Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
takaisin tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

9.12.2005

Spielberg-Närä


Spielberg-Närän huutaminen ja meuhkaaminen Corollan takana ei vaikuttanut millään tapaa muihin paikalla oleviin. Aikansa ääntä korotettuaan, hän joutui itse hinautumaan kameroineen etemmäksi autosta. Tämän jälkeen alkoi kamera surrata ja zoomi valittaa. Siirryin herra elokuvaajan viereen ja tarkkailin hänen otteitaan kamerasta, jos vaikka oppisin siitä jotain. Lyhyen tarkkailusession jälkeen tulin siihen tulokseen, että tämä oli varmaan ennemminkin hyvä oppitunti siitä, mitä videokameralla ei saa tehdä.

- Tää suumihan on hidas kuin tiisseli-Mersu, Närä puhisi ja paineli nappeja.
- Tarvitseeko sitä kokoajan runkata edes taas?
- Toimintaa kato, meillä Toyota-piireissä ei ole totuttu nysväämään paikallaan, kuten jotkut Rutinoffeilla ajavat tekee.
- Käytä vaan reilusti yksikköä, sillä Suomessa on vain yksi Rutinoff, korjasin elokuvapapan virheen.
- POIKKI, POIKKI, ei saa pulista kuvausten aikana!
- Täh? vastahan tuota itsekin löpisit kaikenlaisia pehmeitä ajatuksia.
- No se oli silloin äsken, nyt on nyt.

Suljin suuni ja jatkoin elokuvaajan tekemisten tarkkailemista. Kohde ei ollut todellakaan kovin mielenkiintoinen, mutta onneksi paikalla olevat henkilöt sen sijaan olivat.

- POIKKI! No niin, käyppäs laittamassa valot päälle ja painamassa jarrua, niin saadaan myös valot kuvaan, Närä ohjeisti.
- En jaksa.
- TOIMI!
- Ei kiinnosta. Jos vaikka sillä hetkellä sattuu autosta palamaan lamppu, saan kuitenkin syyt niskoilleni liian raskaasta polkimen painamisesta tai vaihtoehtoisesti liian negatiivisista ajatuksista Corollaa kohtaan, perustelin tekemättömyyttäni.
- Hmph, kunnollista palvelusväkeä on sitten vaikea saada.
- En minä ole täällä palvellakseni ketään. Sitä paitsi onhan sinulla tuolla takavasemmalla pari seniiliä kerhokumppania. Viittoile ne tänne, ehdottelin.
- En voi, sillä haluan kaikki bonukset tästä videosta itselleni.
- Taitaa jäädä kovin pieniksi ne bonukset, hihittelin miettiessäni äskeistä kamerankäyttöä.

Närän kerhokumppanit olivat tällä välin raahanneet kameransa ja muut tarvikkeet toiseen paikkaan. Arvelin heidän haluavan autosta kuvaa useammalta kantilta. Närä itse oli niin lumoutunut roiskarista, ettei malttanut jättää sitä rauhaan. Suunnittelin jo siirtymistä Reiskan ja Paten luo, kun mieleen tuli yksi asia.

- Närä hei, tämän takaovethan ovat mädäntyneet.
- Eikä ole, ei Corollat ruostu kuten ranskalaiset hapatukset.
- Ihan tosi, ne ovat suorastaan mädäntyneet pois, jatkoin inttämistä.
- Missä muka? Närä nousi puhisten asfaltilta ja asteli viereeni.
- Katso nyt, ei takaovia enää, osoitin kädelläni autoa.
- Hmph, tämä malli sattuu olemaan kaksiovinen.
- Oho, ilmankos niitä ei sitten ollutkaan mukana, teeskentelin todella hämmästynyttä.
- Ei uskoisi, että tuollaisella räkänokalla on vielä viranomaisten myöntämä ajokortti, Närä tuhahti.
- Olithan tuota itsekin niissä ajokorttibileissä, joten eipä tuosta tarvitse mitään uskonasiaa vääntää. Kirkonmiehet eivät varmaankaan tykkää mikäli alat jeesustelemaan jollain Corollalla.

Närä jatkoi omaa puhinaansa jostain näkövammaisesta suunpieksäjästä, ketä lieneekään sillä tarkoittanut? Mieleeni tuli urbaani legenda tai joku hänen nuoruuden tuttu. En jaksanut keskittyä siihen läpätykseen sen enempää, sillä katseeni ja sormeni olivat tavoittaneet Corollan takalokasuojan ruostekohdan. Nypin siitä pieniä palasia pois, ja paljastin samalla alta tyhjää. Millähän opilla tämäkin keksintö oli oikein katsastettu? Minulla ainakin heräsi epäilys, että Patella saattoi olla lähisuvussa katsastusmies, joka leimaili tuttujen autoja valokuvien perusteella ja pullakahvipalkalla. Tuollainen oli mielestäni aika edesvastuutonta toimintaa, pantata nyt sellaisen kaverin tietoja vain omissa piireissä. Kertoisi minullekin, niin ei tarvitsisi Rutinoffia rasittaa turhanpäiväisillä katsastusreissuilla ja raskasjalkaisilla katsastusinsinööreillä.

- Mitä, mitä, mitä sinä nyt teet! Närä alkoi kiekua.
- Rapsuttelen ruosteita ja katson mitä tästä katiskasta jää jäljelle.
- Ei niin saa tehdä, hän melkein parkui.
- Totta kai saa, vapaa maa. Onhan muuten mennytkin pahaan kuntoon vai onko tämä jollain tapaa normaalia Corollalle?
- Hmph, ei varmaan ole! Tämä on taatusti seissyt jossain ruosteisen Mersun vierellä. Ne kuulemma rahtaavat niitä loppuun ruostuneita tänne Saksasta.
- Minulla on kyllä mieleen jäänyt vähän toisenlainen kuva sieltä tuotavien autojen ruostuneisuudesta, kerroin mielipiteeni.
- Pyh, se on vaan praatvustia syöneiden turkkilaisten autokauppiaiden liikkeelle laskema perätön huhu, jotta niiden suvun loppuun ajamat Mesut menisi paremmin kaupaksi, Närä paasasi tunteella ja nahkasaapas polki rytmiä asfalttiin.
- Joo, tehtäisiinkö tuosta lauseesta vaikka kymppiuutisten loppukevennyt, oli se sen verran hauska?
- Häh?
- Anna kamera minulle, niin voin kyllä kuvata. Vai etkö enää muista mitä äsken tuli sanottua?
- Krääh, pthyi! Närä räkäisi asfaltille. – Minuahan ei mitkään räkänokat ala komentelemaan. Olen muuten niin monet nahkasaappaat kävellyt loppuun, että osaan kyllä kuvata itseäni jos tilanne niin vaatii.
- Älä, kamera saappaaseen ja kuvaa saapas kuvaa, vai?
- Hmph, peilit on keksitty!

Samalla pihaan kurvasi vauhdilla raitoja täynnä oleva vanhempi etuveto-Corolla, joka parkkeerasi itsensä Närän kerhokumppaneiden viereen. Auto ajoi vain niin pahasti, etten päässyt oikein näkemään, että mitä sen kuljettaja oikein touhusi pappakuvaajien kanssa. Autossa oli kaikenlaisia tekstejä pitkin sen kylkiä: ”Toyota voimaa ja poweria”, ” Virtaa mihin vaan millä kuvataan Toyotaa”, ” Kuvaa sinä, Me lataamme” ja ”Ihmisen paras ystävä – Toyota”.

- Aika mielenkiintoinen auto, onkos se jostain sirkuksesta? tiedustelin asiaa Närältä, joka oli myös kääntänyt rintamasuuntansa tuota autoa kohti.
- Meidän akkuauto, hän huokaisi.
- Aha, onkos teillä kerhossa vain yksi auto missä on akku?

Mielestäni tuo kysymys kuulosti omaankin korvaa vähän tyhmältä, koska olin nähnyt Närän Corollassa akun aivan varmasti. Tyhmiä kysymyksiä ei kuitenkaan ole olemassakaan, joten odottelin nyt suurella mielenkiinnolla, että saanko siihen viisaan vai vittumaisen vastauksen.

- Kuulehan nyt poju, kun vanha selittää: katsos kun nämä videokamerat ja muut kamerat syövät sellaista näkymätöntä asiaa kuin sähkövirtaa. Nythän on niin, että kova kuvaaminen kuluttaa niitä akkuja ja loppuvat jossain vaiheessa. Meidän akkuauto toimittaa paikalle ladattuja akkuja, kun vanhat alkaa hiipua.
- Tiedätkö mitä? heitin takaisin.
- No?
- Minä olen lukenut lehdistä, että noihin videokameroihin on saatavissa auton tupakansytyttimestä virtansa ottavia latureita. Ei tarvitse ajaa jollain märänneellä Corolla akkuja kuskaamassa.
- PALVELUA, tämä on PALVELUA, selkiskö natiaiselle? Närä raivostui jostain käsittämättömästä syystä.
- Ei tarvitse nyt sentään suuhun tupata, rauhoittelin parin sentin päässä raivoavaa herra elokuvaajaa.
- Puuh, minä olen sentään keksinyt koko palvelun, Närä murahti ja siirtyi etemmäksi.
- Älä ihanko totta, oliko vaikea ideoida tuollainen palvelu? teitkö myös nuo auton tekstit itse?
- Minä olen perusidean isä, pojat kyllä auttoivat noiden kirjainten järjestysten kanssa. Sain kuitenkin suurimman bonuksen tuosta keksinnöstä itselleni, Närä röyhisteli jo rintaansa.

Samalle hetkellä rengas vinkaisi ja akkuja kuskannut etuveto-Corolla oli poistunut huoltoaseman pihalta. Kerkesin saada kuskista sen verran kuvaa silmiini, että hän vaikutti myös joltain eläkeukolta. Yllättävän paljon heillä vaikutti olevankin noita jo työelämän taakseen jättäneitä vanhuksia jäseninä.

- Joku eläkeläinenkö tuotakin Corollaa kuskasi? utelin Närältä.
- Jep, keneenkään muuhun ei voi luottaa sataprosenttisesti, kuin meihin eläkeläisiin. Me tulemme paikalle päivällä tai yöllä, kesällä tai talvella, sateella tai tuiskulla, no yleensäkin aina.
- Jos se television mummo olisi nyt paikalla, hän taputtaisi käsiä yhteen ja huutaisi: Hyvä, hyvä, hyvä! heitin hänen kommenttinsa perään.
- Mummoissa on potkua, Närä murahti ja polkaisi saappaallaan asfalttia.

Närän kaverit olivat nähtävästi saaneet samalla evästäydennystä, sillä molemmat näkyivät mussuttavan jotain sämpylän näköistä muonaa. Nähtävästi palveluun kuului myös kuvaajien lataaminen akkujen ohella, mitä pidin pelkästään positiivisena seikkana.

Olin kuitenkin tullut tänne Reiskan pyynnöstä, joten käänsin pääni ja katsoin mitä hän oikein puuhasteli auton omistajan kanssa. He olivat molemmat polvillaan Corollan keulan edessä. Ensimmäinen ajatus oli, että he olivat tässä Närän kanssa kinatessani tulleet molemmat uskoon. Olihan Pate ostanut sen kirkonmiehen vanhan Saabin, joten olihan siitä saattanut tulla jotain herätyksen siementä mukana. Siirryin vaivihkaa lähemmäksi, jotta tietäisin miten Reiskaan tulee jatkossa suhtautua ja millä menen kotiin. Mitään jumalansanaa tai jumalanpalvelusta en ala kotimatkalla kuuntelemaan, vaikka kirkkoon kuulunkin.

- No näkeehän tuon piru puusilmälläkin! Reiska älähti Patelle ja tökki kuljettajan puoleista ajovaloumpiota sormellaan.
- Tuohan on sääsken tai jonkun muun hyttysen raato, Pate ilmoitti.
- Älä nyt insinörtti takerru olemattomiin. Minä tarkoitan tämän lährän alla olevaa selvää merkkiä kosteusvauriosta.
- Mitä se muka haittaa, jos se on ollut joskus vuonna yksi tai kaksi?
- Auto alkaa puoltamaan!
- No ei helvetissä ala! Pate karjaisi.
- Miten voit olla niin varma? opetettiinko siellä insinörttikoulussa jotain autojen puoltamisesta? Reiska tivasi.
- Ei, mutta...
- No niin, sitten pidät vain suusi kiinni ja kuuntelet viisaampaasi näissä autoasioissa.
- Mikä tässä on homman nimi? puutuin keskusteluun.
- KAMERAT, KÄY! kuului takaani helvetinmoinen karjaisu.
- Mitä vit...

En saanut edes kirota rauhassa loppuun, vaan minut työnnettiin armottomasti pois tieltä. Närä tunki itsensä aitiopaikalle ja alkoi laulattaa kameran zoomia kohti Corollan keulaa ja Reiskan osoittelemaa etuvaloa. Koska kaikella on rajansa, jopa tuuppimisella, päätin häiritä herra elokuvaajaa. Otin puhelimeni, laitoin sen niin, ettei numeroni näy ja soitin Närän numeroon. Elokuvaajagurun puhelimen alkaessa soida, laitoin omani vyökoteloon odottamaan vastausnapin painamista.

- Haloo, haloo, kuka siellä Närä täällä.
- Kuka? Ei saa selvää. Mitä asiaa? Närä kailotti niin kovaa, että puhelua kuunneltiin sujuvasti varmaan Tallinnassa asti.
- Siellä on joku, minä kuulen sen. Kuka siellä on?
- Kuka siellä on? puutuin viimein puheluun.
- Tota, siellä on siis, sellainen yksi elokuvaohjaaja tai oikeastaan se onkin tuottaja joka haluaa ostaa tämän nauhan, Närä kiirehti selittämään. – Joo kyllä olen Oskari Närä. Voin kyllä tulla neuvottelemaan sinne studiolle vaikka heti ensi viikolla. Niin totta kai ymmärrän, että etumaksu on vain kymmenentuhatta euroa. Siis ilman muuta laitan puvun päälle, tottahan toki.

Minulla alkoi olla jo pokassa pitelemistä, mutta maltoin mieleni ja kuuntelin mitä tuo höyrähtänyt papparainen oikein satuilee puhelimeen? Reiska ja Pate olivat myös keskeyttäneet omat kinastelut ja kuuntelivat korvat höröllä tuota mielenkiintoista puhelua. Tiedä vaikka olisivat salaa toivoneet pääsevänsä ihan pääosaan Närän elokuvassa.

- Näkemiin herra tuottaja, hyvää päivänjatkoa teille herra tuottaja! Närä lopetti viimein puhelunsa.
- Sitä ollaan jo piireissä vai? heitin pienen tärpin ilmaan.
- No joo, sitä on nämä elokuvaamisen piirit niin pienet täällä Suomessa, että me tekijämiehet tunnetaan toisemme erittäin hyvin.
- Mikä studio se oli?
- Se oli, tuota sen nimihän on se ihan tuttu jokaiselle. Siis se on tämä, tämä, tämä Disney, Närä pinnisteli.
- Kumpi sieltä soitti, herra vai rouva Disney?
- Se oli se niiden poika, se Harjola.
- Tarkoitat varmaan sitä Alfredia, vai? kysyin piruuttani.
- Niin, niin sama tyyppi. Tunnetko sen jostain? Närä kysyi jotenkin huolestunut ilme naamallaan.
- En suinkaan, ihailen vaan sen tuottamia elokuvia suuresti. Siinä se on tämän aikakauden suurin mestari mitä maa päällään kantaa.
- Sanos muuta, on se kova jätkä, Närä sanoi ja huokaisi samalla.
- Joko ne paskat on lätisty, että päästään takaisin asiaan? Reiska uteli.
- JATKAKAA, Närä karjaisi ja alkoi taas zoomailla autoa sekä Reiskaa ja Patea.

Siirryin suosiolla taas taaemmaksi, sillä jostain syystä en halunnut Alfred Harjolan tuottamaan elokuvaa. Se saattaisi olla jotain sanoinkuvaamattoman hienoa tai sitten ihan täyttä paskaa noin 50 / 50 suhteella, joten en uskaltanut ottaa riskiä kasvojeni pilaamisesta. Jäin mietiskelemään itsekseni, että miten se voikaan helposti toisilla nousta menestys hattuun ilman sitä menestystä? Joillain tarvitsee vain ottaa videokamera käteen, niin sitä ollaan heti maailmanluokan elokuvaajia. Olisikohan sitä oman videokameran hankintaa sittenkin parempi välttää? Tosin oman laiskan itseni tuntien, en jaksaisi alkaa höyrytä mistään tuollaisesta, se oli yksinkertaisesti liian rasittavaa touhua.

- POIKKI, ei, ei, ei. Sitä umpiota pitää naputtaa sormella niin, että se KUULUU, Närä karjui Reiskalle.
- Mitä se rukkikuski siellä oikein höpöttää, mene ajelemaan niillä rukeillasi, Reiska tuhahti ja jatkoi selittämistään.
- Minä, minä jäädytän kyllä teidän kuvauspalkkiot ja otan pois kaikki teidän edut, Närä puhisi kamera kourassaan.
- Voi vitun vittu, Pate kirosi raskaasti ja iski päätään Corollan umpioon.
- Hei, tuossa on sitä tunnetta. No niin, uusi otto, KAMERAT, KÄY! Närä kiekui naama punaisena.
- Ei helvetti, mistä saatanan hoitolaitoksesta te olette karanneet? Pate alkoi raivota.
- Pysytäänpä siinä käsikirjoituksessa, eikä aleta sooloilla omia, Närä kuittasi nopeasti.
- Närä hei, mentäisiinkö katsomaan onko tuolla huoltoaseman tädillä vielä toinenkin hymy tälle päivälle? puutuin keskusteluun.
- Minä kuvaan kyllä tämän loppuun…hei, mikä tälle nyt tuli? Närä hämmästeli ja alkoi koputella kameraansa.

Jatkuu...


Tiedätkö autoista muutakin kuin sen, että renkaat kääntyilevät rattia käännettäessä? Jos näin on, niin ratkaise Miraklen ihmeet!



Rutinoffin kuski










© Rauno Vääräniemi