Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
takaisin tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

14.4.2006

Herra Kuro Paakko


Seisoin onnesta mykkänä rengaskoneen vierellä ja katselin rakasta autoani. Silmiini piirtyi sellaista kuvaa, että autoni alla olisivat jotkut erikoisvanteet. Tämä ei voinut olla totta, sillä en ollut saanut hankittua siihen aluvanteita yrityksistäni huolimatta. Vannevalmistajat eivät kuulemma tee niin pieniä kokoja – oli minulle sanottu kerta toisensa jälkeen alan liikkeissä ja näyttelyissä.

- Mistä…nuo? osoitin vanteita.
- Saatiin sieltä Intiasta. Olivat tehneet erän erikoisvanteita pari vuotta sitten ja myyneet kaikki Intiaan koneiden mukana. Moottori oli tuettu noiden vanteiden avulla laatikkoonsa, Ville kertoili.
- Vau, henkäisin laskiessani vanteiden kolmea puolaa.
- Niitä on sitten kahdeksan kappaletta. Oikeastaan niitä oli kymmenen siinä laatikossa, mutta kaksi oli mennyt pilalle.

Ville kertoili myös, että nykyiset talvirenkaat ovat vaihtuneet 135-leveistä 145-levyisiksi, koska he eivät saaneet alkuperäistä kokoa mistään. Eihän tuo minua haitannut, olipahan leuhkempi fiilis ajella kunnon läskeillä. Ainoa huoleni oli, jaksaako Rutinoff pyörittää tuollaisia valtavia renkaita? Toivottavasti se ei ala hyytyä ylämäissä, kuten puukaasulinja-autot ammoisina aikoina.

- Miksi tämä minun autoni on tällaisessa kunnossa? pukumies kailotti huomattuaan Villen hallissa.
- Miksi äitisi antoi aikoinaan persettä, hähähää, Rambe räkätti vastaukseksi.
- Mi-minä olen valtion virkamies ja minulle ei keljuilla, kääpä ilmoitti jalkaa polkien.
- Tiedätkö mikä on tissi? Rambe kysyi.
- Ai tissi? No tiedänhän minä.
- Mene sitten imemään sitä ja nopsaan, ettei tarvitse poistaa hankalana asiakkaan niskaperseotteella.
- Rambe hei, anna sen kaverin olla rauhassa, Ville toppuutteli veljeään.
- Paskat se kenenkään kaveri ole, yksinäinen runkkari vain, Rambe murahti ja paineli ulos ovet paukkuen.

Hintelä pukumies säikähti niin, että pudotti asiakirjasalkkunsa työtasolta varpailleen. Pienen tanssituokion jälkeen hän alkoi keräillä lattialle levinneitä papereita takaisin salkkuun. En tiedä mitä Ville ajatteli, mutta itse ainakin jäin pohtimaan kuivakoiden valtion virkamiesten suhdetta autoihin. Eihän toki pieni ja laiha virkamies mitään isoa autoa tarvitse, mutta jollain tapaa oletin virkamiesten ajavan isoilla Volvoilla tai joillain ökyautoilla.

- Kuka tuo kääpä on? tiedustelin Villeltä.
- Kuro Paakko, Ville kuiskasi.
- Häh, kurapaakkuko?
- Ei kun herra Paakko, etunimeltään Kuro.

Utelin lisää asiasta ja sain tietää herra Paakon olevan hyvin vastuullisessa tehtävässä. Hänen tehtävänään oli pitää huoli, ettei aura-autojen heittämä lumi lennä direktiiveihin nähden liian pitkälle tai jää liian lähelle. Tuon kuultuani minua alkoi hymyilyttää pelkkä ajatuskin tuosta laiheliinista tienvarressa lumenheittokaaria mittailemassa. Monestikohan lumimassa on heittänyt tuon käävän pitkin ojanpohjia? Koska en ollut mitenkään pykälien ystävä, katsoin parhaaksi olla tekeytymättä moisen virkamiehen ystäväksi. Olin kuullut virkamiesten oleva todella kieroja ja säälimättömiä meitä tavallisia pulliaisia kohtaan.

- Vieläkö se näärännäppy mököttää sen kinnerinsä takia? kuului hullun ämmän kailotus toimiston ovelta.
- Minä olen valtion virkamies, enkä mikään näppylä, herra Paakko korjasi narahtavalla äänellään.
- Minun poikaystävällänipä on niin iso auto, ettei tuollainen näärännäppy edes kolahda, jos me jyrätään sun yli.
- Mi-minä teen tästäkin valituksen, herra Paakko ilmoitti ja kaiveli taas salkkuaan.
- Kirjota niitä samalla valmiiksi useampikin, minä tulen kohta takaisin, hullu ämmä ilmoitti painellessaan ulos hallista.

Valtion tunnollinen virkamies alkoi taas rapistella papereita kynällään. Tyyppi taisi olla aivan tosissaan niiden valitusten osalta. Ville ei vaan vaikuttanut kovinkaan huolestuneelta Paakon tekemisistä. Nytkin hän oli kyykyssä Rutinoffin vierellä ja putsaili trasselilla sen uutuuttaan kiilteleviä vanteita.

- Onko niissä sellaiset lukkomutterit? tiedustelin huolestuneena.
- Miksi nämä pitäisi lukita?
- No varkaiden takia. Olen kuullut niiden suosivan erikoisvanteita.
- Mihin muuhun autoon nämä sopisi, Ville hirnahti.
- Ai niin, mutta tietääkö ne varkaat sen?
- Enemmän ne tietävät mitä keskiverto perheenisä.

Ehkä minun oli uskottava ammatikseen autoja korjaavaa miestä. Olihan se tosi, ettei tällaisia renkaita ja vanteita ihan joka autossa ollut tai edes joka toisessa. Nykyisin kun mammuttitauti vaivasi kaikkea autoon liittyvää. Milloinkahan joku tuo markkinoille niin ison wunderbaumin, että se peittää koko tuulilasin?

Vanteiden jälkeen Ville halusi esitellä autoani tarkemmin. Ensin hän avasi kuljettajanpuoleisen sivuikkunan ja laittoi sen sitten kiinni. Seuraavaksi pääsin ihailemaan tuulilasiin liimattua taustapeiliä, joka oli ollut pudonneena ja penkin alla ties kuinka pitkään. Myös kuljettajan penkin säätö toimi moitteettomasti. Sillä nyt ei olisi ollut mitään merkitystä, koska se oli jumiutunut minulle optimaaliseen kohtaan.

- Miten se massaus? utelin Villeltä.
- Pakko se oli siihen vetää. Uutta peltiä piti hitsata niin paljon, että katsottiin paremmaksi massata koko alusta.
- Entä paino?
- Mikä paino?
- Auton paino, tarkensin.
- Nyt en oikein ymmärrä?
- Jaksaako autoni nyt mennä minnekään, kun siinä on painavaa massaa pohjassa ja vielä uudet leveämmät renkaat. Käsittääkseni niiden vierintävastus on vanhoja isompi.
- Aivan varmasti jaksaa. Vertailimme hieman näitä moottoreita, ja meille jäi sellainen käsitys, että tämä olisi peräti 1.1 litran kone.
- Vau, jenkkiläinen isolohko, minun autossa, huokaisin ihastuksesta.

Ville kertoili laatikon papereiden ja moottorin merkintöjen mukaan koneessa olevan nyt melkein seitsemän hevosvoimaa enemmän. Hänen mukaansa Jenkeissä ei ajeta millään nuhapumpuilla, mikä selittää Amerikan mallin isomman tehon. Minua alkoi oikein pyörryttää nuo maagiset, yli viidenkymmenen hevosvoiman menevät tehot. Päätin siinä paikassa ajaa autolla entistäkin rauhallisemmin, sillä lapasesta karkaaminen ei olisi kovin mukava tapahtuma. Lisäksi isokoneinen auto myös kuluttaa raskaalla jalalla aivan eri malliin.

- Kulutus varmaan nousee sikana tehojen kasvun myötä, murehdin ääneen.
- Jos minä saan veikata, niin putoaa varmaan kolmannekseen tuohon vanhaan koneeseen nähden. Sitä ei ole varmaan koskaan säädetty, vai?
- Ei ole.
- Miten se on mennyt läpi katsastuksesta, Ville raapi päätään.
- Oli vähän heikkohermoinen katsastusmies, varmaan sen takia.
- Nyt siinä on myös tuore leima, sehän minun piti vielä kertoa. Oli mennyt leima umpeen, joten moottorinvaihdon ja korjausten jälkeen käytettiin se tuossa naapurikonttorissa näytillä. Oli läpihuutojuttu.
- Vai läpihuutojuttu, taisi olla kuudes kerta, kun se meni vasta läpi, korjaamolla töissä oleva Vesku huuteli punaisen Volvon alta.

Olin tavannut Veskun autoa tänne tuodessa, joten en ihmetellyt sen enempää auton alta kuuluvia kommentteja. Pajan omistaja tuntui olevan varovaisempi kommenttiensa suhteen mitä hänen työntekijänsä.

- Niin no, meillä oli pieniä näkemyseroja konttorin kanssa oikeastaan kaikesta, mitä tähän autoon on tehtaalla laitettu.
- Kerro niistä valoista, Vesku jatkoi.
- No joo, kehottivat käyttämään kynttilöitä, koska valaisevat näitä paremmin. Jouduttiin lopulta vaihtamaan sekä etu että takavalot uusiin.
- Upeeta, nyt minä voin ajella tällä myös pimeällä, innostuin uudistuksesta.

Olihan se tosi, että alkuperäiset valot olivat olleet hieman heikot pimeällä. Päivänvalossa niillä oli pärjännyt oikein hyvin, kuten myös hyvin valaistuilla katuosuuksilla. Toki minä olin autollani myös pimeänajoa harrastanut, pitäähän sitä elämässä jotain jännitystä olla. Näitä Villen ja Veskun juttuja kuunnellessani olin oikeastaan tyytyväinen, että autoni oli ollut täällä lähes vuoden korjattavana. Nyt se oli viimein sellaisessa kunnossa, mitä sen olisi kuulunut olla tehtaalta lähtiessä. Lisäksi seuraava mahdollinen katsastus olisi näillä näkymin läpihuutojuttu. Tiedä vaikka pitäisin uskollisen ystäväni loppuelämäni. Hautaavatkohan ne ihmisiä autojensa kanssa?

- Entä minä? kuului nariseva kysymys Civicin takaa.
- Niin, miten tuo kääpä? havahduin ajatuksistani.
- Tuota joo, jatkakaapas te herra Paakko niiden valitusten kirjoittamista.
- Mi-minä olen tehnyt niitä jo yhdeksän kappaletta.
- Tee vielä kolme lisää, teethän? Ville aneli.
- Varmasti teen, koska minua ei taaskaan kuunneltu. Teen tällä kertaa oikein ison valituksen A3-kokoiselle paperille, Paakko uhosi.

Mielenkiintoista, en ollutkaan aikaisemmin miettinyt ison ja pienen valituksen eroa. Nyt tiedän senkin, että isot valitukset tehdään pykälää isommalle paperille mitä pienet valitukset.

- Älä välitä, tuo on ihan harmiton tyyppi, Ville sipisi.
- Onhan se sentään valtion virkamies joka valvoo direktiivejä, sipisin takasin.
- Entä sitten, suojatyöpaikka se sille on. Paakon setä on joku isompi kiho ja ottanut tuon kahelin sellaiseen virkaan, jolla ei ole todellakaan mitään virkaa.
- Älä?
- Harmittaa vaan, että velipoika tuhosi tuon Civicin. Täytynee taas laittaa omistaan ja korjata auto alkuperäiseen kuntoon, Ville huokaili.
- Mitä varten se tänne tuli, siis tuo auto?
- Nastat kuulemma rapisivat direktiivien vastaisesti. Halusi niitä viilattavan puoli milliä.
- Viilasitteko?
- Tottahan toki. Jos asiakas haluaa jotain, niin me tehdään ja asiakas maksaa.
- Aivan, Pelastusarmeija on eri firma, hihittelin.

Ville pyysi minua odottaman hetken, jotta herra valtion virkamies saa luovutettua kaikki valituksensa asianmukaisesti suoraan korjaamon omistajalle. Ymmärsin heidän käymästään keskustelusta sen verran, että jokainen valituslappu oli vielä kuitattava erilliseen vihkoon, jossa niille annettiin lappukohtainen numero seurantaa varten. Hivuttauduin pikkuhiljaa lähemmäksi, sillä tämä keskustelu alkoi olla jo melkein Närän Toyota-kerhon luokkaa. Kummatkaan eivät vaikuttaneet henkilökohtaiseen elämääni, mutta olivat tarpeeksi mielenkiintoisia, jotta niitä jaksoi seurata hetken ja varsinkin nauraa jälkeenpäin.

- Joko minä valitin tuolla pihalla olevasta hiekasta? herra Paakko narahti.
- Ei näissä puhuta mitään sellaisesta. Eikös se hiekka ole kuitenkin turvallisuuden kannalta positiivista? Ville kummasteli.
- Ei, sillä olen saanut hiekanjyviä nahkakenkieni pohjassa oleviin uriin. Minun on vietävä kengät suutarilleni, joka tarkastaa toimivatko kengät enää parhaalla mahdollisella tavalla, virkamies paapatti.
- Entä jos siellä ei olisi ollut hiekkaa ja olisitte kaatuneet?
- Olisin luonnollisesti valittanut, käynyt henkilökohtaisella lääkärilläni ja valittanut vielä toiseen kertaan.
- Pyydä siltä seuraavan kerran rauhoittavia, hörähdin tuon kuultuani.
- Saako teillä toiset asiakkaat puuttua toisten asiakkaiden henkilökohtaisiin valituksiin? Paakko narisi ja vilkuili minua lierihattunsa alta.
- Minä saan aukaista suuni siellä missä katson sen tarpeelliseksi, vastasin omasta puolestani.
- Et pitkään, sillä kirjaan tämän käydyn keskustelun ylös ja vaadin EU:lta direktiiviä, joka kieltää kolmansien osapuolien puuttumista henkilökohtaisiin valituksiin.

Että osasikin olla ärsyttävä narisija, mietiskelin mokoman kuikelon narinaa. Kaikenlisäksi tuollaiset ovat tunnetusti pitkäikäisiä, jotta haitta kanssaeläjille olisi maksimaalinen. Onneksi en ollut tämän korjaamon omistaja, sillä tuollaiset asiakkaat olisivat hetkessä entisiä asiakkaita. Nähtävästi herra Paakko toi kuitenkin firmaan sen verran rahaa, että omistajan oli pakko kuunnella mokomaa ja ottaa vastaan valitukset kolmena kappaleena.

- Oliko tässä kaikki? Ville plarasi kädessään olevaa paperinivaskaa.
- Tällä kertaa. Toimiihan teidän postilaatikko?
- Totta kai, kuinka niin?
- Lähetän postissa lisää, mikäli muistan kotona lisää valituksen aiheita, Paakko narahti ja sulki salkkunsa.
- Autonne on kunnossa viikon päästä. Luonnollisesti emme veloita tästä ylimääräisestä korjauksesta mitään. Maksamme myös taksimatkanne täältä kotiin.
- Minä en aja taksilla, niiden takapenkeillä on rietasteltu direktiivien vastaisesti.
- Menee tuosta linja-autokin.
- En mene siihenkään, niissä voi tarttua pöpö sieraimeen.
- Souda sitten, hörähdin puoliksi vahingossa.
- Minä olen tulkinnut karttaa sen verran paljon, että soutumatka täältä kotiin on sula mahdottomuus. Herra taitaa itse olla lääkityksen tarpeessa, Paakko narahteli.
- Totta, mutta minulla onkin sitä täysi pullollinen.
- Minä…käytän…tabletteja…pysyy…housut…kuivina, Paakko narisi katkonaisesti.
- Hei hei, kerro direktiiveille terveisiä, huikkasin vielä hänen peräänsä.
- Ne…eivät…puhu…vielä…, kuului vastaus ovensuusta.

Sinne meni onneksi, huokaisimme Villen kanssa lähes yhtä aikaa. Olisi ollut kylläkin mielenkiintoista lähteä tuon herran perään ja seurata miten hän pääsee kotiin saakka. Enhän toki tiennyt missä hän asuu, mutta lyhytkin matka tuolla asenteella saattaa olla kohtalokas joko sivullisille tai herra Paakolle itselleen.

- Missä Paakko asuu? utelin Villeltä.
- Eduskuntatalon takana. Haluaa olla mahdollisimman lähellä päättäjiä.
- Tulee pitkä kävelymatka.
- Niin no, se on nyt näistä huolista pienin meidän kannalta katsoen.

Ville kertoi tämän Ramben tempauksen maksavan jälleen aika paljon. Auton oikomiseen, maalaamiseen ja lasin vaihtoon menisi helposti yhdeltä mieheltä kolmisen päivää. Vaikka Civic oli vanha, piti se silti laittaa sellaiseen kuntoon, jotta herra Paakko sen hyväksyy. Auto oli ollut virkamiehellä uudesta saakka ja sen piti kestää koko hänen loppuelämän.

- Tulee teille aika kalliiksi, murehdin asiaa ääneen.
- Ääh, mitä vielä, on sitä kerittykin jo kupata viisitoista vuotta, Ville hörähti ja iski silmää.

Jatkuu...


Tiedätkö autoista muutakin kuin sen, että renkaat kääntyilevät rattia käännettäessä? Jos näin on, niin ratkaise Miraklen ihmeet!



Rutinoffin kuski










© Rauno Vääräniemi