haluan vaihtaa sen.
- Onko se romu, paljon ajettu tai muuten jo niin vanha, että haluat päivittää sen makaronilaatikoksi?
- Minullapa on vielä yksi iso salaisuus, mies sipisi.
- Se Focus on sinun taskussa? heitin villin arvauksen.
- Ei, kun se on autovuokraamon auto, hihihihihi.
- Mitähän ne pitävät ajatuksesta sen vaihtamisesta makaronilaatikkoon?
- Tykkäävät ne, minä soitin niille ja kysyin.
- Mitä te kysyitte?
- Kysyin niiltä, että pitävätkö ne makaroonilaatikosta? Sanoivat suorastaan rakastavan sitä, joten kyllä ne tykkää.

Mies oli todella tohkeissaan, kun sai kertoilla asiasta tarkemmin. Sain jopa eteeni jonkun paperilapun, jossa oli vuokraamon nimi, sen puhelinnumero ja miehen omin käsin kirjoittaman keskustelun kulku. Hän oli kirjoittanut ylös sanasta sanaan sen, mitä vuokraamon henkilö oli sanonut. Perusteellista työtä sinänsä, joten tämä asia oli nähtävästi harkittu ruuhkaliikenteessä kunnolla.

- Mitä tuota, onko teillä perhe mukana autossa?
- On, ei kun ei ole enää.
- Ovatko ne tuolla huoltoaseman baarissa kenties?
- Ei, minä jätin ne Lahdessa venerantaan.
- Ja tuolle on varmaan joku hyvä selitys.
- Ostin niille jäätelöt ja jätin sinne.
- Eikö nyt kuitenkin pitäisi palata hakemaan heidät? miten he pääsevät kotiin? kummastelin monimutkaisemmaksi muuttunutta asiaa.
- Jätskiveneet, sanooko se mitään? Soiko kellot päässä tuon kuultua?
- Tykkään niistä, ne ovat hyviä, nuolaisin huuliani.
- Ei, ei, ei. Kun ne soutavat niillä veneillä kotiin.
- Aivan, miksi minulla ei heti välähtänyt, soimasin itseäni.
- Oletko pöljä kenties? mies tapitti minua suoraan silmiin.
- Käsittääkseni en ole.
- Tiedätkö, monet pitävät itseään täysin terveinä, mutta ovatkin jotain aivan muuta?
- Mitä ne ovat?
- Juustoja.
- Anteeksi mitä?
- Toiset ovat Cheddareita ja toiset Edameita.

Ei se juustolitania loppunut vielä tuohon, sillä hetken asiaa mietittyään sieltä tuli vielä vaikka mitä muista juustolaatuja ja -merkkejä. Yritin pitää vain naamani peruslukemilla kuunnellessani tuota onnetonta. Mikäli olisin nyt sellainen tarmokkaasti toisten elämään ja asioihin puuttuja, olisin soittanut virkavallan paikalle. Vaan kun en ollut, niin en soittanut. Tiedä vaikka tyyppi haastaisi minut oikeuteen hänen vapauteensa puuttumisen takia ja olisin sitä kautta kusessa korviani myöten.

- Tuletko katsomaan sitä Fordia? mies kärtti, kun yritin jatkaa matkaani.
- Minulla ei olisi kyllä nyt aikaa, ystävät odottelevat tuolla parkkipaikan reunalla.
- Minä olen nyt sinun paras ystävä, enkö olekin?
- Ei se kyllä nyt ihan niinkään mene.
- Entä jos lahjoitan se Fordin sinulle, niin olenko sitten?
- Ei toisen omistamaa autoa voi lahjoittaa eteenpäin, selitin kärsivällisesti.
- Ei tietenkään, en minä mikään tyhmä ole. Minähän sanoin, että vaihdan sen ensin makaroonilaatikkoon ja lahjoitan sitten sinulle.
- Ai niin, niinhän se menikin, huokaisin.
- Pätkiikö muisti? mies tivasi.
- Vähän, johtuu varmaan tästä ruuhkaliikenteestä, keksin nopeasti jotain.

Toinenkaan yritys paeta paikalta ei onnistunut, vaan mies otti minua kiinni käsivarresta ja alkoi vetää perässään. Ravistelin käteni irti ja ilmoitin osaavani kävellä vielä ilman taluttajaa. Lupasin myös seurata häntä ja käydä katsomassa millainen se vaihdokki oikein on. Ehkä se oli parempi näin, jotta miehelle jää tästä tapaamisesta hyvä mieli. Kiertelimme ja kaartelimme parkkipaikalla tovin ja viimein olimme melkein lähtöpaikassamme.

- Tadaa, tässä se on! mies osoitti vihreätä farmari Focusta, jonka vierellä olimme seisoneet jo tovin.
- Tuota, miksi meidän piti kierrellä tuolla parkkipaikalla?
- Minulla on vielä yksi salaisuus, hän sipisi.
- No mikähän se on tällä kertaa?
- Halusin nähdä, seuraako se minua?
- Mikä, tuo autoko?
- Onko koiranpennut tuttuja? mies uteli.
- Joo, kyllähän minä koiranpentuja olen tavannut.

Olin jälleen kerran pudonnut hänen ajatuskelkastaan, sillä miten hitossa koiranpennut liittyvät tuohon vuokraamon autoon? Vilkuilin samalla tarkemmin autoa ja se oli tyhjä ihmisistä. Kaikesta päätellen sillä on ainakin ollut reissussa isompi porukka. Takaosa oli täynnä tavaraa ja sisällä oli kaikenlaista matkalla tarvittavaa rekvisiittaa.

- Koiranpennut seuraavat isäntää, mies jatkoi.
- Toki joo, mutta autot eivät, naurahdin.
- Sinäkin huomasit sen. Huomasitko ihan tosissaan sen itse?
- Huomasin.
- Missä on seuraava huoltoasema?
- Minne päin olette nyt menossa?
- Minä en luota teihin.
- Ei se mitään, ei vieraisiin kannatakaan luottaa.
- En kerro minne olen menossa, ettette seuraa minua. Saan muuten näppyjä seuraajista.
- Selvä. Koska perhe jäi Lahteen, olette nähtävästi menossa Helsingin suuntaan. Seuraava huoltoasema on heti Mäntsälän jälkeen tien oikealla puolen.
- Haluatko pölykapselin? mies pääsi yllättämään tempaisemalla sellaisen irti auton takarenkaasta.
- Väärä koko, ei sovi omaan autooni, puistelin päätäni.
- Minulla on ratkaisu, hän sipisi tyrkyttäessään kapselia minulle.
- No kerro.
- Laita se jonkun naapurin autoon, niin minä aina teen.

Kun en huolinut tuota kapselia, mies kiersi auton ympäri ja irrotti siitä muutkin kapselit. Hän yritti tarjota vuoronperään niitä jokaista minulle. Kieltäydyin varmaan kaksi kertaa jokaisen kapselin kohdalla, ennen kuin hän uskoi minun olevan tosissaan kieltäytymisen suhteen.

- Anteeksi, mutta oletteko te sattunut näkemään missään Ford Focuksen avaimia? ne tippuivat varmaan johonkin tähän lähettyville, vanhempi mies tuli tiedustelemaan minulta.
- Tuota joo, en minä missään maassa sellaisia ole nähnyt, mutisin jotain ensihätään.
- Reino katso, joku on ottanut meidän autosta kapselit irti, miehen mukana seurannut nainen alkoi paapattaa.
- No voi perhana! Reino manasi todettuaan saman seikan.
- Markkuu, huhuu, kuului samassa naisen äänellä heitetty kipakka huhuilu.
- Täällä äiti, shortseihin pukeutunut mies vastasi yllättäen.
- Tänne heti! Ethän vaan ole juomassa olutta minkään auton takana, sinun pitää vielä ajaa.
- En äiti, shortsimies vastasi, heitti Focuksen avaimet asfaltille ja pinkaisi juoksuun.
- Meidän avaimet, Reino hämmästeli katsellessaan mitä maahan kilahti.
- Nähtävästi, mikäli auto on teidän. Onko se kenties vuokraamon auto? tiedustelin heiltä.
- Oma tämä on, Reino vakuutteli.

Paikalta poistuneesta shortsimiehestä ei näkynyt enää vilaustakaan, joten emme voineet udella häneltä tietoja moiseen käyttäytymiseen. Avustin vanhuksia laittamaan kapselit takaisin vanteisiin. He kertoivat lastenlasten sählänneen niin paljon, että avaimet olivat joutuneet hukkateille. Lapset olivat Reinon tyttären kanssa vielä kahviossa. Koska tilanne vaikutti olevan nyt kunnossa, hyvästelin heidät ja lähdin astelemaan vihdoin ja viimein kohti Närän Corollaa.




Rutinoffin kuski










© Rauno Vääräniemi