Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
takaisin tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

23.12.2005

Toyota Corolla vikapesä


Herra elokuvaajan kamerassa oli joku vika, sillä hän koputteli ja ravisteli sitä hämmentynyt ilme naamallaan. Otteet olivat vähän samanlaiset kuin itselläni leivänpaahtimen muruja ravistellessa. Tiesin hyvin, ettei Närä ollut mikään tekniikan ihmelapsi, joten kamerassa nyt tuskin oli mitään isompaa vikaa. Epäilin hyvin vahvasti erästä a-kirjaimella alkavaa vikaa.

- Miltä kuulostaa, utelin Närältä kun hän painoi kameran korvaansa vasten.
- Ei miltään, tämä on mykkä.
- Olisiko akku loppu?
- Ei kai, noin vähän aikaa kuvaamista, Närä mutisi.
- Annoit sen zoomin laulaa siihen malliin, että hiljaisemmat hevipoppoot olisivat jääneet sille menolle toiseksi.
- Paska kamera, Närä tuhahti ja lähti lampsimaan laite kourassa kohti ystäviään.

Seurasimme kaikki hiljaa herra elokuvaajan poistumista. Olihan se tietyllä tavalla meille jokaiselle helpotus, sillä nyt saatoimme keskittyä myynnissä olevaan autoon. Tilanne vain vaikutti siltä, että vielä lisää jotain äskeisen kaltaisia tempauksia, niin Pate käy ajamassa Corollan lähimmälle ongelmajätelaitokselle ja jättää sen sinne. Tosi mies jättäisi laitteen vaikka tuohon paikkaan, mutta uskoin Paten insinöörinä tekevän kaiken viimeisen päälle.

- Kumpaan suuntaan sanoit tämän puoltavan? Reiska esitti puolihuolimattoman kysymyksen.
- Kyllä se vasemmalle taisi puoltaa vähän, Patelta lipsahti.
- Oikein minä sen tuossa jo haistelin ja vielä tuosta umpiosta katseella varmistin. Käypäs Rutinoffin kuski laittamassa vilkun vasemmalle, niin katson niiden toiminnan, Reiska pyysi.

Tein kuten Reiska pyysi, eli istahdin kuljettajan paikalle ja laitoin vilkun vasemmalle. Painelin samalla kokeeksi jarrupoljinta, kokeillakseni miten se reagoi. Hämmästykseni oli luokkaa ääretön, kun jarrupoljin painui erään polkaisun kohdalla ihan pohjaan. Nostin kiireesti jalan polkimelta ja aloin miettiä kiireesti jotain pätevää selitystä auton jarrujen rikkomiseen. Hetken hermoiltuani, päätin kokeilla vielä jarrupoljinta. Painoin sitä varovasti ja se toimi taas aivan normaalisti. Painelin sitä vaikka kuinka, mutta se toimi jälleen aivan moitteetta.

- Käskinkö minä painella sitä jarrupoljinta? Reiska huusi minulle ja pui nyrkkiä.
- Otin siitä vain vahingossa tukea, selittelin nopeasti.
- Ai kolmekymmentäkuusi kertaa vai?
- No jotakuinkin, ilmoitin pokkana.
- Riittää vilkuttelu, sain selville sen mitä ajoin takaa.

Nousin autosta ja menin herrojen viereen auton etupuolelle. Reiska tuijotteli suu mutrussa auton keulaa ja Pate puolestaan otsa kurtussa Reiskaa. Olisi näemmä pitänyt ottaa Mirkku mukaan, niin minullakin olisi ollut jotain mielekästä tuijottamista.

- Aika hankala ajaa tuollainen auto, ja ennen kaikkea se on tieliikenteeseen hyvin vaarallinen, Reiska ilmoitti viimein.
- Täytyypä taas kerran todeta, etten todellakaan tiedä missä ollaan menossa? Pate huokaisi.
- Tuossa on Shellin huoltoasema ja tässä on sen piha, emmekä me ole menossa minnekään, vaan seisomme paikoillaan, ilmoitin hänelle.
- Muuten hyvä vastaus, mutta liian pitkä ja hiomaton, Reiska murahti. – Nuo vilkut ovat vaaralliset. Meille opetettiin jo ammattikoulun ensimmäisellä luokalla, että vilkkujen pitää olla synkronissa keskenään jotta liikenneturvallisuus olisi taattu.
- Niin ku mitkä vilkut? Pate kummasteli.
- Tuo lokasuojan vilkku ja tämä etuvilkku ovat aivan epätahdissa. Tuo lokasuojan vilkku ei pysy rytmissä millään, vaan laahustaa perässä omia aikojaan.
- Laahustaa?
- Amisslangia hitaasta vilkusta.
- Kyllä ne minusta näytti toimivan ihan hyvin, eikä katsastusmieskään sanonut niistä mitään.
- Mitäpä ne tietää autoista, mokomat teoreetikot, pthyi! Reiska räkäisi ison klimpin Paten viereen.
- Onko siitä muuta haittaa kuin se liikenneturvallisuus? heitin väliin oman kysymyksen.
- No niin, johan sieltä amatööriltäkin löytyi asiallinen kysymys. On siitä vielä rakenteellistakin haittaa, ainakin pitemmän päälle. Siinä käy kuule niin, että tuollainen epärytmissä oleva lokasuojavilkku hieroo etulokasuojat irti autosta.
- Täh! että irti? Pate rääkäisi.
- Parraimpina päivinä ole keräillyt teiden varsilta kaksi täysinäistä peräkärryllistä irronneita etulokareita, joita vilkut ovat hieroneet irti autoista, Reiska hymähti ja kokeili samalla lokasuojaa kumisaappaallaan.

Lokasuoja oli ja istui paikallaan kuin tuomiopäivä. Vaikka Reiska antoi sille kumisaappaan pohjaa vähän reilumminkin, niin ei ainakaan tämä lokasuoja ollut vielä irtoamassa. Minulla kävi mielessä Reiskan nyt sortuneen sellaisen sadun kertomiseen, mistä ei ollutkaan enää ulospääsyä. Se olisi hänelle kylläkin ensimmäinen kerta. Olin kuitenkin vielä hiljaa ja katsoin, kun hän repi lokasuojaa kaksin käsin, sen liikahtamatta milliäkään.

- Aika tyhmää repiä sitä lokasuojaa, Pate ilmoitti virne suupielessä.
- Ei ollenkaan, sillä nyt minä tiedän tässä autossa olevan muutakin vikaa, Reiska hymähti.
- Sitä vilkkuhommaahan sinä testasit.
- En kait minä ammattimiehenä ala yhteen vikaan jumiutumaan. Voi yhden kerran, että insinörtiltä pääsi suusta taas oikein kunnon ravattikaulatyöläisen höperrys.
- Mitähän siitä, siis muuta?
- Laturin hiilet alkaa olla kohta loppu.
- No ei saatana ole, se on luojan tosi! Pate tulistui.
- Ei tienkään ole, Reiska sanoi ja katsoi kummastunut ilme naamallaan Patea.
- No mutta, vastahan sinä sanoit että ne on...
- Alkaa olla. Kuuntelin tuossa autoa heilutellessa niitä ja ne liikkuivat jo siihen malliin herkästi, että kohta ei Corollan laturi lataa.
- Mjaa, voihan tuossa tietysti ollakin perää, Pate mutisi.

Reiskan konstit autoa testatessa olivat aina kovin mielenkiintoisia ja eksoottisia. Joskus muinoin muistan jonkun heilutelleen jotain vanhaa autoa takalokasuojasta ja kuunnelleen avonaisen polttoainesäiliön korkin kautta loiskuuko tankissa bensa. Laturin kunnon kuuntelemista en muista tapahtuneen aikaisemmin, ainakaan niissä piireissä missä minä olen vaikuttanut ennen Reiskaan tutustumista.

- Toyota Corolla vikapesä, kestääköhän se koko kesän? Reiska tuumasi pää kallellaan autoa katsellen.
- Kestää varmasti, tämä on vasta katsastettu eikä nuo viat ole mitenkään isoja, Pate vakuutteli.
- Annas kun mietin: ruosteet, oven saranat, akku, laturi, vilkut ja mitä tässä vielä kaikkea tuleekaan eteen. Voi yhden kerran minkälaiseen autoon sitä onkaan tullut kätensä laitettua, pthyi! Reiska marmatti.
- Ei ne haittaa mitään, Pate huokaisi.
- Ei ehkä teikäläistä, mutta meikäläisen ammattimiehen maine on mennyt hetkessä, jos ajelen tällaisella vain vähän sinne päin kunnossa olevalla autolla. Äkkiäkös ne toisaalta näppään kuntoon, mutta sylettää ostaa tällainen näinkin paha rakennussarja. Toisaalta jos hinnasta päästään sopimukseen, niin kyllähän minä rakentelen tätä rautaisella ja tinkimättömällä ammattitaidolla ihan mielelläni.
- Tuleeko tästäkin täysvalkoinen kuten siitä meidän Mazdasta? kysyin väliin.
- Niin no, minulla olisi kyllä siellä pressutallissa yksi iso tynnyri vihreätä vasaralakkaa, mutta katsotaan nyt, Reiska vastasi päätään raapien.

Vasaralakka-ajatus ei sopinut nähtävästi Paten ajatuksenjuoksuun, sillä hän tarttui siihen ja alkoi inttää sen huonosta sopivuudesta auton maalaamiseen. Herrojen kinastellessa asiasta, minä puolestani sain tilaisuuden vilkaista mitä Närälle kuuluu. Nähtävästi kuului hyvää, sillä hän oli jo tulossa puolessa välin matkaa tänne. Kädessä ei ollut enää kameraa, joten siihen ei nähtävästi ollut vara-akkua akkuauton käynnistä huolimatta.

- No miten kävi? utelin ex-elokuvaajalta.
- Akku loppu.
- Eikös se äskeinen Corolla tuonut uutta?
- Toi.
- No mikä mättää? etkö saanut enää lupaa kuvata lisää, vai missä vika kun kamera ei ole kädessä?
- No kun tuota, se oli väärä akku.
- Miten niin väärä?
- Niin kun niitä numeroita on niin paljon ja tuota sillä akkuauton kuljettajalla on vähän huono näkö ja epäselvä käsiala, Närä mumisi.
- Niin?
- Se toi porakoneen akun.
- Hei, sitä tässä enemmän kyllä tarvitaankin. Olisit soittanut sille ja pyytänyt tuomaan vielä siihen sopivan ruosteenpoistolaikan, niin olisit voinut poistella nuo lokasuojien ruosteet.
- Hmph, minulla on kyllä muuta tekemistä elokuvaprojektini tiimoilta, Närä ilmoitti ja kaivoi taskusta lehtiön.
- Mitä teet? yritin kurkkia hänen olkansa yli.
- Kuvauskäsikirjoituksen.
- Älä? eikös se yleensä tehdä ennen kuvaamista?
- Näin päin on helpompi. Voin sovittaa käsikirjoituksen kuvaamaani materiaaliin. Kaikki suuret eläväkuvataiteilijat tekevät näin. Taviksen voi olla vaikea ymmärtää meitä elokuvamaailman neroja, Närä ylpisteli.
- Minun on kyllä aika vaikea ymmärtää, siinä olet oikeassa, nauroin hänelle.
- Kateellinen tavis, pyh! Teikäläisellä ei ole lahjoja yhtään mihinkään. Töihinkään et ole vielä elämäsi aikana saanut itseäsi raahattua.
- On minulla lahjoja, osaan maata sohvalla pitkiä aikoja liikkumatta ja osaan Muumien autonkorjausvideot ulkoa, sekä erotan hyvän ja huonon konjakin toisistaan maun perusteella.
- Pyh, me taiteilijaluonteet emme viitsi edes kommentoida tuollaista mitättömyyttä, Närä tuhahti ja alkoi raapustella vihkoon harakanvarpaitaan.

Annoin papparaisen tehdä muistiinpanoja, sillä pitäähän sitä saada harrastaa niitä asioita, jotka sattuvat kulloinkin kiinnostamaan. Minä puolestani muistin Corollan toisessa kyljessä huomaamani lommon ja kiersin auton ympäri. Lommo oli oikeastaan aika kevyt ilmaisu tuolle painaumalle, joka oli kyljen takaosassa. Painauma oli niin syvä, että oven lukkosysteemi näkyi siitä hyvin. Olipahan toisaalta kätevä rasvata lukkolaite ilman oven avaamista. Ihme kyllä, ovi pysyi kiinni ja tuntui toimivan muutenkin, kun paiskoin sitä muutaman kerran kokeeksi.

- Antaisit sen oven olla, säret vielä jotain, Reiska huuteli auton etupuolelta.
- Täällä on aika paha lommo, kokeilen sen takia oven toimivuutta.
- Lommo? Reiska toisti.
- Niin, mainitsinhan siitä puhelimessa, että siihen osui vähän yksi toinen auto, Pate kiirehti selittämään.
- Aivan, siitä oli lähtenyt vähän maalia ja jotain pientä, Reiska hymähti.
- Tämä on kyllä aika iso, heitin väliin.
- Se voi kädettömältä tumpulalta tuntua siltä, Reiska hymähti ja lähti lampsimaan minua kohti.
- Ei tuo nyt ihan hipaisulta näytä. Mikä auto siihen osui? tiedustelin Patelta.
- Ihan sellainen vaan pieni…amerikkalainen tila-auto, mutta se ajoi kyllä hiljaa ja piha-alueella, insinörtti alkoi selitellä.
- No voi yhden kerran! Reiska parahti huomattuaan lommon.
- Aika paha, eikä olekin? totesin osaa ottavasti.
- Tuota minä kyllä yritin selittää sitä puhelimessa, Pate kiirehti vakuuttelemaan.
- Mitä vielä, tuollaisenhan minä korjata näppään hetkessä styroksilla ja ammattimiesteipillä. Vähän vielä pakkelia ja vasaralakkaa päälle, niin alkavat soitella tehtaalta perään, että missä noin hyvää työtä on tehty, Reiska hymisi lommoa hivellessään.

Närä oli nähtävästi myös saanut korviinsa jotain tietoa täällä auton toisella puolen käytävästä lommokeskustelusta, sillä hän tulla köpötteli rauhallisin askelein nenä vihkossa meitä kohti. Päästyään viereeni, hän laittoi vihkon huolellisesti povitaskuun ja suuntasi katseensa kohti auton kylkeä.

- VANDAALI! Hän karjaisi ja jäi tuijottamaan Patea murhanhimoinen ilme naamallaan.
- Hei, en se minä sitä tila-autoa ajanut, Pate hätääntyi.
- Entä sitten? sinä olet kuitenkin ajanut maantiellä tämän näköisellä Toyotalla. Etkö sinä tiedä miten paljon hallaa ja negatiivista mainosta tällainen teko saa aikaan Toyota-merkkisiä autoja kohtaan?
- No mutta vanha auto...
- Eipäs selitellä, siinä on auto vasta elämänsä alkutaipaleella ja joutunut tuollaisen vandaalin käsiin, Närä puhisi kädet nyrkissä.
- Voihan sen korjata, Pate mutisi ja otti varmuuden vuoksi kaksi taka-askelta.
- Täräytänkö sinulta hampaat kurkkuun ja lohduttelen sillä, että voihan suuhun laittaa tekarit? Närä jatkoi.
- Eikö tuo nyt ole jo vähän liioittelua? Pate hätäili.

Lommo sieppasi meidän Toyota-fanaatikkoa oikein kunnolla. Hän ei meinannut alkaa rauhoittua sitten millään, vaan alkoi kävellä ympyrää auton vierellä mutisten samalla jotain vandaalien salvamisesta ja piraijoille syöttämisestä. Tuota kuunnellessa minun piti kiittää luojaa, etten ollut koskaan kolhinut yhtään Toyotaa, sillä elämäni olisi saattanut päättyä aika julmalla tavalla. Tosin se viimeinen matka olisi saattanut olla ulkomaanmatka, sillä tietääkseni Suomessa ei ole piraijoita ainakaan luonnon vesissä. Saattaahan alan harrastajilla olla joku iso allas jossain, missä ne syöttävät salvetut vandaalit niille petokaloille, mutta epäilin hieman tuota vaihtoehtoa.

Reiska ei tapansa mukaan kiinnittänyt suurtakaan huomiota Närän möykkäämiseen, vaan hän pyyhki kaikessa rauhassa lommon puhtaaksi trasselilla ja mittaili sitä kädellään. Arvelin hänen tekevän suunnitelmia sen korjauksen suhteen jo tässä vaiheessa.

- Miten ne nuo takaluukun saranat? Reiska kysyi yllättäen Patelta.
- On siinä, siis ne saranat.
- Saisiko sen auki? en minä ala kenenkään insinörtin sanomisia uskomaan.
- Tottahan toki, Pate ilmoitti ja avasi Reiskalle takaluukun.
- Nuuh, aivan on väärää rasvaa, mitä vähän jo päättelinkin tuosta luukun epävarmasta avautumisesta, Reiska ilmoitti.
- Sitäkö ompelukoneöljyä näihinkin? Pate huokaisi.
- On se perhana tämä insinörtti ollut hereillä ja imenyt oppia ammattimieheltä. Perskules, sinä sitä saatat päästä vielä elämässä pitkälle, jos vaan saat tilaisuuden olla jonkun ammattimiehen opissa pari vuotta, Reiska alkoi kehua retostaa Patea.

Jatkuu...


Tiedätkö autoista muutakin kuin sen, että renkaat kääntyilevät rattia käännettäessä? Jos näin on, niin ratkaise Miraklen ihmeet!



Rutinoffin kuski










© Rauno Vääräniemi