Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
takaisin tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

4.8.2006

Dasse Nassun

Corollan kone huusi leipää varmaan viisi minuuttia, ennen kuin se alkoi pätkiä ja sammahti lopulta. Tienoon valtasi ennenkuulumaton hiljaisuus. Linnutkaan eivät uskaltaneet aukaista nokkaansa tämän yllättävän käänteen jälkeen. Yritin tiirailla Corollaa, mutta ei siitä ainakaan mitään savua noussut pellin alta, joten tässä vaiheessa oli aika paha sanoa miksi se sammahti. Ehkä se sai vaan tarpeekseen kersantin nahkasaappaasta ja päätti huilata hetken.

- TÄMÄ EI TOIMI! kuului kersantin möykkä autosta.
- Toyotat eivät mene rikki! Närä huuteli takaisin.
- Jospa siitä loppui vain bensa, minulla välähti.
- Ei lopu, Aulis on niin tarkka, ettei siltä voi bensa loppua. Se mittaa kenkien lankin paksuudenkin joka ilta.
- Ettei vaan olisi jollain tapaa päästään vialla? ehdottelin.
- Hmph, mikä sinä olet arvostelemaan minun merkkikavereitani? Olet vain kateellinen, kun kenelläkään muulla ei ole noin huonoa autoa kuin Rutinoff.
- Ei, vaan säälin teitä, kun ette osaa tehdä persoonallista ratkaisua autoanne valitessanne.

Meidän keskustellessa kersantti Aulis oli noussut autostaan ja katseli sitä harmistuneen oloisena. Kersantti seisoi tovin paikoillaan, otti hetkeksi asennon ja kaivoi taskustaan kännykän. Noin viidentoista sekunnin mittaisen puhelun jälkeen hän laittoi puhelimen takaisin taskuun ja otti jälleen kymmenen sekunnin asennon. En oikein ymmärtänyt tuota asennon ottamista itsekseen, mutta minähän en ollut tuhlannut nuoruuttani missään armeijassa.

Armeijaan menoakin oli joku minulle ehdotellut, mutta parin sotaherran vierailu meillä kotona oli poistanut tuon ongelman aika totaalisesti. Isäni tuppasi eläessään ratkaisemaan kaikki ongelmat hyvin suorasukaisella toiminnalla. Ellei joku mennyt läpi hyvällä ja rahalla, niin sitten pahalla ja ilmaiseksi. Muistelen sotaherroillakin olleen kaksi vaihtoehtoa. Joko minun ei tarvitse mennä armeijaan tai he vaihtavat ammattia. Joillekin se oma ura on tärkeämpi mitä periaatteet, joten minä en mennyt armeijaan, kuten ei isänikään aikoinaan.

- Hop, hop, hop, hop, hop, hop, hop, hop, hop, hop…
- Mitä hittoa tuo on? käännyin katsomaan taakseni kadulle.

Sieltä saapui juoksuvauhtia aikamoinen porukka harmaisiin pukeutuneita tyyppejä. Ne ohittivat minut ja Närän hetkessä ja menivät hiekkaan juuttuneen Corollan ympärille. Se kummallinen hopottelu ei katkennut hetkeksikään, kun porukka nosti Corollan ilmaan ja siirsi sitä noin autonmitan eteenpäin. Tämän jälkeen porukka poistui samaa tietä mitä oli tullutkin. Koko aikana ei vaihdettu ainuttakaan sanaa.

- Merkkihuollon pojat vai? tiedustelin Närältä ihmeissäni moisesta palvelusta.
- Ei, vaan Auliksen omat pojat armeijan harmaista, Närä hymähti. – Tiesitkö, että minäkin olen sentään korpraali?
- En tiennyt. Saatko sen ansiosta jotain alennusta bensasta tai autotarvikkeista?
- Hmph, kuulostat ihan siltä, kun et olisi käynyt armeijaa.
- En olekaan, olen niin sanottu työn ja armeijan vieroksuja.
- Että vielä ylpeäkin siitä, Närä tuhahti ja yritti tehdä asentoa.
- Anna niiden sotia jotka osaavat, oli myös yksi isäni sanonnoista, heitin takaisin.

Samalla hetkellä Corollan kone heräsi eloon ja Aulis karautti sen suoraan meidän eteen. Kersantti nousi autosta ja tekaisi taas asennon hetkeksi.

- Miksi se sammui? tiedustelin mieltäni vaivannutta asiaa.
- Bensa loppui, Aulis ilmoitti.
- Mistä sitä tuli lisää, taivaastako? ihmettelin mokomaa yhtälöä.
- Sotilaat tankkasivat samalla kun nostivat autoa eteenpäin.
- Häh? raavin päätäni.
- Toisella kädellä nostetaan autoa ja toisella tankataan, EI OLE VAIKEAA, EI!
- Oletko kokeillut syödä purkkaa ja kävellä yhtä aikaa? tiedustelin häneltä.
- Ohjesääntö kieltää sen.
- Eli et ole kokeillut.
- EN, enkä kokeile!

Tämän jälkeen kersantti Aulis avasi Corollan konepellin ja takaluukun esitelläkseen autoa tarkemmin. Närä oli oikein innoissaan, sillä olihan heidän autoillaan vain vuoden ikäero, Närän Corollan hyväksi. Minua jotenkin vaivasi, että miksi tuollainen kaapin kokoinen karju ostaa jonkun pienen Corollan? Hänelle olisi sopinut jo ammattinsakin puolesta ennemmin vaikka RAV4.

- Miksi Corolla? utelin kersantilta.
- KERRAN COROLLA, AINA COROLLA! tuli vastaus jälleen sieltä perseen pohjasta.
- Hyvä, oikea asenne, väärä merkki, ilmoitin mielipiteeni.
- Kato, eikö nämä kolme ovea sovikin hyvin tähän autoon, Närä intoili.
- Pitääkö se paikkansa, että näiden myynti on kielletty kun Turkista löydettiin lintuinfluenssaa? kokeilin kepillä jäätä.
- Missä lintuja? kersantti jähmettyi paikoilleen.
- Turkissa, vastasin hänelle.
- JATKAKAA, tuli reipas komento.
- Mikä sille tuli? sipisin Närälle.
- Pelkää yli kaiken paskovia lintuja. Aulikselta on paskottu pilalle jo useamman Corollan maalipinta lintujen toimesta.
- Saisikohan siltä tulitukea, kun ne linnut kakkivat myös minun Rutinoffin?
- MITÄ, ONKO VIHOLLISEN TULI AVATTU? kersantti ärjyi.

Hullu se oli, varmistui tässä vaiheessa minulle. Eihän kukaan täysjärkinen tai edes puolivaloilla elävä käyttäytynyt tuolla tavoin. Missähän se Närä oikein on tutustunut tuollaiseen tyyppiin? Koska en millään muotoa syttynyt tästä Corolla-hysteriasta mitä oli ilmoilla, astuin suosiolla muutaman askeleen kauemmaksi kersantin valkoisesta autosta. Vaikka merkki oli mitä oli, niin minulla kävi jollain tapaa sääliksi se. Kyllähän autoa pitäisi kohdella hyvin, oli sen merkki mikä tahansa.

Äijien syynäillessä Corollaa, minä keskitin oman huomioni tietä pitkin hitaasti ajavaan mustaan Primeraan. Auto vaikutti olevan sama, minkä olin bongannut jo talvella parkkipaikalta. Sen jälkeen sitä ei ollutkaan näkynyt. Primera eteni tietä pitkin kovin hiljaa ja kääntyi lopulta meidän parkkipaikalle. Se pysähtyi parkkipaikan reunaan. Seistyään hetken, se ajoi yhteen tyhjänä olevaan ruutuun. Siinä ruudussa ei ole ollut autoa pitkiin aikoihin. Tarkemmin sanottuna en edes muista, koska siinä olisi ollut viimeksi jonkun asukkaan auto.

Tämähän alkoi vaikuttaa jo mielenkiintoiselta, kävi mielessäni. Saataisiinkohan me nyt tälle parkkipaikalle vielä yksi japanilaisautojen kannattaja? Oikeastaan ihan sama, sillä tuskin tässä maassa sentään Närän veroista vouhkasijaa toista löytyy, kun kyse on autoista ja automerkeistä. Katselin autossa olevia tarkemmin ja totesin heidän olevan omaa ikäluokkaani, eli noin nelikymppisiä. Taisi olla peräti pariskunta, ellei kuskilla ollut sitten systeri mukana tai apparilla velipoika. Molemmat vaikuttivat aivan normaaleilta suomalaisilta näin kauempaa katsottuna.

- Täh? mitä ne tekee? pääsi suustani.
- Mitkä, ketkä? Närä havahtui Corollan pellin alta.
- No noi, nuo tuossa Primeran luona, osoittelin sormellani pariskuntaa.
- Ottavat kuvia, Närä hämmästeli.

Mies tosiaan otti kuvia autostaan, jonka takaluukun edessä hänen verkkareihin pukeutunut vaimonsa poseerasi. Nainen vaihteli asentoa ja mies otti kuvia. Kamerakaan ei ollut mikä tahansa, vaan polaroid. Kuvat mies heitteli suoraan asfaltille. Sitten nainen siirtyi sivuun ja mies alkoi kuvata pelkkää autoa eri suunnista. Toki kuvailen myös itse autoani ja jopa naapureidenkin autoja, mutta en minä mitään halvatun kallista polaroidia käytä.

- Hei te siellä, tulkaa kuvaamaan tätä Corollaa, Närä alkoi kailottaa tapansa mukaan.
- Sallikaa meidän nauraa, Primeraa kuvannut mies kommentoi takaisin.

Tämän sanottuaan molemmat, sekä mies että nainen alkoivat nauraa yhteen ääneen. En voinut sille mitään, että myös minä repesin totaalisesti tässä vaiheessa. Oman repeämisen syy oli Närän todella hölmistynyt ilme. Ihan kuin pikku Oskari olisi löytänyt joululahjapaketista tutun Corollan pienoismallin sijasta muovisen Mersun. Toyota-pappa oli harvoin noin hämmentyneen näköinen mitä hän oli nyt. Ikäväkseni oma kamera oli kotona, joten tuokin hetki jäi ikuistamatta jälkipolville. Siinä olisivat tulevat historioitsijat olleet ihmeissään kuvaa tutkiessaan.

- NAURU PERSEESEEN! kersantti karjaisi sellaisella volyymilla, että Primera-miehen kamera tipahti asfaltille.
- Onko Toyota julistanut sodan muita autovalmistajia vastaan? Primera-mies huusi.
- Kuinka niin? Närä vastasi.
- Koska teillä on siellä tuo sotapoika.
- MINÄ OLEN KERSANTTI! Aulis vastasi.
- Onko tuo Corolla sinun? Primera-mies jatkoi.
- ON!
- Kuse pulloon kessu! tuli vastaukseksi tyly kommentti.

Tässä vaiheessa en voinut enää pidätellä, vaan repesin aivan totaaliseen käkätykseen. Että jollain oli sitten sana hallussa oikein vimosen päälle. Tässä vaiheessa aloin jo toivoa, että tuo Primera-mies on joku uusi asukas. Saataisiin jotain vääntöä tähän kovin rauhalliseen parkkipaikkaelämään. Koska minulla ei ollut töitä eikä harrastuksia, niin elämäni ainoa suola oli autot ja parkkipaikalla tapahtuvat kädenväännöt. Oikein nautin kun porukka arvosteli toisten kiesejä ja kehui omiaan. Olin aina valmiina tuomaan oman lusikkani soppaan, vaikken olisi ymmärtänyt mitään koko keskustelusta. Ellen aivan väärässä ollut, niin myös Närä nautti kinaamisesta, vaikka väittikin aivan muuta. Oskarilla ei ollut minun tapaan muuta elämää, kuin autoiluun liittyvä ja tämä parkkipaikka. Minusta poiketen O. Närä myös nukkui välillä autossaan parkkipaikalla. Siihen ei ollut mitään muuta syytä, kuin että hän pääsee tapaamaan mahdollisimman monia kanssaeläjiään.

- MEILLÄ ARMEIJASSA EI KUSTA PULLOON! kersantti vastasi reippaalla volyymilla.

Tämän kuultuaan Nissanin kuljettaja käveli kersantin eteen, katsoi tätä hetken aikaa silmiin ja avasi sitten suunsa:

- Miten herra kersantti puhuttelee luutnantin arvoista herraa?
- Herra luutnantti, kersantti Venttiili!
- Lepo vaan kersantti.
- Teillä on hieno auto luutnantti, kersantti alkoi nuoleskella välittömästi.
- Eikä ole, sehän on paska Tatsuni, Närä ärähti.
- Kyllä Primera on hyvä auto herra luutnantti, kersantti Venttiili jatkoi nuoleskelemista.
- Kiitos riittää kersantti, Primera-mies hymyili.
- Saako tällainen armeijaa käymätön esittää kysymyksiä? heitin väliin.
- Sivarihomo, poistetaanko paikalta? kersantti karjaisi.
- Kuten sanoi, lepo vaan kersantti, Primera-mies hymähti.
- Kiitos, Aulis sanoi ja oli olevinaan rennon oloinen.
- Sano vielä kerran sivarihomoksi, niin puhkon nuo Corollan renkaat kaikkien sivareiden puolesta. Itse en ole sivari, homo enkä sen puoleen sotilaskaan, joten mene homoilemaan itsekseen, latelin päin Auliksen naamaa.
- POISTETAANKO TUO EI MIKÄÄN PIHALTA? kersantti karjaisi ja yllätti samalla myös Primera-miehen äänen käytöllään.
- KERSANTTI, kaksisataa punnerrusta tuolla ison männyn juurella! Primera-mies karjaisi vähintään yhtä kovalla äänellä.

Jos Suomen armeijan koko henkilökunta on yhtä kovassa kondiksessa kuin Aulis Venttiili, niin me voimme milloin tahansa hyökätä mihin tahansa ja voittaa sodan, niin kova oli kersantin vauhti märistä vaatteista huolimatta. Jos olen aivan rehellinen, niin minulla kävi hieman kateeksi tuollaista menoa. Itse en jaksanut kovin montaa juoksuaskelta ottaa, vaikka en ollut grammaakaan ylipainoinen. Kunto oli vaan jäänyt jotenkin sinne kotisohvan pohjalle.

- Päivää, Rutinoffin kuski, ojensin kättäni Primera-miestä kohti.
- Dasse Nassun, reservin luutnantti. Siviilissä olen tosin apteekkari. Saanko esitellä tässä ihastuttavan vaimoni Mirkan? hän on apteekissamme proviisorina. Olemme ostaneet asunnon tästä talosta.
- Nätit verkkarit, totesin katsoessani hyvärunkoista naista.
- Kiitos, ja te olette? Mirka katsoi minua silmiin.
- Yhä edelleen se Rutinoffin kuski, viraton muttei sentään ihan varaton, ojensin kättäni naiselle.
- Ettekö käy töissä? nainen nyrpisti nenäänsä.
- En, sillä isä sanoi aikoinaan, että anna niiden tehdä työt jotka osaavat.
- Onko tällä alueella enemmänkin sosiaalihuollon asuntoja? Mirka jatkoi huolestuneen oloisena.
- Tietääkseni ei yhtään, vastasin ihmeissäni moiseen kysymykseen.
- Tehän sanoitte olevanne viraton, Mirka kurtisti otsaansa.
- Ei se mikään köyhä ole, pöljä! Närä raakkui väliin.
- Anteeksi, kuka te olette? Mirka käänsi päätään papparaisen suuntaan.
- Eläkeläinen Oskari Närä. Tämä Rutinoffin kuski on yksi tämän maan onnellisimmista. Ikinä ei ole jätkä töitä tehnyt ja rahaa on Suomen valtion budjetin verran pelkästään sukanvarressa.
- Totta kanssa? Mirka kääntyi puoleeni.
- Pyh, tuo seniili eläkeläinen on jättänyt taas lääkkeensä ottamatta ja luulee, että kaikki muut kuin hän, ovat miljonäärejä, yritin korjata tilannetta.

Näytin Närälle vaivihkaa kurkku poikki liikettä, sillä en todellakaan halunnut uusien naapureiden tietävän totuutta. En pitänyt tapana kuuluttaa rahoistani ympäri parkkipaikkaa, sillä suurin osa ihmisistä ei osannut suhtautua meikäläisen omaisuuden suuruisiin rahoihin mitenkään järkevästi. Yleensä jengi luuli, että kun rahaa on kuin roskaa, niin meikä maksaisi kaiken mahdollisen. Se ei pitänyt paikkaansa, sillä vaivalla perittyjä rahoja ei niin vain tuhlatakaan.

- Siis naapureita? Närä ryki.
- Pitää paikkansa. Saimme tämän asunnon pitkällisten neuvotteluiden jälkeen, Dasse kertoi.
- Onko Primera hyvä auto? Närä jatkoi.
- Paras.
- Kräääääh, ei voi olla.
- On se, minulla on kuudentoista Nissanin kokemus asiasta, Dasse ilmoitti.
- Mitä sanoitkaan? Närä nikotteli naama valkoisena.
- Sanoin, että minulla on kuudentoista Nissanin kokemus siitä, että se on paras mahdollinen auto näillä korkeuksilla.
- Ei voi olla! Närä parkaisi surkea ilme naamallaan.
- Otatko Buranan, minä tarjoan? Dasse työnsi Närän eteen laatikon lääkettä.
- Täh? Närä jäi katsomaan suu auki Burana-laatikkoa.

Rutinoffin kuski