Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
takaisin tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

7.7.2006

Tuuppaa Ladaa


- Haloo, mumisin epäuskoisena puhelimeeni, sillä eihän kukaan voi soittaa kesken unieni.
- Nyt on kesä! Kuului luurista tuttuakin tutummalla Oskari Närän äänellä.
- Häh?
- Onko hyvä kesä, onko?
- En tiedä, eikös nyt ole toukokuu tai jotain, murahtelin kelloa vilkuillen.

Että tuolla ikivireällä eläkeläisellä olikin otsaa soitella meikäläiselle valtakunnan laiskimukselle ennen kymmentä aamupäivällä. Olin tolkuttanut Närälle useita kertoja, ettei maailma pyöri eläkeläisten tahtiin, vaan jotkut haluavat nukkua aamuisin pitkään. Minulla kun ei ole noita työvelvoitteita ollut koskaan, niin aikainen herääminen on kovin vieras käsite.

- Sano nyt, onko hyvä kesä? eläkeläisduracelli intti?
- Mikä kesä?
- No TOYOTA KESÄ tietty!
- Sanoitko, että Mersu on kesän paras auto? piruilin takaisin.
- Tästä se alkaa, nimittäin tämän vuoden paras Toyota-kesä. Tunnetko sen tuoksun?
- Paska täällä haisee, nuuhkaisin tunkkaista makkarin ilmaa.
- Tiesitkö, että pelkkä Toyotan käyntiin laittaminen puhdistaa ilmaa enemmän mitä EU:n tirektiivit?
- Tiesitkö, että naapurin herättäminen kesken unien saa aikaan pään kivistystä ja lääkärissä käynnin? heitin takaisin mokomallekin vouhkasijalle.
- Tule ulos, niin saat tavata yhden minun vanhoista tutuistani, Närä ehdotti aivan normaalilla äänenkäytöllä.
- Tuliko mummosi sisko käymään?
- Hmph, ei irtoo nauru noin huonosta läpästä, ei sitten millään. Mikäli et saa sitä aamupilttipurkkiasi auki, niin ota se mukaan. Annat sen meille miehille avattavaksi.

Myönnyin lopuksi Närän ehdotukseen, sillä olin puhelun aikana könynnyt ylös ja käynyt kurkkaamassa ikkunasta päivän säätä. Se oli sanalla sanoen loistava, joten tästä päivästä saattoi tulla ihan miten hyvä tahansa. Päivä oli perjantai, joten edessä oli villi ja vapaa viikonloppu kaikkine kujeine ja naapureiden autoremontteine. Jokohan Volvo-mies saa tänä viikonloppuna 740-rytökasan liikenteeseen? Se on ollut parkissa talvella sattuneesta käryämisestä saakka. Sitä oli käynyt siinä pihalla ihmettelemässä vaikka kuinka monta tyyppiä, mutta auto ei ollut liikahtanut senttiäkään. Olin saanut muita kautta tietoon, että HikiTehon kauppa oli saatu viimein peruttua ja se tultaisiin irrottamaan autosta aivan näinä päivinä.

Otin pikaisen aamusuihkun ja nakkelin nassuun sen jälkeen muutaman jääkaappikylmän nakin. Isotöiset aamiaiset eivät olleet meikäläisen bravuuri. Kahvia olisi tehnyt mieli, mutta Närän tutun tapaaminen kiinnosti siinä määrin, että jätin sumpin keiton nyt väliin. Kaitpa tämä maailma pysyy pystyssä sen aikaa, että saan vielä myöhemmässäkin vaiheessa jostain kahvia. Ilma vaikutti mittarin mukaan niin lämpimältä, että jätin takin naulakkoon. Mitään varvaskenkiä en sentään alkanut jalkoihini kiskoa, niillähän voi satuttaa vaikka itsensä. Bootsit saivat kelvata myös tänään kävelyvälineinä. Hyvä, että pääsin ulos rapun ovesta, kun törmäsin tuttuun mieheen.

- Kale perhana! Eikös sinun pitäisi olla jo Bulgariassa?
- Laiva lähtee iltapäivällä, Kale hymyili onnellisena.
- Miten Lada, onko se iskussa matkaa varten?

Kale viittoili innoissaan parkkipaikalle päin ja totta tosiaan, siellähän se oranssi porkkanasorvi oli odottamassa isäntäänsä kesälomareissulle vieraan kulttuurin maahan. Kalelle maa ei tosin ollut enää vieras, niin monta kertaa hän oli siellä jo vieraillut. Lähinnä pitäisi puhua toisesta kodista.

- Oot sitten päättänyt ruveta hipiksi, hihittelin Ladaa katsellen.
- Ei kun hortensiksi.
- Mikä se on? kummastelin.
- Kukkamies, Kale hymyili.
- Niin, onhan tuossa sinun autossa kukkia vähän siellä täällä.
- Joo, ja kato tuollakin on pari, Kale osoitti autonsa sisustaa.
- Kuulostanko tungettelevalta, jos kysyn, että miksi helvetissä olet koristellut autosi kukkatarroilla?

Ladaan oli tosiaankin liimattu vaikka kuinka paljon erimallisia ja kokoisia kukkien kuvia. Äkkiä mietittynä nuo voisi sopia ennemmin peruskoulun ala-astetta käyvän tyttölapsen päiväkirjaan, kun tuollaisen reilun nelikymppisen elämäntapajuopon autoon.

- Äitee, Kale kuiskasi vaivautuneena.
- Kuoli vai? kummastelin hänen vaisua kommenttiaan.
- Ei, kun se käski liimata jokaisen ruostekohdan päälle kukan.
- Ethän sinä ole ennekään äitisi käskyjä kovin kirjaimellisesti ottanut.
- No en, mutta tuli tuota tuossa kevättalvi laulettua turhan kovaa ja korkealta, Kale kähisi.
- Eli suomennettuna kossua meni siihen malliin, että nyt perse paistaa.
- Just, ja sen takia tulin käymään. Ei sulla olisi heittää vaikka tonni lomarahaa?
- Tonni?
- Niin tai puoltoista.
- Eikö äitisi antanut mitään?
- Antoi se matkarahat ja -liput sen jälkeen kun sain liimattua nuo kukat, Kale pyyhki otsaansa.
- Onko minulla mitään toiveita saada sitä puoltatoista tonnia koskaan takaisin? heitin tuollaisen teoreettisen kysymyksen.
- Ei!
- Siinä tapauksessa lahjoitan sinulle sen rahan.
- Täh? Kalen suu loksahti auki.
- Jos mies on noin rehellinen, niin pitäähän se jollain tapaa palkita. Ellet kerro muille, niin eipä tuon vertainen köyhäinavustus tee mitään lovea meikäläisen rahoihin.

Kale liikuttui todella kovasti tästä tempauksestani, varsinkin kun kaivoin vaaditun summan saman tien lompakosta ja iskin sen hänen kouraansa. Onneksi pidin aina mukana muutaman tonnin. Koskaan kun ei voinut tietää mitä saa halvalla. Hetken ryittyään Kale lupautui pesemään Rutinoffini koko talven ajan.

- Tykkäätkö pahaa, jos et saa pestä sitä? tiedustelin häneltä.
- En.
- Hyvä, sillä sitähän ei pestä taas muutamaan vuoteen, ettei maalipinta ohene liikaa.

Autoni oli pesty Villen pajalla talvella ja sen täytyi riittää muutamaksi vuodeksi. Auton jatkuva hinkkaaminen oli jotain aivan sairasta. Sillä tavallahan maalipinta ohenee ja pahimmassa tapauksessa auton saa ylimaalata ennen vaihtoa. Lisäksi paksu paskakerros suojeli autoani naapurin Nalle-koiran koiven nostolta. Kusi imeytyi kyllä auton pinnassa olevaan paskaan, mutta samalla se paska esti kusen suoran kontaktin maalipintaan.

- Yksinkö olet taas matkalla? tiedustelin Kalelta.
- No en, pari Tuuppaa Ladaa kerhon kaveria tulee omalla autolla. Ovat ensikertalaisia Bulgariassa kävijöitä.
- Mikä kerho tuo on? Kummastelin nimeä, jota ainakaan omat korvani eivät olleet koskaan kuulleet.
- Niin, en minäkään ole sen jäsen ollut kovin pitkään.

Kale kertoili, että kerhoon liittyminen oli tullut ikään kuin vahinkona. Hän oli ollut tässä kuukausi takaperin sattumoisin selvin päin ja vielä autolla liikenteessä. Pitkän seisokin aikana akku oli vajaassa latingissa ja hetkeksi päälle unohtuneet valot olivat saaneet sen hyytymään kaupan parkkipaikalle. Siihen oli tullut kaksi takatukkaa omilla Ladoillaan. Kammattuaan lettinsä, nämä tyypit olivat tarjoutuneet tuuppaamaan Kalen porkkanasorvin käyntiin. Ehtona oli ollut tarran liimaaminen takalasiin ja kerhoon liittyminen.

- Anteeksi, mutta mikä sen kerhon tarkoitus on?
- Tuuppaa Ladaa, Kale toisti.
- Niin nimi, mutta mitä te teette siellä kerhossa?
- Tuupataan Ladaa.
- Aika köyhää, naurahdin.
- Se onkin aatteellinen kerho, Kale röyhisti rintaansa.
- Ja se aate oli?
- Tuuppaa Ladaa.
- Niinpä tietysti, hihittelin. – Onko teillä jo paljonkin jäseniä?
- Lähes kaikki Ladailijat.
- Häh? Niin monta? Eikös noihin uusiin tullut jo viiden vuoden takuu?
- Tuli, ja sekös meitä sitten sieppaakin, voi perkeleen perkele mitä se maahantuoja meni tekemään.

Tämä tuli minulle todellisena yllätyksenä, sillä olin aina kuvitellut pitkien takuiden nostavan hymyn automerkin omistajien huulille. Minä ainakin olisin ollut kovin otettu, jos automerkilleni olisi annettu viiden vuoden takuu. Toki ymmärsin hyvin miksi sitä ei annettu. Sain kuulla Kalelta, että heidän kerho on puuhaamassa oikein maailmanlaajuista adressia tuota pitkää takuuta vastaan. He vaativat, että Ladojen takuu pudotetaan maksimissaan yhteen vuoteen ja että takuuremonteissa käytetään vain alkuperäismaan valmistamia varaosia. Tällainen valmistusmaan suosiminen lämmitti mieltäni, sillä nyt jäisivät kiinalaiset ja muut pyrkyrit pois välistä varaosakopioineen.

- Suosi alkuperäisosia, vaikka heikompiakin! Kale julisti sellaisella paatoksella, että olin lentää perseelleni asfaltille.
- Jätkä, sinähän puhut asiaa, innostuin moisesta kannanotosta alkuperäisheimoja kohtaan.
- On se tämä nykymaailma sitten läpeensä mätä, voi Ladan kardaani, Kale manaili.
- Puhutaanko me nyt jostain muusta, kuin tästä autostasi? tiedustelin tökkiessäni yhtä Ladan pellissä olevaa kukkaa, joka antoi periksi.
- Se viiden vuoden takuu, että minua korpeaa tuollainen toisten toiminnan alas ajaminen. Eihän meidän kerhoon liity enää kukaan, kun hinausautot roikottavat Ladoja perässään kohti merkkihuoltoja, Kale oikein puhisi purkaessaan sydäntään.
- Te sentään ajatte ne Ladat sinne Bulgariaan vai? tiedustelin varovasti.
- Ei koko matkaa.
- Niin?
- Tuuppaamme ne laivaan ja laivasta pois.
- Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta! hihkaisin ilmoille.
- Eipäs kun me Ladan ja Lada meidän puolesta! Kale korjasi.
- En ihan ymmärtänyt, ryin tuon kuultuani.
- Me työnnämme Ladaa kun se ei toimi ja Lada vie meitä kun se toimii. Aika simppeliä vai mitä?
- Olet sinä Kale aika jätkä. Ellei minulla olisi tuota Rutinoffia, niin olisin kovin kateellinen sinulle tuosta Ladastasi. Pitäisi varmaan joskus käydä oikein tyyppäämässä moinen kuljetin. Tiedä miten suurista riemuista olen jäänyt paitsioon.
- Kuule Rutinoffin kuski, nyt minun täytyy lähteä menemään. Sain juuri tekstarin, että toinen niistä Ladoista on jäänyt länsiväylälle ja se pitäisi työntää siitä länsisatamaan. Taitaa tulla hikinen päivä, Kale totesi räplätessään kännykkäänsä.
- Niin, ne aatteet, ne aatteet, huokaisin katsoessani Kalen poistumista parkkipaikalta mahtavan kärypilven saattelemana.

Siinä se oli sitten aatteen mies tuo Kale. Hänelle ei riittänyt, että auto oli merkiltään Lada, vaan sen piti olla vielä samaa vuosimallia mitä edellinen ja vielä täysin samaa väriä. Lisäksi siinä piti olla samanlainen lommo etulokasuojassa mitä edellisessä yksilössä oli ollut. Onneksi Lepo-Late oli aikoinaan potkaissut tämän nykyisen Ladan lokasuojaan edellisen auton mallisen lommon.

Kalen kadottua pihalta, jäin mietiskelemään Närän puhelua. Hänen mukaansa täällä pitäisi olla paikalla joku hänen vanha tuttu. Kovin oli Toyota-porukka mennyt kooltaan pieneksi, kun en nähnyt heistä kumpaakaan. Yritin tiirailla asfalttia, jos vaikka joku olisi kutistanut heidät muurahaisten kokoisiksi, mutta en huomannut mitään outoa. Yksikään näkemistäni muurahaisista ei ajanut Corollalla eikä aiheuttanut mitään suunnatonta häslinkiä, kuten Närä tuppasi tekemään saapuessaan paikalle. Minulla kävi jo mielessä, että vihamielinen Volvo-mies on eliminoinut vääräuskoiset Toyotan omistajat. Sekin teoria kaatui, kun ajattelin Volvon omistajaa Börjeä tarkemmin. Eihän se onneton nyhverö saisi eliminoitua edes kärpästä, joten miten ihmisiä tai autoja.

Närän Corolla oli parkissa, joten kävelin sen viereen ja kurkin sisälle. Sielläkään ei ollut ketään, joten minut oli nyt tosiaan jätetty aivan yksin tänne parkkipaikalle. Oliko tämä joku julma Toyota-omistajien kosto? Olinhan toki pilkannut merkkiä vuodesta toiseen, joten kait saatoin jotain ansaitakin, mikäli nyt aletaan tehdä tiliä pahoista sanoista.

- HUOMIO! kuului samassa jumalattoman kova karjaisu.
- Rikkoiko joku äänivallin? ähkäisin tajunnan palatessa pääkoppaan.
- MINÄ! ääni jatkoi.
- Olenhan minä tehnyt jotain syntiä ja rienannut Toyotaa, mutta onko pakko huutaa noin kovaa, vilkuilin taivasta kohti.
- MINÄ EN HUUDA!
- Jos kokeilisit vaikka kuiskata? ehdotin lärvi taivasta kohti.
- Minä en kuiskaa koskaan, sillä äänen pitää KUULUA! outo ääni jatkoi.

Tässä vaiheessa korvani olivat jollain tapaa sopeutuneet tuohon karmeaan mölyyn ja aloin paikallistaa äänen lähdettä. Se ei tullutkaan yläkerran isännän suunnasta, vaan viistosti takaani. Pyörähdin ympäri ja huomasin tuijottavani johonkin kookkaaseen, nimittäin kookkaaseen mieheen. Tämä mies seisoi harmaa armeijan puku päällä ja selkä suorana kuin rautakanki.

- Lepo! kokeilin kepillä jäätä.
- Riittävätkö natsat? karju tivasi.
- Aika heikosti noita on tullut keräiltyä, vilkuilin asfaltilla olevia tupakan tumppeja. – En polta, joten ei varmaan riitä.
- Minä olen kersantti Aulis ”Huomio” Venttiili, karju jatkoi.
- Fillarin vai? repesin totaalisesti.
- Sukunimeni on Venttiili ja etunimeni on Aulis. Lempinimeni on Huomio!
- Mistä se tulee? kummastelin mokomankin vieraan karjun tilittämistä omista nimistään.
- HUOMIO!
- Jep, minä ymmärrän, puistelin päätäni kuin pommiräjähdyksen jäljiltä.

Jätkähän karjui samalla voimakkuudella kuin äänivallin rikkova lentokone. Eikö tuollaisten liikkumista yleisillä paikoilla voisi rajoittaa jollain tapaa, kävi mielessä toivuttuani mölysaasteesta. Katselin tyyppiä tarkemmin ja tulin entistä vakuuttuneemmaksi siitä, että paikalle oli saapastellut jostain laitoksesta karannut mielipuoli. Kukaan normaali-ihminen ei huuda perseensä pohjasta jokaista lausettaan. Edes Närä ei kyennyt tuollaiseen, vaikka yritys oli kova.



Jatkuu...

Rutinoffin kuski










© Rauno Vääräniemi