Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
takaisin tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

20.1.2006

Jarruilla ja ilman


- Minä taisin sanoa, että melkein, Reiska ryki.
- Niin taisit, hymähdin ja jäin odottamaan jatkoa.
- Kerran nuorena amislaisena minulla pukkasi hoppu päälle, Reiska fiilisteli taivaalle katsellen.
- Ja tuli linnunpaskat niskaan vai?
- Pthyi, tuo nyt on kädettömän amatöörin näkemys asiasta. No, siinä silloista Mastaa ajellessani päätin kokeilla sen huippuja. Pysähdyin erään ratapihan kohdalle ja kävin sivuraiteesta pätkän kiskoa. Kiilasin sen kaasupolkimen ja katon väliin. Olihan muuten haipakkaa sen jälkeen. Ihan meinasin jäädä itsekin matkasta.
- Ja sitten ohitit Ferrarin, haukottelin mokomankin kehuskelijan jutuille.
- No enhän minä sentään satuja kerro! Reiska ärähti. – Luulin hetken päästä, että minua ammutaan konetuliaseella.
- Ruotsalaisetko hyökkäsi? jatkoin piruilua.
- Kilometritolpat ne vain piti sellaisen äänen, kun oli tuota vauhtia päällä melkoisen kovasti. Eikä tässä ollut vielä kaikki, Reiska totesi ja piti jännitystä nostattavan paussin. – Huomasin perillä ajaneeni aivan pimeässä.
- Paska juttu, laturi varmaan ei kestänyt, yritin olla osaa ottava toisen murheessa.
- Mitä vielä, olin vain ajanut valoa nopeammin. Kyllä ne valot sieltä tulivat, kun olin parisen minuuttia pähkäillyt asiaa.
- Kaksi kokonaista minuuttia! suorastaan parahdin.
- Olin nuorena miehenä vähän hitaampi, mutta en läheskään noin hidas, Reiska viittoili jostain kumman syystä minua kohti.

Närä oli noussut ylös maasta ja kuunteli pää kallellaan Reiskan selittämistä. Taisi papparainen imeä tietoa vanhuuden innolla. Pate puolestaan oli sen näköinen, kuin olisi ollut oksentamassa tai tekemässä jotain muuta kuvottavaa. Kummallisen totista sakkia nuo Saabilla ajavat insinöörit. Naapurissani asuva Saabisti Putte oli paljon huumorintajuisempi, tosin hän oli tietokoneliikkeen myyjä.

- Onko, onko ne elektoroonit sellaisia makaroonin kaltaisia? Närä sipisi hiljaa korvaani.
- Lieneekö tuolla mitään merkitystä, sipisin takaisin.
- No kun omaan Corollaan sellaista rullasysteemiä.
- Katso netistä.
- Niin, onhan meillä kerhon sivuilla ihan oma hakukone. Sillä muuten löytää vaikka mitä. Löysin kerran omalta koneelta yhden vanhan Corollan kuvan, jota en tiennyt olevan edes olemassa.
- Vau, aika tehokasta!
- Haluatko, että etsin jotain myös sinun koneelta?
- Antaa nyt vaan olla, haluan pitää oman koneeni sellaisena mystisenä mustana aukkona, joka hotkii kaiken sisäänsä eikä palauta mitään, kerroin mielipiteeni.

Närä ei meinannut millään uskoa, ettei minun koneen sisuksia aleta skannailemaan millään Toyota-kerhon hakukoneella. Jouduin lopulta oikein karjaisemaan tuolle pökkelölle, että se meni jakeluun. Tällä välin Reiska oli saanut hierottua haalarin verhoaman takapuolensa Corollaan kuljettajan penkille. Ammattimies vaikutti silminnähden tyytyväiseltä, päästyään viimein ratin taakse. Pate piti selkänojaa käännettynä, jotta me pääsimme Närän kanssa takaisin takapenkille. Insinööri-omistaja istui tyyriin näköisenä etupenkille ja alkoi opastaa Reiskaa ajamisen ihmeellisyyksissä.

- Meinaatko sinä Pate-pökkelö, etten minä ole ennen autoa ajanut? Reiska ärähti muutaman neuvon jälkeen.
- Älä nyt hyvä mies hermostu. Minun pitää vain varoittaa sinua jarruista, ne menevät välillä pohjaan. Toimii ne silti muuten, paitsi silloin pohjaan mennessä.
- No voi yhden kerran, onko tässä jarruja vai ei? Reiska murahti ja pumppaili jarrupoljinta kumisaappaallaan.
- Yleensä on, mutta joskus ei.
- Hys, nyt hetki hiljaa, Reiska sanoi ja jäi kuuntelemaan kovat höröllään, samalla jarrua painellen.

Istuimme koko lössi hipi hiljaa. Minä en ainakaan kuullut yhtään mitään normaalista poikkeavaa, ellei Närän vatsan murinaa lasketa mukaan. Reiska raotti vähän kuljettajan sivuikkunaa ja työnsi nenän avaamaansa rakoon. Nyt seurasi ohjelmassa jarrun painamisen jälkeen pitkä nuuhkaisu. Tuota jatkuin parisenkymmentä kertaa. Aloin jo miettiä sirkuslippujen myyntiä ohikulkijoille, kun Reiska palasi takaisin tähän maailmaan.

- Selvä juttu, ei mitään hätää vian suhteen.
- Sitähän minäkin, Pate huokaisi.
- Siinä on vain takajarrukengän vaa'an jousi löystynyt. Kiristän sen ja homma toimii taas kuin Masta.
- Jarrukengän vaaka? Pate maisteli ääneen tuon osan nimeä.
- Eikö kuulosta tutulta? Reiska hymähti ja starttasi Corollan tulille.
- Ei.
- Niin minä vähän ajattelinkin. Se on kuule kokemus joka tekee ammattimiehen, ei insinörttikoulu.

Patella ei ollut jostain syystä enää mitään lisättävää Reiskan kommentteihin, joten Corolla nytkähti liikkeelle hiljaisuuden vallitessa. Ammattimies käsitteli tätä japanilaisvanhusta suhteellisen rauhallisin ottein, lieneekö pelännyt niitä katoavia jarruja? Hetken liikuttuamme Pate alkoi rykiä:

- Köh, köh, pitäisikö meidän mennä kehää länteen päin?
- Pitäisi varmaan tehdä paljon muutakin, mutta me menemme itää kohti, Reiska murahti ja käänsi keulan itään päin vievälle rampille.
- Niin, kuljettajahan sen viime kädessä päättää, Pate totesi.
- Ja nyt hanaa! Reiska oikein karjaisi ja runttasi kumisaappaan lattiaan.

Odotin g-voimien painavan minut littanaksi takapenkin selkänojaan, mutta jouduin pettymään tällä kertaa tavallista enemmän. Vilkuilin syrjäsilmällä Närää, että onko hän kenties vanhempana joutunut g-voimien käsittelyyn? Ei ollut, joten vika ei ollut ainakaan minussa.

- Liikkuu aika reippaasti näin vanhaksi autoksi, Pate hehkutti Reiskan ohittaessa valkoista jakeluautoa.
- Se on Toyota-poweria! Närä hymyili vieressäni.
- Suoraan Japanistako? tiedustelin häneltä.
- Tottahan toki!
- No siinä tapauksessa suurin osa tehoista on jäänyt matkalle, hymyilin takaisin Toyota-papalle.
- Pyh, tuo on vaan kateellisen autottoman panettelua meitä automiehiä kohtaan, Närä puhisi.
- Eipä vaikuta hääviltä, taidankin ajaa tuosta liittymästä, Reiska ilmoitti ja tempaisi rampille.
- Hyvä valinta, tästä päästään melkein suoraan sinne huoltoasemalle, Pate myönteli.

Jatkoimme nyt matkaa pienempää tietä pitkin. Reiska testaili autoa heiluttelemalla rattia puolelta toiselle niin voimakkaasti, että pelkäsin oksentavani kohta. Menisi Lintsille pelleilemään, eikä tänne yleisille teille, ajattelin vatsaani pidellen. Koska ratin heiluttaminen ei näyttänyt loppuvan, oli minun pakko puuttua asiaan:

- Jos kädet tärisevät noin pahasti, olisi varmaan viisaampaa päästää Pate rattiin.
- Löytyi yksi vika, sitä tässä varmistelin, Reiska totesi ja lopetti vispaamisen.
- No mikä nyt? Kenties kiero kori tai muuta yhtä vakavaa.
- Ei, kun hammastangosta on yksi hammas pois. Tulee ohjauksessa sellainen hetkellinen kontrollinen menetys. Eipä voisi sanoa, että tätä olisi tehty millään tapaa parhaista osista tai edes kovin huolellisesti.
- En ole kyllä huomannut mitään tuollaista, Pate ilmoitti huolestunut ilme naamallaan.
- Niinpä niin Rape-parka, eihän sitä mitään huomaa ellei ole valppaana, Reiska hymyili.
- Kyllä tämä ihan suoraan menee, Pate vakuutteli.
- No mitä…helvettiä? missä ne jarrut? Reiska alkoi panikoida kumisaappaan pumpatessa poljinta raivoisasti.
- Niin, kun tässä on välillä ne jarrut ja välillä ei ole niitä jarruja, Pate mutisi ja otti molemmin käsin kiinni kojelaudasta.

Reiska sai kuitenkin jarruihin henkeä sen verran, että pysähdyimme nippa nappa erään mustan pakettiauton taakse. Meille saattoi jäädä hyvällä lykyllä pari senttiä väliä sen takapuskuriin. Kovin tuntuu ihmeelliseltä, että tällainen keksintö on mennyt vasta katsastuksesta läpi. Tosin leimamies ajaa katsastuksessa sen verran lyhyen matkaa ja aikaa, ettei vika ole välttämättä silloin ilmennyt. Hetken huokaistuamme jono nytkähti matkaan ja pääsimme kääntymään seuraavasta oikealle. Matka jatkui nyt rauhallisesti pakettiauton takana. Onneksi sillä ei vaikuttanut olevan minnekään kiire.

- Mennään tuosta seuraavasta oikealle, niin ollaan kohta huoltoaseman luona, Pate opasti kuskiamme.
- Ihan sama, näin tehottomalla autolla ajaminen ei ole todellakaan mitään herkkua, Reiska myöntyi yllättäen insinöörin ehdotukseen.
- On tässä tehoja. Et vaan osaa käyttää niitä, tumpelo. Närä ilmoitti suorasukaisesti.
- Ne jarrut…perkele! Reiska karjaisi ja tempaisi samalla käsijarrusta voimalla.

Auto pysähtyi onneksi juuri ennen polttoainemittaria. Reiska hyppäsi autosta ensimmäisenä. Taisi olla jollain tapaa mitta täynnä Toyotaa. Tungimme Närän kanssa itsemme ulos kuljettajan puoleisesta ovesta. Pate tuli ulos pienellä viiveellä. Lieneeköhän tahrannut pöksynsä äskeisen viime tippaan jääneen pysähtymisen takia? Nuuhkin varovasti ilmaa, mutta ainakaan nenäni ei havainnut mitään outoa hajua. Samalla hetkellä saimme seuraa Närän ystävistä, jotka olivat ajaneet koko loppumatkan meidän takana. He pysähtyivät Corollansa keula meihin päin ja alkoivat vilkuttaa ajovaloja ja hätävilkkuja.

- Kohtalaisen onnettomat sähköt noissa Corollissa. Tuossakin välkkyy valot todella erikoisesti, kerroin mielipiteeni valoshow’sta.
- Hmph, ei sitä pidäkään kaikkien vaippaikäisten ymmärtää, Närä hymisi ja raapusteli jotain paperille.
- Mitä oikein teet?
- Puran tuon merkinannon koodin.
- Mitä siinä sanotaan?
- Odotas kohta, hän mutisi ja suttasi muistilappuaan. – Joo, tässä lukee näin: Mene koskeen, osta yksi maito ja kolme munaa. Lakkaa kanin perse ja syö kuusi rautanaulaa.
- Täh? olin pudota perseelleni mokomasta tulkinnasta. – Nehän vittuilevat sinulle. Minä ainakin soittaisin niille ja käskisin tunkea tuon Corollan sinne minne aurinko ei paista.
- Minä, minä, minä, varmaan soitan, Närä vaahtosi ja kaiveli tärisevin käsin puhelimen taskustaan.

Reiska ja Pate olivat päässeet keskustelemaan Corollan hinnasta. Paten alkuperäinen tonnin pyynti oli ainakin minusta pikkaisen yläkanttiin autosta jossa oli toinen kylki sisässä, konepelti solmussa ja vain silloin tällöin jarrut. Mielestäni Paten isän joskus nuoruudessa levittämä vahakerros ei juuri enää nosta tämän hintaa. En ollut kuitenkaan ostamassa tuota menopeliä, joten jätin sen asian todellisen ammattimiehen huoleksi.

- Haloo, kuuletteko te seniilit valojen välkyttäjät! Närä aloitti puhelun.
- Menkää itse lakkaamaan se puhvelin perse.
- Anteeksi, se oli kylläkin kanin, huomautin sivusta.
- Niin, se kanin perse, lakatkaa itse se! Närä karjui luuriin.
- Häh? miten niin? no en varmaan käsittänyt väärin.
- Onko teillä se? Joo, minä yritän opetella ne uudet koodit. Olen tosi pahoillani äskeisestä ja tuon tuplapullat kerhoiltaan, Närä vakuutteli puhelun loppuun.
- Mikä meni pieleen? tiedustelin masentuneen näköiseltä ystävältäni.
- Niillä on käytössä kakkosversion koodit ja sellainen tietokoneella ohjelmoitava välkytinlaite. Se kytketään Toyotan OBD-liittimeen ja sillä saa viestiteltyä ilman valoviiksestä vetämistä.
- Mielenkiintoista, totesin naurua pidätellen.
- Ei minusta, sillä hukkasin ne uudet koodit jonnekin ja näillä vanhoilla kaikki menee päin sitä kengurun persettä!
- Kanin, Närä hyvä, kanin.

Meikäläisen elämässä ei näytä olevan kovinkaan montaa hetkeä, ettei sitä oppisi jotain uutta ja mielenkiintoista. Tietty tämä oppiminen tiivistyy niihin hetkiin jolloin olen poissa kotisohvalta. Kaikki oppimani, kuten nyt tämä Toyotan välkytinlaite, ei ole kuitenkaan järin tarpeellista tietoa.

Vaikka en tuntenut Närän ystäviä, niin osallistuin vilkuttamistalkoisiin hänen kanssaan. Papparaiset käänsivät Corollansa ja poistuivat rauhallisesti huoltoaseman pihalta. Lopetin oman vilkuttamisen auton hävittyä näkyvistä, vaikka Närä sitä vielä jatkoikin jostain kumman syystä. Onkohan vanhoilla ihmisillä jotenkin vaikeampaa lopettaa kerran aloitettu liike? Asian pohtiminen jäi kuitenkin tältä erää, sillä hintaneuvottelu oli alkanut.

- Kuusitoista euroa! Reiska ilmoitti topakasti.
- Kuusitoista? Eihän sillä rahalla saa edes vaihdekepin nuppia, Pate ilmoitti.
- Se laskee nupin hinnan aika alas, kun sen ruuvaa tällaiseen pyydykseen. Koska auto tulee vaimolleni, niin viisikymppiä saat hyvän tahdon eleenä.
- Yhdeksänsataa euroa!
- Seitsemänkymmentäkolme euroa, eikä latiakaan enempää. On tässä melkein tonnin edestä laitettavaa, Reiska puhisi.
- Kahdeksansataa, mutta ei euroakaan vähempää. Vasta katsastettu vanhan miehen silmäterä. Tällaisia ei tule joka päivä vastaan.
- Ei todellakaan, sillä suurin osa niistä on ehjäkylkisiä ja jarruilla varustettuja, ilmoitin oman näkemykseni asiaan.

Sain molempien tinkaajien suunnalta sen verran jäätävät katseet osakseni, että jätin enemmät kommentit tulevaisuuteen. Astuin vielä askeleen taaksepäin, jotta herrat saavat jatkaa tiukkaa kaupantekoa, jossa ostajan ja myyjän hinnat olivat vielä aivan eri planeetoilla.

- Teetkö kaupat heti? Pate tivasi.
- Välittömästi saat sen satasen, jonka nyt heikkona hetkenä tästä lupaan, Reiska myönsi.
- Satasen? oletko aivan viisas?
- Paljon viisaampi mitä tuollainen insinörtti, joka myy vielä jonkun toisen autoa, pthyi!
- Isän auto, ja minä myyn tätä hänen valtakirjallaan. Seitsemänsataaviisikymmentä euroa. Se on viimeinen sana!
- Elähän nyt, vastahan tässä lämmetään tinkaamisen suhteen. Tarjoan tästä…, hetkinen mikä minua kutittaa haalareiden persauksissa? Reiska alkoi äimistellä.

Seurasimme hämmästyneinä, kun ammattimies pyöri väkkärän lailla ympyrää ja koetti nyppiä jotain takapuolestaan. Aikaisemmin vallalla ollut sirkusfiilis vaikutti palanneen, jonka vuoksi minulla kait alkoi tehdä mieli popcorneja. Tovin ähkimisen jälkeen Reiska nousi koko pituuteensa ja alkoi julistaa kättä silmien tasolla pitäen:

- Kaksi kokonaista karvaa!
- Meinaatko kasvattaa itselle turkin, minulta lipsahti.
- Kenellä on musta elukka? Reiska tivasi.
- Minä tuota, siis isäukon tyttöystävällä Huldalla on kaksi mustaa kissaa, Miuku ja Mauku, Pate kertoi.
- No voi yhden kerran mitä olin mennä tekemään. Nyt otat Pate pikkuinen ja katoat paikalta mahdollisimman nopeasti.
- Mitä hit…? Pate yritti.
- Ei enää mitään. Kerro isällesi sellaiset terveiset, että myy autonsa konitohtorille. Reiska ei karvakasoilla ajele!

Jatkuu...


Tiedätkö autoista muutakin kuin sen, että renkaat kääntyilevät rattia käännettäessä? Jos näin on, niin ratkaise Miraklen ihmeet!



Rutinoffin kuski










© Rauno Vääräniemi