Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
takaisin tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

15.9.2006

Onnikkapysäkkijuhannus


Juhannusaatto ei alkanut ainakaan minun kohdalla kovin mukavasti, sillä puhelin soi tasan neljältä aamulla. Langattomien linjojen toisessa päässä oli itse Oskari Närä. Hänellä oli suuri huoli, kun minusta ei ollut kuulunut mitään kokonaiseen neljään tuntiin. Juhannusaatto oli mennyt jo tuon neljän tunnin verran, enkä minä ollut kuulemma vaivautunut pyytämään häntä juhliin. En jaksanut sillä kertaa alkaa edes väittää vastaan, vaan katkaisin puhelun ja otin puhelimesta jopa akun irti. Lisäksi kävin survomassa eteisessä ulko-oven ja välioven väliin isoimman löytämäni tyynyn. Nyt ei ovikellokaan herättäisi minua kovin herkästi.

Tasan yhdeksältä uneeni kantautui sellaisia ääniä, kun vihainen norsulauma yrittäisi päästä läpi jostain seinästä tai muusta vastaavasta esteestä. Unien karistessa silmistä, totesin äänen tulevan minun ulko-oven takaa. Saatuani jotain vaatetta päälle, läpsyttelin avojaloin eteiseen ja avasin oven.

- Jo kymmenes tunti alkamassa, Närä parkaisi oven takana.
- Tiedätkö mitä? mumisin takaisin.
- Kerro, kerro!
- Huomasin tuossa eilen, että sinulla on vanteiden keskiöissä olevat merkit eri asennoissa. Luuletko, että juhannusjuhlista pihalla tulee onnistuneet, mikäli muut huomaavat sen?
- Minä…tuota…oikeastaan tulinkin sanomaan, että minulla on vähän kiireitä tässä aamupäivällä, joten aloitetaan se juhannusaaton vietto vasta iltapäivällä, Närä änkytti selvästi säikähtäneen oloisena.
- Kolmelta olisi hyvä aloittaa.
- Hyvä aika, siis kello kolme, Närä totesi ja livahti kiiruusti rappuja alas.

Se siitä, huokaisin helpotuksesta ja kömmin takaisin pehkuihin. Seuraava havainto tästä maailmasta tuli aivan luonnollisen heräämisen kautta. Totesin kellon näyttävän jo iltapäivän tunteja. Oikeastaan tuohon lupaamaani kello kolmeen oli vain tunti aikaa. Kipaisin nopsaan aamutoimien kautta ja keitin pari mukillista kahvia. Kyllä tämä elämä onkin sitten raskasta naapureiden takia. Tein vielä pikaisen inventaarion juhannustarvikkeiden suhteen. Minulla oli useampi kori olutta, kymmenisen putelia konjakkia ja melkoinen vuori makkaraa ja lihaa, joita pitäisi grillailla. Nyt piti vain tehdä selkeät suunnitelmat, ettei minun tarvitse itse kantaa mitään pihalle. Olin ne pikkuhiljaa roudannut tänne ylös, joten joku muu sain kantaa ne alas. Kaivoin puhelimen esille, laitoin akun takaisin pakoilleen ja laitteen käynnistyttyä näppäilin Reiskan numeron.

- Ammattimies puhelimessa, mitä tuhertaja? kuului luurista melkein heti.
- Monenko tunnin homma sinulla olisi kantaa täältä asunnosta pihalle kuusi korillista olutta, kymmenen konjakkiputelia, läjä makkaraa ja lihaa sekä tuo sähkögrillini? Minä veikkaan, ettet tee sitä alle neljänkymmenen minuutin.
- Kuusi minuuttia ja seitsemänkymmentäkaksi sekentiä.
- Häh? eikös minuutissa ole kuusikymmentä sekuntia?
- Pthyi, eläs kuule ala opettajaasi opettamaan, ethän sinä ole käynyt edes amista.
- Samapa tuo, mikäli pääset tuohon ilmoittamaasi aikaan.
- Ethän ole ottanut mitään elukoita?
- En, kuinka niin? kummastelin mokomaa kysymystä.
- Tiedä teistä poikamiehistä, mitä saatte päähänne. Minähän en astu kumisaappaallani sellaiseen paikkaa jossa elukoiden karvat seilaavat pitkin lattioita. Voi yhden kerran miten siivotonta sellainen elämä on.
- Ei ole elukoita, eikä tule enää!
- Nähdään kohta, Reiska ilmoitti ja katkaisi puhelun.

Aloin laskea hiljaa yhdestä eteenpäin. Pääsin tällä kertaa seitsemään, kun ovikello parahti. Olin samalla kävellyt eteistä kohti, joten minun tarvitsi vain ojentaa käteni ja avata ovi.

- Kylläpä se taas kesti, Reiska tuhahti.
- Pitkä käytävä, viittoilin taakseni.
- Amatöörien selityksiä, hän murahti ja marssi suoraan keittiöön. – Otit aika huonoa olutta, hän totesi silmäillessäni juomia.
- Mitä vikaa, merkkikö?
- Kolmannen luokan litkua. Meillä amiksessa opetettiin, että vain ykkösluokan olut on parasta.
- Niin, antanet anteeksi, kun en ole noita kouluja käynyt.
- Alahan ottaa aikaa, äläkä vaan missään tapauksessa jää pyörimään jalkoihin, sillä siinä tapauksessa sinusta tulee niin pahaa jälkeä, etten edes minä tunnista sinua, Reiska ohjeisti kääriessään haalareiden hihoja.
- Ihan tuolta parvekkeelta ajattelin seurata puuhiasi.
- Tehdä näppäänkö samalla sinne sen kukkapurkin?
- Ei tarvi.

Viimein Reiska oli valmis, ja lähetin hänet matkaa samalla, kun käynnistin rannekellon sekkarin. Reiskan antama aika oli mielestäni aika kova, tosin kuitenkin mahdollisuuksien rajoissa. Kyllä raavas mies vie kerralla pari koria ja niiden päällä vielä muuta tavaraa. Tilannetta helpotti se, että makkarat ja lihat olivat tukevissa laatikoissa. Astelin parvekkeelle ja jäin odottelemaan Reiskan ensimmäistä ilmaantumista parkkipaikalle. Se kävi yllättävän nopsaan. Viimeisen lastin lähtiessä sisältä, seurasin silmä kovana, milloin se kopsahtaa piha-asfalttiin.

- Paljonko? Reiska huusi pihalta.
- Seitsemän minuuttia ja kaksi sekuntia.
- Millä sitä aikaa mittasit, lämpömittarillako? hän karjaisi takaisin.
- Sekuntikellolla.
- Oliko ne sekunteja, ne loput?
- Oli kyllä.
- Sittenhän minä selvitin tämän alle. Sehän tekee kuusi minuuttia ja kuusikymmentäkaksi sekentiä. Voi tokkiinsa, että meni hyvin tuo arvio. Olisi mennyt nopeamminkin, mutta noin huonolaatuisen oluen kuskaaminen puistatti koko kantoajan.
- Hyvä, hyvä, selvitit tämän ammattimiehen lailla, taputin käsiäni yhteen.
- Nyt pitää mennä, minua on pyydetty rakentamaan juhannukseksi yksi kesämökki. Palaan takaisin tuossa viiden aikaan.
- Ettei vaan kyseessä olisi ollut teltan pystyttäminen? hihittelin.
- Niitä voi pystytellä amatööritkin, mutta mökki vaatii rautaisen ammattimiehen. Lupasin tehdä samalla laiturin ja ruopata rannan sekä viimeistellä piha-alueen.
- Hyvää mökinrakennusta! toivottelin loittonevalle Reiskalle.

Keräilin vielä itse kaapista kertakäyttöastioita ja ruokailuvälineitä muovikassiin ja kuskasin myös ne pihalle. Olin jättänyt jo eilen Rutinoffin vieraspaikalle, jotta voin hyödyntää omaa parkkiruutua tähän juhannuksen juhlimiseen. Kolistellessani pihalla olutkoreja, avautui Närän Corollan takaovi, ja mies pisti päänsä esille oviaukosta.

- Nyt ne merkit on suorassa.
- Niinpä näkyy, totesin vilkaistessani vanteiden keskiöiden merkkejä.
- Mistä merkistä täällä keskustellaan? kuului tienvarressa seisovan onnikan kulmalta.
- Vanteiden, vastasin näkösälle ilmestyneelle Aimolle.
- Täällä on vain yksi virallinen merkki, ja se on tuo minun onnikkapysäkkimerkki.
- Se on siellä ja me olemme täällä, täräytin takaisin.
- Ei ole pitkään, Aimo puhisi ja kääntyi ympäri.

Seurasin ihmeissäni, kun tuo lihapiirakoita rakastava lihapallero käveli merkkinsä luo, nosti sen ylös maasta ja lähti lyllertämään meitä kohti. Mitään sanomatta hän kantoi se aivan lämpötolppani viereen ja pudotti merkin jalustoineen siihen.

- Onnikkapysäkkijuhannus! hän ilmoitti.
- Täh? puistelin päätäni, sillä kuulin varmaan väärin.
- Olette kasanneet juhannuksenviettovälineistön minun onnikkapysäkilleni, joten vietämme nyt onnikkapysäkkijuhannuksen.
- Sinun?
- Kenen nimi tässä merkin takaosassa lukee? Aimo käänsi merkkiä.
- Sinun, totesin tiirailtuani siihen raapusteltuja harakanvarpaita.
- Muijaa lakoon ja lihapiirakat jakoon! Aimo karjaisi.
- Ihan kahjo, Närä murahti.
- Mikä tuo huuto oli? ihmettelin itsekin.
- Onnikkakuskien juhannushuuto.
- Kutsuiko sinut joku tänne? purnasin vastaan.
- Kyllä. Virallisten julkisenliikenteen direktiivien mukaan lähistöllä oleva onnikkakuski on aina etuoikeutettu mikä kyseessä on juhlinta, ruokailu, bussikaistaa ajaminen, joku ilmainen etu tai naimattomat naiset.
- En ole kuullutkaan, naurahdin pulleron selitykselle.
- Pitää olla bussikortti, että niitä saa lukea.
- Riittääkö Alepan muovipussissa oleva kirjastokortti, sehän on pussikortti?
- Pidätkö minua pilkkanasi? Aimo tuhahti.
- Joo, mikäli tämä tieto helpottaa elämääsi jollain tapaa, täräytin takaisin.

Aimo otti vähän kierroksia vastauksestani hyppien ja puhisten parin minuutin ajan, kuin hengitysvaivainen valas kuivalla maalla. Hyvä ruoka ja parempi mieli piti tässäkin kohtaa paikkansa, sillä tungettuaan suuhunsa lihapiirakan, hän alkoi taas virnistellä omalla vittumaisella tavallaan.

- Minulla on grilli, hyvä grilli, Aimo ilmoitti.
- On minullakin, vastasin.
- Laitetaan toinen, niin ei tarvitse olla nälissään. Saat käyttää sitä illan seutuliikenteen lipun hinnalla.
- Koko illanko? hämmästelin.
- Joo, näin juhannuksena olen kovin herkkä antamaan isoja alennuksia.
- Onko se sähkögrilli?
- Kaasu.
- Sisältyykö kaasu samaan hintaan? utelin lisää.
- EI!
- Ja mitähän se mahtaa kustantaa?
- Kaksikymmentä euroa plus alvi.
- Otatko monta makkaraa ja pihviä? heitin vastakysymyksen.
- Kyllä kiitos, monta, Aimo lipoi suupieliään.
- Se tekee näin äkkiä laskien satakolmekymmentä euroa plus pölvi.
- Pölvi? Aimo raapi päätään.
- Se on alvi, pösilö, Närä tuuppi minua samalla olkapäähän.
- Eipäs ole kuin pölvi, vastasin takaisin.
- Ei sellaista olekaan, Aimo tuhahti.
- ON, se on Rutinoffin omistajien kaikille pölvästeille määräämä epämääräinen lisämaksu. Tässä tapauksessa tuo onnikka käy hyvin käsirahana. Maksat Aimuli sitten loput vaikka osissa. Olen aika reilu, toisin kuin eräät, jotka vaativat rahat aina käteen.
- Minä…tuota…annan siihen sen kaasun samaan hintaan.
- Ilmaiseksiko? tuijotin häntä silmiin.
- Kolme pihviä ja lupa lämmittää omia lihiksiä?
- Sopii.
- Ilmaiseksi, Aimo huokaisi lopuksi.

Tämän jälkeen pullero pallero kävi kantamassa onnikan alaosasta grillin ja kaasupullon parkkipaikalle. Nyt oli grillikapasiteetti kohdillaan. Aimon tuoma grilli oli omaani aika paljon isompi, joten nyt ei kenelläkään tarvinnut odotella kovin pitkään lämmintä ruokaa.

Olin informoinut naapureita, että siinä kuuden aikaan illalla he voisivat olla paikalla, niin ensimmäiset makkarat olisivat silloin syötäviä. Grillimestariksi oli lupautunut tälläkin kertaa Honda-Hemmo, joka vietti yleensä suurimman osan aikaa selvin päin. Hemmo oli hyvissä ajoin grillien luona ja kellon lyödessä kuusi, oli molemmissa grilleissä täysi satsi makkaraa. Kuuteen mennessä oli porukkaa ilmestynyt paikalle jo ihan kunnioitettava määrä. Ainoastaan hullu ämmä, Rambe ja Reiska loistivat poissaolollaan. Reiskalla nyt taisi olla muita kiireitä, mutta hullun ämmän kohtalo ihmetytti. Hän kun oli yleensä tontilla ensimmäisenä, kun kyse oli ilmaisesta oluesta. Aloin jo todella huolestua, kun hän ilmestyi asuntonsa parvekkeelle tukka yhtä sekaisin mitä aina ennenkin.

- Vieläkö se vitun onnikkahomo runkkaa sitä pysäkkimerkkiään? kuului hänen esittämä kysymys todella kuuluvalla äänellä.
- Anteeksi mitä? huusin takaisin muun porukan revetessä aivan totaalisesti.
- Minähän en astu jalallanikaan tuon merkin vaikutusalueelle, hullu ämmä rääkyi.
- Arvaa ottaisinko kyytiin? Aimo huusi vuorostaan.
- Mikä nyt mättää? jatkoin uteluani.
- Tuo, tuo, tuo läskisäkki sanoi pari päivää sitten, että mopoilijat ovat henkisesti vajaita, hullu ämmä kailotti.
- Sanoitko? käännyin Aimon puoleen.
- No näkeehän sen päällepäinkin, pallero tokaisi.
- KOHTA TIPAHTAA! kuului parvekkeelta pahaenteinen rääkäisy.
- Hui hai hullu lehmä, Aimo hymähti ja tunki suuhunsa grillissä lämmennyttä lihistä.

Minulla oli jotenkin sellainen tunne, että oli parasta astua pari askelta loitommaksi pullerosta onnikkakuskista, ettei tule sivuosumina mustaa silmää tai jotain muuta vammaa. Tunteeni oli aika lailla oikea, sillä noin puolen minuutin kuluttua ohitseni pyyhälsi nahkapöksyinen hullu ämmä, päässään sellainen vanhanmallinen nahkainen moottoripyöräkypärä. Käsissään hänellä oli nahkaiset hansikkaat, joista osansa sai meidän pikku Aimuli. En olisi ikinä uskonut, että noin lihava mies nousee oikealle koukulla niinkin korkealle ja vielä ilman kenkiä. Aimon kengät eivät kerinneet mukaan, vaan jäivät asfaltille ihmettelemään, että mihin se omistaja hävisi?

- Oliko…se sellainen nivel…bussi? Aimo änkytti pudottuaan asfalttiin parin metrin päähän kengistään.
- Vittu, minun nyrkki se oli, hullu ämmä ärähti tällätessään ajosaapastaan hänen vatsan päälle.
- Elä perkele, sattuu.
- Kohta sattuu vielä enemmän, ellet pyydä anteeksi kaikilta mopoilijoilta.
- Minä en…ei kun tarkoitin…että anteeksi kovasti, Aimuli käänsi takkinsa hullun ämmän survoessa saapastaan läskin sekaan.
- Tosi kanssa?
- Joka sana, pallero piipitti surkeana.
- Sitähän minäkin, että meissä mopoilijoissa on Suomen tulevaisuus, hullu ämmä totesi hymyssä suin.

Aimon könytessä ylös, hullu ämmä kenkäisi häntä vielä perseelle saappaallaan, ikään kuin pisteeksi läskin päälle. Minä en yllättynyt ollenkaan siitä, että muu porukka alkoi taputtaa tuon jälkeen hullulle ämmälle.


Jatkuu...


Rutinoffin kuski










© Rauno Vääräniemi