Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
takaisin tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

3.2.2006

Karvavaiva


Vaikka Pate oli ollut jo eräänkin kerran hämmästyneen näköinen, oli tässä hämmästyksessä vielä jotain extraa edellisiin nähden. Taisi kauppamiesinsinöörin vetää sanattomaksi ammattimiehen tyly kommentti auton myymisestä konitohtorille.

- Minä, minä voin kyllä imuroida tämän samaan hintaan. Vaikka heti jos täältä löytyy imuri, eikä haittaa vaikka olisi sellainen maksullinen. On minulla rahaa, Pate alkoi paapattaa silmät päässä pyörien.
- Rauhoitu hyvä mies, toppuuttelin hermostunutta insinööriä.
- Ei kun sitä imuria. Onko täällä sellaista?
- Ei tarvitse imuroida, ei Reiska sitä osta vaikka maalaiset sen yli ja tervaisit penkit.
- Häh, miksi ei? Pate rauhoittui viimein ja jäi toljottamaan minua suu auki.
- Kun minä en nyt vaan satu pitämään minkään elukan karvoista. Hyh, mitähän tauteja tuosta autosta tarttui tähän haalariin. Tiedä vaikka saisin Itä-Timorilaisen kissainfluenssan, pthyi! Reiska paasasi ja räki perään asfaltille.
- No eikä varmaan ole mitään tautia.
- Tuletko sinä Pate rapsuttamaan minun kutiavaa persettä, mikäli tämä halvatunmoinen kutina jatkuu? Reiska puhisi ja raapi takapuoltaan.
- Enhän minä.
- Pidä sitten karvakasasi!

Reiska näytti vielä puheittensa perään kädellä, että kaula poikki kaikilta elukoilta, tai niin minä sen ainakin tulkitsin. Patella taisi olla kova hinku päästä autosta eroon, sillä hän lupasi pudottaa hintaa vielä satasen verran. Reiska ei taipunut, vaan käänsi selkänsä meille muille. Närä ei vaikuttanut olevan kovinkaan pahoillaan tästä käänteestä, vaan silitteli Corollan kattoa ja kertoi sille sen jatkavan vielä edellisen omistajan kulkupelinä.

Kuin sattuman johdattamana paikalle saapasteli huoltoaseman nurkan takaa kaksi lökäpöksyistä pipopäätä käryävät röökit hampaissa. Toisella oli kädessään ruosteinen polkupyörän ohjaustanko, jolla tämä neropatti koetti ajaa suoraan. Koetti nimenomaan, sillä eteneminen oli aikamoista kiemurtelua. Päästyään meidän kohdalle, kaksikko pysähtyi ja isompaan pipoon verhoutunut avasi suunsa:

- Moi, mä oon Tsuka ja tässä on mun frendi Kröba.
- Kivat nimet teillä, totesin ääneen.
- Makee bilika, Tsuka jatkoi. – Onks se myynnis?
- Nyt tulitte pojat kerrankin oikeaan aikaan, sillä tämä Pate tässä haluaa myydä helmensä teille ja vielä tarjoushintaan. Eikö niin Pate?
- Niin minä olen kyllä pääsemässä tästä eroon, Pate nikotteli.
- Etkä ole, älä nyt valehtele iso mies, korjasin hieman.
- Vähä ohuet narut sen alla, Kröba kähisi.
- Viiskyt egee, ku näyttää olevan jo valmiix paskana, Tsuka katseli lommoista kylkeä.
- Hei, tää on joku invamalli, vain kax ovee, Kröba kritisoi.
- Urheilullisissa autoissa on vain kaksi ovea, Närä huomautti nokkaansa nostellen.
- Kato Tauno Palo! Kröba hihkaisi.
- Täh? oli Närän vuoro hämmästyä.
- Kato sillon samanalaiset kledjut ku niis vanhoissa filkoissa, Kröba jatkoi Närän pussihousuja ja saappaita tuijotellen.

Närä sai tovin selittää näille kahdelle innokkaalle fanilleen, ettei hän ole todellakaan mikään Tauno Palo tai kukaan muu suurempi kuuluisuus. Kerrankin näin tuon itserakkaan papparaisen kovin vaatimattomana. Olisi nyt käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja jakanut elämänsä ensimmäiset nimmarit.

- Mitä vikaa tässä autossa on kaksiovisena? Pate takertui insinöörin tarkkuudella ovikysymykseen, vaikka muut olivat jo vaihtaneet aihetta.
- Dorka, oot sä koettanut oksentaa kaksovisen auton takaovesta ulos? Tsuka kysyi pää kallellaan.
- En!
- Tsedaa se, niin tiedät mistä tuulee, Tsuka vastasi ja nauraa räkätti perään.
- Minä en nyt ymmärrä, Pate kummasteli.
- Mene tuonne Corollaan takapenkille, työnnä sormet kurkkuun ja koeta oksentaa takaovesta. Kyllä se sitä takaoven avausvipua etsiessä viimeistään selviää, opastin epätietoista insinööriä.
- Eihän siinä ole takaovia, Pate totesi kulmiaan kurtistellen.
- Bingo! Tsuka karjaisi ja nauroi taas perään kunnon räkänaurut.

Lökäpöksyjen ja Paten kaupanhieronta päättyi aika lyhyeen, sillä pojilta olisi löytynyt vain viisikymppiä, ja sekin vasta seuraavana päivärahapäivänä. Poikien ollessa jo muutaman askeleen päässä, huusin perään ja tiedustelin mihin he olisivat tällaista hienoa peliä tarvinneet. Kröba vastasi päätään kääntämättä, että liimat alkaa olla niin vähissä, että jostain pitää saada keikkakärry.

- Ammattimiehet käyttää Blitemaa, käykää tekin sieltä paremmat liimat, Reiska heräsi horroksestaan.
- Ne o sveduja, eikä me olla Hookkaneita, kuului Kröban vastaus.

Pojat poistuivat pihalta röökeistä nousevan saastepilven saattelemana. Reiska jupisi perään, ettei nykyajan huonosti pukeutuva nuoriso osaa mitään tapoja, kun eivät kuuntele viisaampiaan. Hänen mukaansa Bliteman liimojen hyvyydestä kertoo jopa firman nimi.

- Taitaa tulla taas kunnon satu, nauroin hänen jutulleen.
- Voi yhden kerran mitä sitä taas joutuukaan ammattimies kuuntelemaan. Koska et ole ainoa kuuntelija, niin kerron tämä tositarinan. Aikoinaan Blitema oli Plitema. Kerran yöllä joku nero oli pilkkonut kaksi liikkeen kylttiä ja liimannut toisesta P-kirjaimesta irrottamansa kaaren toisen P-kirjaimen kaaren alle. Näin aamulla oli liikkeen työntekijöitä ollut odottamassa uusi liike. Liikkeen katolta oli löytynyt omasta hyllystä peräisin oleva liimatuubi. Koska edes liikkeessä myynnissä ollut moottorisaha ei kyennyt irrottamaan liimattua lisäosaa pois, oli liikkeen nimi päätetty vaihtaa Blitemaksi.
- Jännä tarina. Onko tässä onnellinen loppu? tiedustelin Reiskalta.
- Se nimi oli onnellinen loppu!
- Anteeksi, taisin pudota jossain vaiheessa sieltä katolta, hihittelin mokomallekin sadulle.

Reiska jähmettyi paikoilleen ja jäi tuijottamaan jonnekin kaukaisuuteen. Ihan kuin äly olisi kadonnut tuon ammattimiehen päästä ja jäljelle olisi jäänyt vain tuulen tuivertama tyhjä pääkoppa. Kahden minuutin kohdalla minua alkoi jo huolestuttaa moinen asia. Kuka ajaisi takaisin himaan, jos auton omistaja on muuttunut vihannekseksi? Ostaisikohan huoltoasema Reiskan salaattipöytään, jos väittäisi hänen olevan haalaripukuinen porkkana? Salaattipöytäajatusten kohdalla ammattimieheen tuli taas eloa.

- Voi yhden kerran, nyt on yksi päässyt jo haalareiden läpi!
- Tapetaan se. Väännetään siltä niskat poikki varoituksesi muille, ehdotin ratkaisua.
- Hölmö, karvaltako? Reiska murahti samalla kun aloitti oudon kiemurtelurituaalin.
- Ai minäkö tässä se hölmö olen? kysyin mieheltä, joka näkymästä päätellen yritti kiemurrella pois haalareista lahkeen kautta.

Aloin pikkuhiljaa huolestua myös huoltoasemalla työskentelevän tädin takia. Jos sillä ei ole yhtään huumoria, olemme kohta tekemisissä virkavallan kanssa. Tiedä vaikka luulevat meitä helvetin perkeleiksi ja tulevat moikkaamaan panssarivaunulla kovat piipussa.

- Ei niitä kauppoja sitten vissiin tullut, Pate totesi ja vilkuili toivorikkaana kiemurtelevaa Reiskaa.
- Johan se jakelu kerkesi teillekin asti. Luulin jo, että viestit olivat jääneet matkalle, sanoin Patelle.
- Varmaan taas sitä huumoria mitä ei ole olemassakaan, Pate hymyili.
- Just sitä.
- Taidankin lähteä kotiin katsomaan, onko eukko saanut laitettua ruokaa.
- Riittäisiköhän siitä meillekin? nuolaisin huuliani toivorikkaana.
- Kiitos ja näkemiin, toivottavasti emme enää tapaa ainakaan autokaupan merkeissä, Pate ilmoitti kovin kylmäkiskoisella äänensävyllä.
- Lupaat vaan, huikkasin vielä Corollaan itseään tunkevan miehen perään.

Pate ei kommentoinut heittoani millään tavalla, ellei starttauksen aikana kovin totista ilmettä laskettu mukaan. Insinööriopinahjossa ei näemmä ollut opetettu hyviä tapoja, sillä tämä autokauppias poistui paikalta kättään heilauttamatta tai hei heitä huutelematta. Olisihan se ollut kohteliasta huutaa sivuikkunasta vaikka näkemiin tai vastaavaa. Ainoa henkilö jota Corollan poistuminen taisi satuttaa, oli meidän Toyota-papparainen. Närä käveli nimittäin kädet ojossa kymmenkunta askelta poistuvan auton perään. Sairaaltahan tuo touhu näytti, mutta en viitsinyt mennä toista neuvomaankaan noin herkällä hetkellä.

- Hei, te siellä, mitä puuhaatte? alkoi huoltoaseman ovelta kuulua myyjätädin paapatus.
- Ollaan vaan, vastasin hänelle.
- Ei siltä näytä. Oletteko syöneet sieniä tai vetäneet jotain huumetta? täti jatkoi utelutuntiaan.
- Miten niin? kummastelin.

Tilanne saattoi tosin näyttää ulkopuolisen silmin jollain tapaa oudolta. Haalaripukuinen mies kiemurteli kuin syyhytautinen ja pussihousuihin sonnustautunut papparainen seisoi kädet ojossa huoltoaseman liittymän kohdalla. Tehdessäni näitä huomioita, tunsin itseni kohtalaisen normaaliksi. Olinkohan sittenkin liian normaali? Kenties minunkin pitäisi kehittää joku eksoottinen pakkomielle, jolla voisi herättää huomiota julkisilla paikoilla.

- Minä en myy teille enää mitään! täti pamautti ilmoille topakasti.
- Olemmeko me jollain tapaa sen näköisiä, että olisimme vailla vielä jotain?
- Eee, ei se kyllä siltä näytä.
- Hienosti oivallettu. Älä myy, niin me emme osta.
- Ettekä tule sitten yhtään lähemmäksi tätä rakennusta, täti varoitteli.
- Entä jos tulee vaikka pissahätä?
- Minulla on meisseli. Ette tule! täti tempaisi taskustaan meisselin, jota heilutti päänsä päällä.
- Ristipää vai tavallinen?
- Ööö, ristipää.
- Sitten emme tule, vastasin hänelle.
- Siitäs saitte, täti riemuitsi ja teki samalla meisselillä miekkailua kuvaavia liikkeitä.

Onneksi meillä oli välimatkaa sen verran paljon, että tällä kertaa meisseli puhkoi reikiä vain ympäröivään ilmaan. Tässä vaiheessa aloin jo huolestua omasta tilanteestani. Ympärilläni oli selvästi kolme enemmän tai vähemmän lääkityksen tarpeessa olevaa. Toivottavasti tuollainen ei vaan ole tarttuvaa, sillä halusin elää aivan normaalia elämää ilman harjoja ja voimakkaita lääkkeitä.

- Perskutarallaa, nyt se karva on poissa! Reiska totesi jälleen omana itsenään.
- Minne asti se oli kerinnyt? utelin.
- En kerro, menee liian henkilökohtaiseksi.
- Tapoitko sen?
- En, vaan laitoin päähäni.
- Häh?
- Siellä kun ei pysy enää hiuksetkaan, niin miten sitten tuollainen karva.

Toden totta, Reiskan harveneva hiuspehko kertoi kaiken oleellisen. Tässä vaiheessa minun piti jälleen kerran myöntää Reiskan olevan aika kova ammattimies. Olisiko tavalliselle ammattikouluja käymättömälle tullut mieleen laittaa tuskallisesti tarrautuvaa karvaa paikaan, josta se lähtee taatusti aamuun mennessä, vaikka olisi liimalla kiinni. Pahin karvatuska vaikutti olevan ohi, sillä Reiska hymyili jo entiseen malliin.

Närän kädet olivat myös nähtävästi väsyneet, sillä ne olivat pudonneet alas ja pitelivät nyt kiinni pussihousuista. Katse oli kuitenkin vielä suunnattuna Corollan poistumissuuntaan. Päätin tehdä jotain ystäväni hyväksi ja kävelin hänen vierelleen.

- Pitäisikö nuo pussihousut sitoa vaikka kuminauhoilla, ettei tartte koko päivää pidellä? heitin keventävän kommentin.
- Ähh, joo, tai ei niin ku.
- Anteeksi, nyt meni jollain tapaa yli.
- Se meni, näenköhän sitä enää koskaan?
- Onhan teillä siitä kuvamateriaalia varmaan kahteenkin kokoillan elokuvaan, kunhan ette vaan editoi siitä pois mitään oleellista.
- Ei, me emme editoi koskaan mitään Toyota-aiheista materiaalia, Närä vakuutteli.
- Niin, säästyyhän siinä ainakin rahaa, kun ei tarvitse ostaa mitään editointiohjelmaa.
- Ei kun materiaalin pitää olla kerhon sääntöjen mukaan alkuperäistä.
- Onko siihenkin oma sääntö?
- Toyota-kerholla on säännöt joka asiaan. Olemme hyvin valveutuneita autoilijoita ja meitä on paljon!
- Valitettavasti.
- No niin amatöörit, eiköhän lähdetä kotiin lihapatojen ääreen, Reiska ilmoitti kuuluvalla äänellä.
- Sait puhuttua ympäri, vastasin hänelle.
- Minä myös! Närä ilmoitti ja säntäsi ohitseni.

Istuimme Mazdaan ja lähdimme köröttelemään kohti kotia. Tällä kertaa emme ajaneet kaupungin kautta, vaan Reiska käänsi auton keulan kehä kolmoselle. Hänen puheiden mukaan nyt olisi aika poltella karstoja koneesta, jota kaupunkiajo oli kerryttänyt koneeseen. Matka kehää pitkin sujui kohtalaisen rauhallisesti. Aloin olla itse niin väsynyt tuosta tolkuttoman pitkästä ulkoilusta ja Corollan syynäämisestä, ettei oikein juttu irronnut. Närä puolestaan soitteli läpi kerholaisia ja kertoili niille äsken kokemastaan ja näkemästään. Seitsemännen täysin samansisältöisen puhelun jälkeen minua alkoi sanalla sanoen tympäistä moinen toistelu.

- Milloin teillä se seuraava kerhoilta on? kysyin häneltä.
- Huomenna.
- Et sitten kerkeäsi kertoa kuulumisia siellä?
- En, sillä hyvät uutiset tulee nauttia heti eikä viidestoista päivä.
- Hyvä, hyvä, hyvä, totesin television mummoa matkien.

Reiska ei puuttunut keskusteluumme koko paluumatkan aikana. Lieneekö ammattimies miettinyt mikä meni vikaan tässä viimeisen päälle hyvän auton ostoreissulla? Väsymykseltäni en jaksanut alkaa tivata häneltä syytä epäonnistumiseen. Voisihan tuohon kysymykseen palata joku toinen kerta, sitten pirteämpänä.

Kuljetuspalvelu oli tällä kertaa loistava, sillä Reiska jätti minut suoraan kotiportailla, vaikka se tiesi hänelle pienehköä lenkkiä. Myös Närä jäi samalla pois kyydistä. Hyvästelin molemmat ja kerroin meneväni muutamalle konjakille ja palaavani selvien kirjoille joskus paljon myöhemmässä vaiheessa elämääni. Raskaan kokemuksen jälkeen pitää nimittäin olla raskaat huvit.

Tämän tarinan loppu. Kahden viikon päästä uudet kujeet!


Tiedätkö autoista muutakin kuin sen, että renkaat kääntyilevät rattia käännettäessä? Jos näin on, niin ratkaise Miraklen ihmeet!



Rutinoffin kuski










© Rauno Vääräniemi