Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
takaisin tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

1.9.2006

Juhannusta pukkaa


Olin tehnyt huolellisia juhannussuunnitelmia jo parin viikon verran. Olin käynyt suunnitelmallisesti joka päivä virvokekaupassa ostamassa luonnosta peräisin olevia terveysaineita. Aloin olla jo melkoisen hyvä tuttu kyseisen puulaakin myyjien kanssa. Syy tähän jokapäiväiseen käymiseen liittyi Werneri Warren kanssa käymääni hedelmälliseen keskusteluun. Werneri kun harrasti eri alkomahooliliikkeiden bongaamista ja kuittien keräämistä, niin hän suositteli tällaista vasta-alkajaa tutustumaan ensin yhteen liikkeeseen riittävän hyvin.

Tästä neuvosta ilahtuneena tilasin taksin kyseisen liikkeen eteen ja lähetin Wernerille mittarilla pullon läpinäkyvää. Werneri ei olisi ollut Werneri, ellei tuosta tempauksesta olisi tullut jotain takaisin. Ihmettelin kotiin päästyäni, että miksi Mersu-taksi peruuttaa hätävilkut päällä meidän pihaan. Selvisihän se asia, kun taksikuski tuli takaperin kävellen kolmanteen kerrokseen ovelleni ja antoi tyhjän pullon. Werneri oli laittanut kaverin peruuttamaan taksillaan tuon meidän välisen matkan, joka on arviolta tuollaiset kymmenisen kilometriä. Itse hän istui koko ajan takapenkillä, ettei suhari vaan saa päähänsä luistaa toimeksiannostaan. Tulihan kirkkaalle kerrankin hintaa, mutta mitäs sitä ei ilmaisen viinan eteen tekisi.

En ollut lähdössä Wernerin kanssa minnekään juhannukseksi, vaan olimme Närän kanssa suunnitelleen laittavamme grillin pihalle ja grillaavamme siinä makkaraa. Mikäli sähkö loppuu tolpasta, niin ainahan voimme tuikata tuleen Volvo-miehen katiskan. Tosin nyt sekin oli jo ajokunnossa, sen HikiTehon poistamisen jälkeen. Olihan siihen jouduttu laittamaan vaikka mitä uutta osaa merkkikorjaamolla, mutta auto ainakin toimi. Jostain kumman syystä lähistön seinissä ja pylväissä olleet HikiTehon mainokset hävisivät samalla, kun Volvon korjaaminen alkoi tökkiä.

Juhannusaatto oli vasta huomenna, joten nautiskelin rypäletisleestä vielä kohtalaisen varovaisesti aivan kotisohvalla. Katselin Sumuvalo-lehden mukana tullutta tilaajalahjaa, eli kuusi vuotta vanhaa Mersun mainosvideota. Pitikö sen penteleen päätoimittaja Kaaleppi Kardaanin taas kerran rankaista meitä ikuisten ilmaisten lehtien saajia näin rankasti? Tokihan tuosta voisi monistaa parikymmentä kopiota ja lähettää ne Närän kerhokavereille hänen nimissään. Olin seurannut jo kuusitoista minuuttia keulatähden kiillotusta, kun ovikello pirahti. Olin aivan varma, että Närähän se siellä jo lipoo suupieliään nautintoaiheiden toivossa, joten kävin kusella ennen ovelle menoa.

- Kale, täällä! Hämmästelin saatuani oven auki.
- Ter-ve, huomattavan räjähtäneen näköinen naapurini änkytti, eikä taatusti selvin päin.
- Tuota, sinunhan piti olla siellä Bulgariassa koko kesä ja vielä vesiselvänä.
- Auto on siellä, minä tulin lomalle Suomeen.
- Nyt en oikein ymmärrä, raavin päätäni.
- No ne vitun takatukat siitä Tuuppaa Ladaa kerhosta, ärrrr.
- Tule sisälle, jospa täältä löytyisi jotain kurkunkostuketta, avasin ovea reilummin.

Kale asteli melkoisesti horjahdellen eteiseen ja käveli suoraan olohuoneeseen. Kävin keittiön kaapista pullon kirkasta, sillä tiesin sen olevan Kalen mieleen. Ojensin avatun pullon hänelle, sillä lasit ovat vain amatöörejä ja harrastelijoita varten. Kale heitti tutun ranneliikkeen, jolla pulloon saa kunnollisen kierteen ja vetäisi siitä puolet mahaansa.

- Kerrotkos nyt?
- Joo, siis auto on siellä Bulgariassa erään tutun hoivissa. Minä otin sellaisen lentshikan ja tulin tänne rentoutumaan. Kuten tiiät, niin en ota viinaa lomareishuilla.
- Totta, tuo on todella kunnioitettava periaate.
- Saanko tämän lopputilkan? Kale esitteli puolillaan olevaa pulloa.
- Ota vaan, mitä sitä suotta helmeä jättää pulloon, naureskelin toisen janolle.

Saatuaan pullon varmasti tyhjäksi Kale alkoi selittää heidän reissun vastoinkäymisiä. Ensin heidän oli pitänyt tuupata sen toisen takatukan Lada Länsiväylältä satamaan ja siellä suunnitelmien mukaan kaikki kolme autoa työntämällä laivaan. Takatukat olivat tehneet laivassa remonttia koko merimatkan ajan ja saaneet auton jälleen ajettavaan kuntoon. Puolaan asti kaikki oli mennyt todella loistavasti. Sen jälkeen nuo takametsien takatukat olivat innostuneet halvoista hiusharjoista ja jääneen harjailemaan takatukkiaan eräälle levähdyspaikalle. Kale oli polttanut kääminsä, kun herrat olivat kehdanneet alkaa arvostella Kalen harvaksi käynyttä hiuspehkoa.

- Ajoitko siis loppumatkan yksin?
- En, vaan ne takatukat ajoivat perässä ja harjasivat hiuksiaan koko matkan.
- Aika kova juttu, harmittelin ystäväni puolesta.
- Ne tuli vielä asumaan samaan hotelliin mitä minä. Kertoivat lisäksi respan tytöille, että minä olen muka niiden kaveri kaljusta huolimatta.
- Niin, onhan tuossa jo tietysti aihetta tulla piipahtamaan kotona ja ottaa kevyt kossukänni, myöntelin.
- Ei se siitä johdu, Kale täräytti.
- Täh?
- Minä leivoin niitä parina aamuna lättyyn ja ravistelin niistä takatukista. Olihan pojat toisen aamun käsittelyn jälkeen säyseitä, kun hotellipoika onki niitä ja heidän hiuksia uima-altaasta, Kale nauraa räkätti.

Jaa, nyt olin ihan ulalla syystä, jonka takia hän oli tullut tänne Suomeen nollaamaan itseään. Jos takatukat oli hoideltu, niin siellähän piti olla kaiken niin hyvin. Olin ymmärtänyt Bulgarian olevan Kalelle kuin toinen koti. Sieltä löytyy vieläkin paljon Ladoja, vaikka kanta kuulemma harvenee huolestuttavaa tahtia.

- Voisitko selventää sitä varsinaista syytä, miksi olet täällä minun olohuoneessa lipittämässä kossua?
- Joo, minä menin ostamaan lippalakkia, voi perkheleen perkule!
- Et nähtävästi saanut, heitin villin arvauksen.
- En niin, hän tuhahti ja niisti nenän pitkähihaisen paitansa hihaan.

Saatuaan nenän jälleen hengitettävään kuntoon, Kale alkoi kertoilla tuota onnetonta tapahtumaa, joka oli saanut hänet hankkimaan lentolipun Suomeen. Kale oli kierrellyt ties missä ja huomannut erilaisissa kojuissa myynnissä automerkkikohtaisia lippalakkeja. Aikansa kyliä ja turistialueita kierreltyään hän päätti käydä kysymässä, että missä halvatussa ne Ladan merkkilippikset oikein ovat? Hän oli astellut erääseen kauppaan, joka oikein mainosti kaikenlaisia lippalakkeja ja muita retonkeja. Sisällä oli ollut kaksi nuorehkoa naista, jotka olivat maan tavan mukaan erittäin kohteliaita. Kalen kysyttyä, että onko heillä Ladan merkkilippistä, oli helvetti päässyt sananmukaisesti irti. Se naurun räkätys oli ollut jotain sellaista, mitä Kale ei ollut itse koskaan kokenut, vaikka tenupiireissäkin oli naurettu vaikka mille ja paljon. Myyjät olivat oikein kierineet lattialla. Räkätyksen loputtua, he olivat ehdotelleet Kalelle, ettei esimerkiksi Mersun lippis kävisi herralle? Toinen myyjistä oli lisännyt, ettei hän ole koko myyjäuransa aikana kuullut kenenkään kysyvän Lada-lippalakkia. Olivat udelleet, että mistä kaukaa Kale oikein on? Kalen kerrottua maan, oli nauru alkanut uudestaan ja nyt naurun aiheena oli ollut Soviet-Finland.

- Mitä sen jälkeen tapahtui? utelin huuli pyöreänä.
- Paiskasin päässäni olleen karvareuhkan lattiaan ja poistuin kaupasta, Kale murahti.
- Karvareuhkan, täh?
- Aurinko kathos, polttaa kaljua.
- Juu, totesin vilkaistuani tarkemmin herran pahoin kärähtänyttä päänuppia.
- Ykshi pyyntö, Kale örähti.
- Kossuko?
- Juu.
- Ota tuosta, tempaisin sohvan vierelle kuskaamani toisen pullon.
- Mä lähen aamulla takhasi, Kale toimitti ovella.
- Huomenna on juhannus, silloinhan täällä on juomingit parhaimmillaan, kerroin hänelle.
- Pyh, amatöörien juhla, tosi ammattimies vetää viinaa milloin vaan, hän tuhahti vielä rapusta kossuputeli tukevasti kädessään.
- Hyvää loppukesää siellä etelän mailla, toivottelin portaita alas horjuvan elämäntapajuopon perään.

Oikeastaan olin todella harmissaan ystäväni takia, sillä eihän maksavaa asiakasta pitäisi kohdella noin tylysti. Toisaalta, karvareuhka päässä kesähelteellä liikkeeseen sisälle tulevaa ja Lada-lippalakkia tiedustelevaa Kalea ei kyllä voi tuntematon nauramatta katsoa. Sanottakoot tässä, että omakohtainen kokemus Närän kanssa kyseisestä maasta oli ollut erittäin positiivinen. Sain juuri oven kiinni, kun kännykkäni alkoi luritella saapuvan puhelun merkkiääntä.

- Terve Oskari, huikkasin luuriin katsottuani soittajan.
- Ethän vaan antanut sille juopolle meidän juhannusjuomia?
- En, ainoastaan sinun osuuden.
- Ite oot selvin päin juhannuksen, jos tuolle menit juomia antamaan, Närä tokaisi hädissään.

Minun oli aivan pakko hieman kiusata tuota Toyota-pölvästiä, sillä hän ei ollut raskinut ostaa mitään juomia, kun olin ehdottanut yhteisistä juhannuspippaloista. Toki ymmärsin, ettei pienestä eläkkeestä jää kovin paljoa juomiseen, sillä pitäähän sitä Corollaakin korjata ja ostella uusia renkaita.

- Onko se rämä Korolla vienyt taas kaikki rahasi? piruilin takaisin.
- Hmph, se ei mene koskaan rikki. Oma Rutinoffisi savuttaa parkkipaikalla, vaikkei se ole edes käynnissä.
- Ei muuten pidä paikkaansa, siinä on tuliterä kone, jolla on ajettu vasta noin parituhatta kilometriä.
- Ostitko tarpeeksi juotavaa? tuleeko juhliin muita? muistitko syötävät?
- Joo, varmaan, kyllä, vastailin moottoriräpättäjän kysymystulvaan.
- Puuh, kyllä tämä juhlien järjestäminen on kovaa hommaa, linjan toisessa päässä huokaistiin.
- Ai on vai?
- No minun piti ottaa Corollaan erikoisvaha, rapsutella ruosteet pakoputkesta, hapettaa penkkien päällyset, tuulettaa ilmanputsari ja vaihtaa juhannusventtiilinhatut kaikkiin yhdeksään renkaaseen.
- Yhdeksään? raavin päätäni.
- Niin, viettäväthän talvirenkaat ja vararengas myös juhannusta, pösilö!
- Siis minä pösilö? varmistelin.
- Niin, sinä juuri. Ajattelisit joskus omillakin aivoillasi vaippahousu. Muka autotietäjä, pyh ja hah!
- Ai jaa, en minä muistaakseni ole kehunut olevani autotietäjä.
- Etkö?
- En.
- Sitten sen täytyi olla joku vitun Mesu-homo, joka väitti olevansa autotietäjä, Närä jäi pohtimaan asiaa.

Sovin Närän kanssa, että aloitamme huomenna juhannuksen vieton, sillä juhannusaatto on kalenterin mukaan silloin. En suostunut hänen vaatimuksiinsa muuttaa aattoa tälle päivälle edes tämän kerran. Hitto, että jollakin piti olla kova hinku toisen kustantamiin juhannuspippaloihin. Tosipuheessa olin kutsunut juhliin myös muut naapurit, sillä eihän yksin ole kiva juhlia. Tiesin vanhasta tottumuksesta, että stadissa on juhannuksena vain aidot stadilaiset. Vaikka en itse ollutkaan syntyperäinen statilainen, ei minulla ollut mitään maaseutupaikkaa, jonne olisin voinut luuni hinata. Inhosin kärpäsiä, sääskiä ja paskan hajuisia vessoja yli kaiken. Ahvenia saa kauppahallista ja meri itsessään oli aika lähellä asuntoani, joten miksi menisin kärvistelemään jonnekin syvälle?

Puhelun loputtua minulle tuli mieleen, että grilli on vielä kellarissa. Voisin oikeastaan hakea sen tänne sisälle ja testailla miten aparaatti on selvinnyt talven yli. Nappasin kellarin avaimet keittiön naulasta ja lähdin laskeutumaan alakerrassa olevaa verkkokellaria kohti. Olin juuri päässyt hullun ämmän oven kohdalle, kun se lävähti auki aivan nenääni hipaisten. Hyvä, etten paskonut boksereihini.

- Mitä vit…, aloitin lauseen.
- Eipäs kiroilla, perkele! tuli lauseeni keskeyttänyt kommentti salamaakin nopeammin.
- Mitä sytämmellä?
- Vittu, tänne on muuttanut jotain Nissan-pässejä.
- Ai jaa.
- Ei se ole ai jaa, se on perseestä, hullu ämmä raakkui letti pystyssä, kuin olisi juuri astunut ulos linkouksen lopettaneesta pesukoneesta.
- Onko niistä ollut jotain harmia? hymähdin varovasti, sillä olinhan jo kerinnyt tutustua noihin seinänaapureinani asuviin Nassuneihin.
- Se on ihan horo se narttu.
- Siis täh?
- Tuli laittamaan jotain vitun tamppoonia moponi pakoputkeen.
- Niin, minä en nyt oikein noista naisten jutuista tiedä mitään, kiertelin ja yritin livahtaa jatkamaan matkaa.

Hullu ämmä oli kärppänä ja tempaisi minua käsivarresta sen verran kovasti, että muut vaihtoehdot olivat todellakin poissuljettuja. Minun ei auttanut muuta kuin jäädä kuuntelemaan mitä tuolla lievästi voimakastahtoisella hullulla naapurin ämmällä oli sanottavaa.

- Ajatella, että minun Tunturiin tullaan tökkimään tappoonia.
- Niin, ajatella, päivittelin mukana.
- Leivoin sitä turpaan.
- Häh? alaleukani loksahti reilusti alaspäin.
- Vittu, sellainen ruipelo, hähähää.
- Tuota, olikohan se ihan viisasta?
- Oli, lupasi jättää moponi vastaisuudessa rauhaan. Kertoi muka saavansa siitä päänsärkyä. Lehmän maatessa ruusupuskassa, kerroin järkkääväni sille päänsärkyä muillakin tavoilla, mikäli en saa päristellä mopollani.
- Mitä muuta, meneekö Ramben kanssa lujaa?
- Joo, menee. Vittu, niistä motoristikarjuista ei ole mihinkään, kun vertaa niitä hinurikuskeihin. Haluatko kuulla kaikki yksityiskohdatkin? hullu ämmä leperteli huulet törröllään.
- En!
- No mitä vittua sitten notkut siinä toisten oviaukossa, häh?
- Tuota, ohi olin kävelemässä, mumisin ja yritin ravistella itseäni irti hänen pihtiotteestaan.
- Pyydä anteeksi, hän vaati.
- Mitä ja minkä takia?
- Kaikkien mopoilijoiden puolesta.
- Täh, en minä ole sanonut mitään pahaa mopoista.
- Etkö?
- En, minähän pidän mopoista.
- Et kait vaan yritä päästä pöksyihini tuolla lepertelyllä? hullu ämmä tuijotti tiukasti suoraan silmiini.
- En, ei tulisi mieleenikään, vakuuttelin nopeasti.
- Et edes vähää?
- En edes pikkiriikkistä.
- Vittu mikä homo. Mene sitten runkkaamaan sen Rutinoffisi luo, mokomakin teennäinen paska.

Samalla ovi lävähti kiinni ja hullu ämmä katosi asuntoonsa. Minulle jäi muistoksi tuota äskeisestä kipeä käsivarsi, johon nähtävästi tulee kunnon mustelmat.

- Olen järkännyt huomiseksi juhannusbileet, jos vaikka kiinnostaa, huusin vielä oven läpi.
- Onko olutta kanssa? kuului postiluukusta noin sadasosasekunnin viiveellä.
- On.
- Ihana mies, rakastan kaikkia Rutinoffilla ajavia, kuului oven takaa huokausten saattelemana.
- Olen paras, totesin lähtiessäni jatkamaan matkaa.




Rutinoffin kuski










© Rauno Vääräniemi