Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
takaisin tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

18.8.2006

Oksennus


Dasse Nassun toisti tarjouksensa ilmaisesta Buranasta. Myös muita särkylääkkeitä olisi saatavissa, mikäli tuo ei sovi massulle. Närä oli tosiaankin sen näköinen, kuin hänelle olisi tullut vuosisadan päänsärky tuosta Nissanin kehumisesta. Minä puolestani odotin jännittyneenä, että käykö Toyota-papparainen Primera-miehen kimppuun nyt vai heti?

- Minä, minä taidan tarvita lasin vettä, Närä nikotteli.
- Tässä, ole hyvä, Mirka ojensi hänelle vesilasin. – Se on vitaminoitua.
- Äh, öh, kiitti, Närä ähki ja kumosi ojennetun kertakäyttömukin suuhunsa.

Katselin hetken aikaa hämmästyneenä vesilasia, kunnes tajusin Mirkan raahanneen mukanaan vesiautomaattia mukeineen. Noille naapureille ei tainnut vesijohtovesi kelvatakaan. Siinä vaiheessa aloin nähdä tilanteen kokonaisuuden. Minun seinänaapuri, jota en ollut ikinä nähnyt, oli muuttanut pois. En sitä muuten olisi tiennyt, mutta talkkari Lasse Varsi mainitsi siitä muutama viikko takaperin.

- Milloin meinaatte muuttaa? tiedustelin, sillä ei yhdellä vesiautomaatilla ja viherkasvilla kämppää kovin viihtyisäksi sisusteta.
- Me olemme jo muuttaneet, Mirka hymyili.
- Enpä ole huomannut.
- Tavarat tuotiin tänä aamuna muuttofirman toimesta, nainen jatkoi.
- Ahas, vai niin. Hyvä muutto, ei häirinnyt ainakaan seinänaapuria. Asun muuten teidän kanssa yläkerrassa.
- Dasse, tuo viraton asuu samassa kerroksessa, Mirka kääntyi miestään kohti.
- Millä autoilet? Dasse yritti hymyillä kysymystä esittäessään.
- Rutinoffilla, sanohan sen nimikin.
- Tu-tuollako? sormi osoitti rakasta autoani.
- Juu, silläpä hyvinkin.

Uudet naapurit menivät kertaheitolla täysin hiljaisiksi. Kumpikaan ei saanut sanaa suustaan. Taisivat olla niin häikäistyneitä täydellisen remontin läpi käyneestä autostani. Toivottavasti eivät yritä ostaa sitä, sillä minähän en ystävästäni luovu.

- Se välittäjähän sanoi, ettei tässä talossa ole vuokra-asuntoja, Mirka alkoi piipittää.
- Minä soitan hänelle heti kun pääsemme sisälle, Dasse lupasi.
- Minä niistä Nissaneista sen verran, että ne ovat vain halpoja kopioita Toyotoista, Närä pääsi taas vauhtiin.
- Turha ostaa kallista paskaa, kun voi ostaa halvemmalla laatuauton, vai mitä kultaseni? Dasse kääntyi vaimoaan kohti.
- Kyllä rakas, muistathan miten sinulle kävin kun meillä oli kerran Corolla vähän aikaa.
- Älä kultaseni muistuta siitä.
- Miksei? kummastelin väliin.
- Kyseisestä tapahtumasta yli pääseminen vaati kovia ponnisteluita, Dasse kertoi.
- Ootte omistaneet Corollan ja nyt ajatte tuollaisella, pyh! Närä osoitteli Primeraa kädellään.
- Kerrotko rakas, vai kerronko minä? Mirka kysyi.
- Minä voin kertoa, Dasse huokaisi.
- Niin? Närä höristeli korviaan huulet tiukasti yhdessä ja naamalla tuimaakin tuimempi katse.

Dasse ryki hetken aikaa ja alkoi kertoa. He olivat joskus nuorempina päättäneet vaihtaa merkkiä silloisten naapureiden Toyota-kokemusten rohkaisemina. Mitään tarvetta merkin vaihtoon ei ollut, ellei vaihtelua lasketa siksi. Corolla oli käyty ajamassa ja todettu jopa ihan kelvolliseksi kulkuvälineeksi. Kaupat oli tehty ja kuukauden odottamisen jälkeen oli uusi auto ollut valmiina autoliikkeessä. Sunny oli annettu vaihdossa ja kotiin lähdettiin tuliterällä Corollalla.

- Muistatko mihin asti me päästiin rakas? Mirka kysyi, kun miehensä piti taukoa kertomisessaan.
- Kyllä, siihen ensimmäiseen risteykseen.
- Valetta, valetta! Ei Corolla voi mennä rikki noin vähällä ajolla, Närä alkoi kiekua.
- Ei se hajonnutkaan, Dasse kuittasi.
- Sitähän minäkin. Oliko siihen risteykseen hajonnut joku Tatsuni? Närä ilakoi.
- Ei, vaan minä oksensin ensimmäisen kerran.
- Pyh, mitä kertomista tuossakin on? Mennä nyt sairaana ostamaan autoa, Närä tuhahti.
- Oksensin koko reissun liikkeestä kotiin, mutta kotona olin jälleen täysin terve.
- Minullakin rupesi kerran särkemään päätä, kun näin Tatsunin, Närä räkätti.
- Kerro rakas lisää, Mirka kannusti miestään.

Kertomus jatkui Närän saatua pahimman räkänaurukohtauksen laantumaan. Seuraavana aamuna oli Dasse ollut lähdössä töihin ja taas sama oksentaminen oli alkanut. Työpaikalla oli kaikki ollut taas kunnossa. Päivällä hän oli käynyt asioilla apteekin käytössä olevalla Micralla, eikä mitään oksentamista ollut havaittavissa. Illalla kotimatkalla oli laatta alkanut taas lentää oikein tunteella. Oli kuulemma joka valoissa täytynyt avata ovi ja ykätä suoraan tielle.

- Varmaan joku lääkkeiden väärinkäyttäjä, höh! Närä kommentoi väliin.
- Autosta se johtui, Mirka ilmoitti.
- Eihän voi johtua, Närä kiekui.
- Testasimme autoa koko viikon ja joka reissulla sama juttu, Dasse kertoi.
- Minä en tommasta paskaa usko. Tatsunit ne keinuttaa ja keikuttaa, eikä jämäkät Corollat, Närä kertoi mielipiteensä pyytämättä.
- Vaihdoimme takaisin Nissaniin, niin ei ole ollut mitään ongelmia sen jälkeen. Itse asiassa meillä ei ole ollut edes nuhaa sen jälkeen. Olemme lukeneet, että Toyotat tehdään niin epäpuhtaista raaka-aineista, että herkät ihmiset sairastuvat pelkästään kävelemällä niiden vierestä autoliikkeen sisätiloissa. Ulkona tuo haitta on pienempi, sillä tuuli vie pahimmat paskat mukanaan.
- Nyt puhut paskaa mies, Närä kimpaantui Dasselle.
- Rakas, muista ettet kävele tuon Corollan ohi päivässä kahta kertaa enempää, etteivät oireet palaa, Mirka muistutti miestään.

Samalla hetkellä kersantti ryntäsi talojen välistä paikalle. Hän näytti todella väsyneeltä ja kovia kokeneelta. Jätkä taisi ottaa aivan todesta sen punnertaminen, eikä mennyt vain puun taakse nortille, kuten minä olisin tehnyt, jos olisin armeijassa ja polttaisin röökiä.

- Herra luutnanti, kersantti Venttiili on suorittanut 200 punnerrusta.
- Lepo vaan kersantti, Dasse vastasi. – Mitä kersantti tekee täällä?
- Olen näyttämässä Närälle uutta Corollaani.
- Ette siis asu täällä.
- En asu.
- Hyvä, poistukaa autonne kanssa, nyt!

Samassa kersantti Venttiili pyörähti ympäri, astui autoonsa ja lähti renkaat vinkaisten pihalta. Takaluukku oli vielä auki, mutta se ei näyttänyt hidastavan lähtöä. Startti oli niin rivakka, että meillä muilla ole tekemistä, jotta kerkesimme pois auton edestä. Tämä ei vaikuttanut menevän Närän suunnitelmien mukaan, niin surullisen näköisenä hän jäi katselemaan Corollan takavaloja. Auton kadottua mutkan taakse, paikalle lyllersi Aimo Onnikka jonkun ruutupaperin kanssa.

- Mitä Aimuli, pelaatko jätkänshakkia itsesi kanssa? utelin häneltä.
- Ensinnäkään en ole Aimuli ja toiseksi tässä lapussa on minun uusin tarjous, joka koskee vain uusia asiakkaita.
- Saavatko ne kävellä ensimmäisen matkan onnikkasi perässä? hihittelin.
- Ei, kun ne saavat kertalipulla puoli matkaa.
- Häh?
- Siinä vaiheessa he voivat joko nousta pois onnikasta tai maksaa kuljettajalle toisen kertalipun hinnan.
- Kuulostaa erikoiselta tarjoukselta, purin huultani.
- En olekaan mikään toisten apinoija, Aimo röyhisteli rintaansa ja kaivoi samalla vapaalla kädellään povarista lihiksen. – Ottaako joku jämät? kahdella eurolla saisi.
- Ei kiitos, ehätin kieltäytymään, vaikka nälkä alkoikin jo kurnia massussa.
- Entä te? Aimo tökkäsi isolla sormella ilmaa Dassen ja Mirkan suuntaan.
- Hyh, haiseeko tuo mies oikein hieltä? Mirka nyrpisti nenäänsä.
- Nuuh, en minä ainakaan haista mitään, Aimo nuuhkaisi kainalonsa suuntaan.
- Haittaako jos emme kättele? Dasse kysyi.
- Ei todellakaan, meillä julkisen liikenteen ammattilaisilla ei ole aikaa tai edes tapana kätellä kaiken maailman häviäjiä. Tervehdimme vain ja ainoastaan omaa ylvästä ammattikuntaamme.
- Rakas, varo noita…noita…mitä täällä lentelee, Mirka hössötti miehelleen.

Lentävät artikkelit olivat Aimon suusta singahtelevia lihapiirakan murusia. Puhuminen ja lihiksen syöminen sai aikaan sen, että jotain aina lensi ulos turpavärkistä. Olimme Närän kanssa jo niin tottuneita siihen, ettei moinen meitä yllättänyt. Uudet hienohelmanaapurit sen sijaan olivat shokin partaalla Aimoa katsellessa. Siinä vaiheessa minulle tuli mieleen Nalle-koira ja sen tapa paskoa rappuun. Mitähän Nassunit siitä tuumaavat?

- Turisteja vai? Aimo esitti kysymyksen Nassuneille.
- Uusia asukkaita, Dasse vastasi.
- Ai jaa. Tulitteko bussilla?
- Emme, vaan tuolla Primeralla, Mirka vastasi ja osoitteli heidän autoaan.
- Minä varoitan teitä, älkää tulko notkumaan pysäkilleni, mikäli ette meinaa nousta kyytiin. Oikeastaan minä en taidakaan ottaa teitä kyytiin, Aimo laukoi turpavärkistään.
- Ei tässä ole mitään bussireittiä. Valitsimme asuntomme sen takia täältä, että tie on umpitie, eikä ikkunan alla pysähdy joku käryttävä linja-auto, Mirka nosteli nokkaansa.
- Puussa tuollaisten kuuluisia asua, mokomatkin yksityisautoilijarunkut, Aimo murahti. – Sitä paitsi minä pidän onnikkaani tällä kadulla parkissa ja minulla on tuossa jopa oma pysäkki.
- Rakas, sano minulle ettei tuon paksun miehen puheet ole totta? Mirka panikoi.
- En ole sinun rakas, mutta totta joka sana, puutuin keskusteluun.
- Se-sehän käryääkin käydessään, Mirka änkytti.
- Onnikka on paljon puhtaampi vaihtoehto matkustamiselle kuin mikään pikkuauto, Aimo ilmoitti.
- Niin jos se on täynnä matkustajia, esitin oman kommentin. – Sinäkin Aimo ajelet sillä pääasiassa yksin. Onko autossasi koskaan ollut täyttä?
- Oli…minulla kerran, Aimon mumina melkein hukkui lihiksen jämään.
- Oi Aimo kerro meille, kärtin tiedonjanoisena.
- No kun tuota kerran lentokentällä, krööh…, Aimo kakisteli.
- Kerro vaan loputkin.

Aimo ryki hetken ja alkoi sen jälkeen kertoa. Hän oli mennyt lentoasemalle äitiään vastaan ja tunnetusti busseille on vaikea löytää parkkipaikkaa muualta kuin niiden pysäkeiltä. Aimolta oli jäänyt ovi auki kun hän tälläsi sen tuloaulan edessä olevalle pysäkille. Palatessa äidin kanssa, oli onnikka ollut viimeistä sijaa myöten täysi. Hänen äitinsä oli joutunut tyytymään seisomapaikkaan.

- Häh, mistä ne tiesi tulla sinun onnikkaan ja yleensäkin, että minne se oli menossa? kummastelin stooria.
- Minulla luki silloin vanhan reittini lähtöpaikka yläkyltissä, eli Helsinki rautatieasema.
- Olisit heittänyt ne pihalle, vai onko pikku Aimuli alkanut pelätä ihmisiä?
- Minä…minä yritin, kröööh, Aimo ryki vaivautuneesti.
- Et nähtävästi tarpeeksi, hörähdin.
- Kun…minulle selvisi, että ne kaikki tyypit olivat lakimiehiä. Niillä oli ollut jotkut lakimiesten lomapäivät Kanarialla.
- Hahaa, Aimo hävisi lakimiehille 6 – 0, riemuitsin.
- En hävinnyt, vaan ne hävisivät minulle 50 – 0.
- Täh? en ollut uskoa korviani.

Aimo kertoi niiden uhkailleen vaikka millä pykälillä. Hän vei ne kaikki kyltin mukaisesti Helsingin rautatieasemalle, äitinsä roikkuessa kiinni tangossa ja taiteillessa pystyssä pysymisen kanssa. Päästyään kotiin, hän soitti liikenneministerille, joka puolestaan soitti lakimiesliittoon, joka järkkäsi lakimiehille varoituksen ja ukaasin maksaa Aimolle korvauksia.

- Miten helvetissä? ähkäisin.
- Katos, kun meille julkisen liikenteen edustajille ei vittuilla! Aimo ilmoitti mahdollisimman mahtipontisella äänellä.
- Tykkäätkö sinä Aimo tosiaan tuosta onnikastasi? utelin.
- Joo, tykkään.
- Mene sitten sen luokse!
- Kukaan ei astu jalallakaan pysäkilleni, ilman kolmen euron kertalippua. Siihen pätee sama sääntö kuin metron laiturialueella olemisessa, Aimo mölysi mennessään.

Olihan taas päivä. Kaikki naapurit, niin uudet kuin vanhatkin tuntuivat panevan todella parastaan hulluuden saralla. Tästä sopasta puuttui enää tämän kulmakunnan virallinen hullu, eli hullu ämmä. En ollut nähnyt häntä, oikealta nimeltään Floora Hellää taas pitkään aikaan. Ramben hinuri oli aina välillä seissyt rapun edessä tai onnikan takana tiellä, mutta häntäkään en ollut nähnyt. Olisin niin mielellään tavannut hullun ämmän, sillä minua kiinnosti, seurusteleeko hän nykyisin vain Ramben kansa, vaan sekä Ramben että Juggiksen kanssa?

- Ketä tässä talossa oikein asuu? Dasse uteli minulta.
- Minä ja te, sitten yksi hullu ämmä, Kaislojen perhe ison koiran kanssa, nuori Honda-Hemmo niminen kaveri, itämaan ei niin kovin viisas mies Ping Pong. Siinäpä ne taisi tällä kertaa olla.
- Kuulitko kultaseni, täällä asuu myös pakolaisia ja elukoita, Dasse sanoi vaimolleen.
- Kauhea paikka. Mihin me oikein olemme muuttaneet?
- Tervetuloa, toivottavasti viihdytte! hymyilin mahdollisimman aurinkoisesti.
- Kultaseni, otatko vielä yhden kuvan autostamme, Dasse pyysi vaimoaan.

Mirka otti polaroid-kameran käteensä ja otti Primerasta vielä yhden kuvan. Tämän jälkeen hän kävi noukkimassa aikaisemmat kuvat asfaltilta ja tuli niiden kanssa luoksemme. Katselin hiljaa sivusta, kun he kävivät läpi niitä kuvia ja supattivat jotain keskenään. Ellei tässä talossa asuva aikaisempi väki ollut ihan tervettä, niin eivät ne kovin terveitä tuntuneet olevan nämä uudetkaan asukkaat. Tiedä vaikka olisivat nytkin jossain lääkehuuruissa, eivätkä aamulla edes muista mihin ovat muuttaneet. Minun pitää varmaan laittaa hätänumero pikavalintaan ja katsella myös myrkytyskeskuksen numero jostain.

- Tuota, miksi sitä autoa pitää kuvata noin paljon ja tuollaisella kalliilla polaroidilla? Digikuvat tulisivat paljon halvemmiksi. Esitin kommenttini kuvaamisesta.
- Haluamme muistot heti, emme vasta tunnin päästä, Dasse tuumasi.
- Sitä paitsi se on meidän rakas, Mirka jatkoi.

Tämän jälkeen pariskunta keräsi vetensä, kuvansa ja viherkasvinsa ja he poistuivat rappuun. Jäimme Närän kanssa katselemaan heidän perään. Närä näytti varmuuden vuoksi vielä kieltä heille.




Rutinoffin kuski










© Rauno Vääräniemi