Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
takaisin tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

31.3.2006

Jälleennäkeminen Villen Pajalla


Istuin hiljaa apukuskin penkillä ja mietiskelin ammattimiehen äskeisiä möläytyksiä. Tietyllä tavalla ne olivat aika säälittäviä, valehdella nyt noin paljon ihan pokkana. Toisilla ihmisillä nyt vain valitettavasti oli tuollainen tapa, joka oli varmaan imetty jo äidinmaidon mukana nuppiin.

- Se opettaja, huomasitko muuten Mersun olevan taksiauto? kysäisin mielessäni pyörinyttä asiaa.
- Ainahan se taksia on ajanut, silloin ennen vaan mustaa Volgaa, Reiska tuhahti.
- Eli ei siis mikään suuri menestyjä?
- Asuu varmaan vieläkin äitinsä kanssa, mokoma peräkamaripoika.
- Se selittääkin miehen ostamat kuusi litraa bensaa. Mutta miksi se ei ostanut taksin bensakortilla?
- Muistaakseni sen sedän taksifirma. Ope saa käyttää autoa välillä omiin ajoihin, sen takia ei kyltti ollut katolla.

Niinpä niin, totuus oli sitten jälleen kerran tarua ihmeellisempää. Pelkät huoltoaseman baarissa lausutut sanat saivat miehen aivan toisenlaiseen valoon, mitä tarkempi selvitys hänet paremmin tuntevalta. Matkan edetessä ajatukseni luikahtivat jälleen Rutinoffiin ja Villen Pajaan. Miten se on auki näin uudenvuodenaattona? Koska vastausta oli turha hakea kehä ykköseltä, jäin odottamaan perille pääsyä. Myllypuron kohdalla joku tenuseiväs seisoi fillarinsa kanssa keskellä vasenta kaistaa. Onneksi valot vaihtuivat juuri punaiseksi ja autojono pysähtyi.

- Ei mene tuollakaan hyvin, totesin ääneen.
- Ei todellakaan, katso nyt sen pyörän ketjuja, Reiska hymähti.
- Mitä niistä?
- Etkö todellakaan huomaa mitään?
- En.
- Ensinnäkään ketjusuoja on poissa, toiseksi ketjuja ei ole rasvattu varmaan viiteen vuoteen ja kolmanneksi ne ovat aivan liian löysällä.

Viereisen jakeluauton kuljettaja ei vaikuttanut olevan kovinkaan kiinnostunut ketjuista tai niiden rasvoista. Hän nimittäin nousi ulos autosta, heitti fillarin vasemmalle puolen raviin ja potkaisi vielä tenuseipäälle vauhtia samaan suuntaan.

- Mahtoi sattua, totesin näytelmää katsellen.
- Ellen väärin nähnyt, niin takalaakerissa oli liikaa väljää turvallista liikennöimistä ajatellen. Tuon kuntoinen pyörä vaarantaa aivan taatusti ajajansa terveyden, Reiska selvitti nostaessaan kytkintä vihreiden vaihtuessa.
- Aika paljon liikennettä, ilmoitin havainnostani.
- Olenko muuten kertonut, kun kerran jonotin kauppatorin kiertämistä kuusi tuntia?
- Et, ja jos mahdollista, niin älä kerro nytkään, anelin ystävältäni. – Hei kato, tuo on tuttu!

Meidän ohitsemme meni Ramben musta hinausauto pikkuinen Honda perässään. Reiska oli körötellyt alle rajoitusten, joten ohittamisemme oli helppo nakki. Yksi asia ei vaan ollut oikein kohdallaan, sillä silmiini kerkesi piirtyä kuva apukuskin puolella istuvasta Rambesta. Miten hitossa hän voi istua kyydissä? Tässä ei ollut nyt kaikki kohdallaan, sillä Nokivasaran tyyliset kaverit eivät anna autojaan kenelle tahansa ajettavaksi.

- Se monumentti meni ohi, Reiska totesi hinurin mentyä meidän ja monen muun ohitse.
- Kukahan sitä ajoi?
- Voi yhden kerran taas mitä te amatöörit jaksatte miettiä. Elämäni mittaisen ammattimiesurani kokemuksella voisin heittää ihan kumisaappaani varresta, että autoa ajoi sen kuljettaja.
- Älä?
- Eihän sitä nyt kaikki tietenkään ymmärrä, mutta niin se vaan kuule on.

Tottahan toki minä tajusin kuljettajan ajavan autoa. Meillä oli hinurin kanssa nähtävästi sama määränpää, joten oletin tuon mystisen kuskiarvoituksen ratkeavan perillä. Olikohan Juggiksella kuorma-autokortti? Jos vaikka hän olisi lähtenyt testaamaan hinurin pelotteluvoimaa liikenteeseen? Päästyämme Malmin rampille, ei hinausautosta näkynyt jälkeäkään. Jonotimme kärsivällisesti muiden takana punaisissa valoissa. Minua alkoi oikeastaan jo jännittää autoni tapaaminen näin pitkän eron jälkeen. Vieläköhän se muistaa minut? Itse ajamista en pelännyt, sillä olinhan ystäväni korjaamolla ollessa ajanut vaikka kuinka paljon erilaisia korvikeautoja. Ne olivat todellakin sanan varsinaisessa merkityksessä vain korvikkeita ja väliaikainen kulkupeli oli jäänyt ostamatta.

Teltta-putiikkia ohittaessamme jännitys vaan kasvoi, sillä nyt oli enää todella lyhyt matka autoni luokse. Toivottavasti Ville oli pyyhkinyt siitä kaikki rasvatahrat, sillä halusin autoni takaisin puhtaana ja mielellään vahanraikkaana. Vaikka en itse sitä pese tai vahaa, niin kyllä Ville sen olisi saanut tehdä. Olinhan minä käyttänyt sen kerran konepesussa, tosin hieman epäonnistuneessa sellaisessa. Mistä minä saatoin tietää, että autojen pitää olla vähintään tietyn levyisiä, jotta kyljet tulee pestyä kunnolla.

- Siinä se sitten on, mokomakin amatööriräme, Reiska tuhahti ja käänsi auton Tattikselle johtavalle tielle.
- Tuota oikealle ja...
- Kyllä minä sen Pajan tiedän, olenhan tehdä näpännyt nämä tiet tänne näille turakaisille, pthyi!
- Tunnetko Villen?
- Tunnen, eikä ole kummoinen työmies. Rahansa perinyt ja eukkonsa kautta saanut, muka yrittäjä, voi yhden kerran.
- Haluaisitko tulla moikkaamaan sitä samalla?
- Taidan jäädä tähän. Pitäisi vähän säätää valoja, näyttää kolmisen milliä liian alas.
- Ei kait siihen nyt kovin pitkään mene, tulet sitten sinne Pajalle.
- Niinhän sitä voisi äkkinäinen amatööri taas kuvitella. Tosi ammattimies, toisin kuin nuo Pajan pellet, tekee hommansa kunnolla ja oikein. Valojen säädön yhteydessä umpiot pitää paineistaa tarkalleen oikeaan paineeseen. Tällä varmistetaan se, että valot todella painetaan eteenpäin.
- Painetaan, paineistaa, eteenpäin, toistelin kuulemiani sanoja.
- Älä vaivaa päätäsi niin vaikeilla asioilla, vaan keskity siirtelemään jalkaa toisen eteen. Kun olet oppinut liikkumaan meidän ammattimiesten ripeydellä, jutellaan sitten näistä vaativimmista hommista, Reiska opasti minua matkaan.

Liikkuisinhan minä ripeämmin, jos minulla olisi jonnekin kiire. Koskaan kun ei ole ollut kiire, niin on tämä hitaampikin vauhti riittänyt, ajattelin siirrellessäni jalkaa toisen eteen. Vilkaisin hetken käveltyäni taaksepäin, ja totesin Reiskan nostaneen Mazdan konepellin pystyyn. Millähän se paineistaa ne umpiot? Onkohan sillä käytössä vanha polkupyöränpumppu tai muu yhtä yksinkertainen kapine? Mietiskelin näitä ammattimiehen elämään kuuluvia asioita, mutta en päässyt niissä yhtään pidemmälle Villen Pajan pihalle saapuessani. Pihalla oli muutamien henkilöautojen lisäksi myös mattamusta hinausauto. Sen perässä keikkunut Civic oli poissa. Lieneekö tippunut matkalle? Pihalla ei ollut ketään, joten kävelin Pajan ovelle, avasin sen ja astuin sisälle valoisaan halliin.

- Mikä helvetin nuijasota tämän auton ympärillä on käyty? tivasi pieni ja laiha mies tutun Civicin vierellä.
- Älä selitä kääpä. Sinä olet kuule niin pieni ja mitätön mies, että sinun kannattaa olla mukava meille isommille, hähähää, Rambe räkätti auton toisella puolen.

Missä Ville, oli ensimmäinen ajatukseni? Toiselle sijalle ajatuksissani pääsi rakas Rutinoffini. Pään kääntäminen oikealle auttoi paikallistamaan autoni, mutta Villeä ei näkynyt missään. Vilkaisin vielä Rambea ja totesin hänen olevan jälleen haalareissaan. Kiistakumppani oli tummaan pukuun sonnustautunut lierihattupäinen laiheliini. Mies vaikutti kovin tuohtuneelta autonsa päältä. Kiersin heidät etempää ja totesin auton olevan kolhuilla joka puolelta. Lisäksi takaikkuna oli hajalla, mitä se ei taatusti aikaisemmin ollut.

- Mikä, mikä tähän takaikkunaankin on osunut? laiheliini änkytti ja viittoili salkkukädellään ikkunaa kohti.
- Saatana, yksi lehmä potkasi, Rambe ärähti.
- Kuka käski viedä minun auton lehmien luo, minä kysyn vaan?
- Kysele sinä vaan, mutta minä poika se en selosta enempää omasta seksielämästä, hähähää.
- Minun, minun kyllä täytyy tehdä tästä kirjallinen valitus ja kolmena kappaleena, pukumies mutisi ja nosti salkun takanaan olevalle työtasolle.
- Mene äitillesi valittaa, Rambe tuhahti ja käänsi selkänsä pukumiehelle.
- Onko Ville paikalla? tiedustelin katseittemme kohdattua.
- Taisi mennä joulupuurolle, hähähää.
- Nyt on uusivuosi, huomautin.
- Kylläpäs se joululta kuulostaa, kun Ramben kulkuset niin herkästi helkähtää, hähähää.

En jaksanut kuunnella pidempään tuota sekopäätä, vaan lähdin kohti toimistokoppia. Menin kopin ovelle ja astuin koputuksen jälkeen sisälle. Koppiin astuessani totesin Villen penkovan kahvitilan takaosassa olevaa yläkaappia. Toinen huomioni oli se, että joku kuului vetävän juuri vessan.

- Päivää Pajalle, tulin noutamaan Rutinoffin, kajautin ilmoille.
- Istu alas, ole hyvä, minulla on vähän pullot hukassa, Ville vastasi vilkaistuaan minuun päin.
- Itsekö meinasit surusi hukuttaa siihen, vai juottaa tuon hallissa seisovan salkkumiehen niin känniin, ettei se muista minne on autonsa tuonut korjattavaksi?
- Molemmat kuulostavat ihan hyviltä vaihtoehdoilta, mutta ajattelin antaa sinulle pieneksi hyvitykseksi pullon konjakkia.
- Etsi aivan rauhassa, eipä minulla mitään kiirettä ole, ilmoitin ja istahdin pöydän ääreen.

Voi jummi, tämä erikoinen autonhakupäivä muuttui vielä erikoisemmaksi, kun kerran oikein konjakkia annetaan mukaan autokorjaamolta. Tässä oli kyllä nyt sellainen vaihtoehto, että lasku oli niin jumalattoman suuri, että konjakki tuli tavallaan rauhoittavana aineosana mukaan. Vedin pari kertaa syvään henkeä ja päätin kestää miehen lailla sen, mitä ystäväni korjaaminen tulee maksamaan.

- Huono pönttö. Piti vetää kahdesti, että kakit katosi, kuului tuttuakin tutummalla äänellä selkäni takaa.
- Naapuri, ähkäisin katsoessani hullun ämmän naamaa.
- Vessa on nyt vapaa, hän ilmoitti.
- En minä sinne ole jonottamassa.
- No mitä vittua sitten siinä norkoilet, häh?
- Tulin hakemaan autoni pois. Se on ollut täällä korjattavana.
- Pikkuautoja, pyh! Minä tyttö se olen siirtynyt isoihin autoihin toisen poikaystäväni kanssa.
- Isot autot ja toinen poikaystävä, mitä?
- Rambe saa jatkossa tuurata Juggista, kun se motoristiräähkä rassailee niitä pakoputkiaan tallilla tai ampuu singolla toisia jengejä.
- Saisinko jotain selvitystä siitä isoihin autoihin siirtymisestä? pyysin nätisti.
- Olen nykyisin Ramben ykköskuski, kun se itse vetää bisseä ja karjuu ikkunasta.
- Ajokortti, siihen tarvitaan ajokortti, kuiskasin mahdollisimman hiljaa.
- No vittu montako niitä tarvitaan? Minullahan on ollut rekkakortti jo siitä asti, kun ikä riitti sen ajamiseen, hullu ämmä ärähti.

No nyt tuli sellaista tekstiä naapurin hullun kantturan suusta, että minun oli aivan pakko mennä seinustalla olevan vesiautomaatin luokse ja ottaa siitä muovimukillinen kylmää vettä. Meinasin ensin heittää sen suoraan omalle naamalle, mutta tuleva märkä olotila sai minut käyttäytymään ihmismäisesti, joten join sen yhdellä hörpyllä. Olin ollut aivan sataprosenttisen varma, ettei Floora Hellällä, joka hulluna ämmänä paremmin tunnettiin, olisi edes mopokorttia. Enhän kylläkään tuntenut hänen historiaansa tarkemmin, joten kaikki olisi ainakin periaatteessa mahdollista.

- Miten sinä sen rekkakortin, löysitkö? utelin rouva rekkakuskilta.
- Vittu, sinä se et kohta löydä omia hampaitasi, jos jatkat tuolla negatiivisella linjallasi, sain kipakan vastauksen.
- Anteeksi, menin jotenkin sekaisin tuosta uutisesta.
- Isä omisti aikoinaan Hellän kuljetuksen ja sillä oli parikymmentä täysperävaunua. Ajoin aikoinaan niitä kymmenen vuotta ammatikseen. Tajusitko, vai pitääkö antaa nyrkkiä perään?
- Ei tarvitse, kyllähän minä puhetta ymmärrän, mutisin vaivautuneena.
- Sitähän minäkin.
- Siis ajoit ihan itse? tulin kuitenkin mutisseeni puoliksi ääneen.
- No näkeehän sen jo tästä meikäläisen perseestä, että rekan penkillä on istuttu ja lihapiirakoita syöty.
- Et sitten jatkanut isäsi uraa?
- Vitut, isän kuoleman jälkeen äiti ryyppäsi koko firman muutamassa vuodessa.

Vai niin, mietiskelin hiljaa naapurini menneisyyttä. Olinkin jo kerinnyt ihmetellä, miten tuollaisella hullulla on varaa asustella niin kalliissa asunnossa, mitä tuossa meidän talossa on. Sossu kun ei tietääkseni maksele asuntolainoja kenellekään, vaikka päässä heittäisi miten paljon.

- No löytyihän se pullo vihdoin, Ville hihkaisi ja laski pöydälle pahvilaatikkoon pakatun konjakkipullon.
- Onko lasku niin iso, että kannattaisi ryypätä tuo pullo ennen summan kuulemista? tiedustelin käsi pahvilaatikossa kiinni.
- Ei, olen kohtuullinen mies, varsinkin kun tuo homma sanalla sanoen vähän venähti, Ville rauhoitteli ja alkoi kaivella papereitaan.

Katselin kauhuissaan, kun Ville lateli toimistopöydälleen paperin toisensa jälkeen. Ei tuo kyllä kovin pieneltä laskulta vaikuttanut, kun ei kerran yhdelle paperille mahtunut, ajattelin pienessä paniikissa.

- Täällähän se paperi onkin. Se tekee tasan tonnin koko remontti.
- Täh, häh, siis tonniko?
- Niin, pyöristin sen alaspäin tasarahaan, Ville toisteli hintaa.
- Niin vähän?
- No, kone nyt ei oikeastaan maksanut mitään, vaan nämä kulut tulee kuljetuksesta Intiasta ja koneen paikoilleen laittamisesta ja muista pikkukorjauksista.
- Mitä…siitä…korjattiin?
- No, se eturipustus ja koko etupää. Sitten jotain pienempää, kuten sivuikkunat, taustapeili, penkkien säädöt, uudet renkaat ja alustan massaus sekä pesu ja vahaus näin äkkiä muistellen.
- Mi-minunko Rutinoffille? änkytin onnesta sekaisin.
- Voidaan me se ostaakin, mutta saat siitä vain viissatasen, Ville nauroi.
- Ei, en myy, tässä tasaraha, enkä tarvitse kuittia, se vie vain tilaa asunnossani, ilmoitin iskiessäni rahat Villen näppiin.

Kävimme vielä tarkemmin läpi paperiin kirjatut korjaukset, joista moni oli onnistunut ilman osien uusimista. Mitä nyt vanhoja osia piti herkistellä tai liimailla paikoilleen.

- Nämä renkaat, eikö vanhoilla olisi voinut vielä ajaa? osoitin yhtä riviä lapussa.
- Tule mukaan, Ville viittoili ja astui ulos toimistosta.

Kävelin hänen perässään takaosassa olevan rengaskoneen vierelle. Siellä lepäsi neljä kappaletta Rutinoffin vanhoja talvirenkaita, jotka näyttivät rotansyömiltä.

- Taisivat olla alkuperäiset, vai? Ville kysyi.
- Joo, mistä arvasit?
- Ne ikään kuin murenivat alle tuossa kesällä, kun autoa piti liikutella hallin siivoamisen takia.
- Voi harmi, manasin ääneen.
- Katso mitä siinä on nyt alla, Ville virnisti ja viittoili Rutinoffia kohti.

Jatkuu...


Tiedätkö autoista muutakin kuin sen, että renkaat kääntyilevät rattia käännettäessä? Jos näin on, niin ratkaise Miraklen ihmeet!



Rutinoffin kuski










© Rauno Vääräniemi