Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
takaisin tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

25.11.2005

Insinörtin rosentit


- Hyminät ja ohottelut ovat aivan normaaleja amatöörien reaktioita, joten jatka vaan samaa linjaa, Reiska lohdutti Patea.
- Mutta kun, minä, siis tuota olen insinööri.
- Kerropas sitten mistä tämä on ja millä momentilla se on ollut kiinni? Reiska sanoi ja laittoi Paten kouraan mutterin.
- Mutteri? Miten tästä voi mitään sellaista sanoa?
- Taidat ollakin sitten niitä ruuvipuolen insinöörejä kun kerran tietämys muttereista on tuolla tasolla.
- Mitä näistä voi muka sanoa? Pate käänteli ruosteista mutteria kädessään.
- Pidätkö lakritsista? Reiska uteli.
- Joo.
- Hyvä, kipaise sitten ostamaan pussi lakritsia ja mene syömään sitä tuonne huoltoaseman nurkalle.
- Täh?
- Insinööri joka pitää lakritsista, mutta ei ymmärrä muttereista on juuri oikea henkilö lakritsin syöntiin, joten hopi hopi, Reiska hoputti Patea.

Pate ei kuitenkaan suostunut lähtemään minnekään lakun syöntiin, sillä hän oli tullut myymään autoa eikä pomppimaan jonkun haalaripukuisen asentajan pillin mukaan. Selvittyään yhdistetystä mutteri-lakritsi kiistasta Pate kertoi Reiskalle, ettei akku tule missään tilanteessa räjähtämään, siitä hän oli yli sataprosenttisen varma. Tarkemmin sanottuna hän oli kuulemma satayksiprosenttisen varma, ettei akku tule räjähtämään.

- Sittenhän me ollaan samaa mieltä! Reiska hihkaisi onnellisen näköisenä.
- Miten muka? Närä ähisi väliin.
- Ihan helposti. Kaikkihan, jopa rukkikuskit ja joutomiehet tietää, että joku asia on täynnä kun se on 100 rosenttia. Tämä insinööri tässä käytti keskitason matematiikkaa. Hän ilmoitti insinörttien kapulakielellä olevansa vain yksirosenttisen varma siitä, ettei akku kajahda, Reiska selitti.
- Tuota, minä en nyt ihan..., Närä mumisi.
- Helppoa kuin renkaiden vaihto. Otetaan yksitoista litraa vettä ja kaksi kymmenen litran sankoa. Kaadetaan se toinen sanko täyteen. Paljonko siitä vedestä jää toiseen sankoon? Reiska alkoi selittää.
- Litra, Närä ilmoitti silmät loistaen.
- Aivan, eli rosenttihommissa tuo insinörtti oli rosentin varma asiastaan, eli vaarallinen tämä akku on kuten tuossa jo ilman rosentteja sen ilmoitin.
- Minusta tämä ei mene kyllä ihan niin kuin pitää, Pate röhisi.
- Nuuh, minä kyllä jo haistelinkin tässä olevan ajossa jotain sanomista. Ei hän ne vanhat Corollat koskaan mene niin kuin Mazdat, mutta luotettavien lähteiden mukaan ovat melkein yhtä hyviä, Reiska tuumasi ja yritti saada kieroa konepeltiä kiinni.
- Entä...se akku? Pate kysyi varovasti.
- Minulla on tasan minuutin starttiranne, joten en ammattimiehenä sitä räjäytä.
- Tasanko? Närä pyyhki hikeä otsaltaan.
- Näytänkö minä jotenkin vain sinne päin olevalta, häh?
- Saanko minä vastata? utelin.
- ET!

Se siitä keskustelusta ja Reiskan minuutin starttiranteesta. Pate oli sen näköinen, että hän olisi halunnut lähteä saman tien jatkamaan matkaa ihan jonnekin muualle. Ei tainnut tuollaisen Corollan myyminen olla sittenkään niitä maailman helpompia hommia, vaikka Närä on kokoajan vakuuttanut aivan muuta. Aikamoisen äheltämisen jälkeen Reiska sai konepellin kiinni, mutta näky oli aika rivo. Toiselta sivulta katsottuna näki moottorin aivan vaivatta ja äsken vielä täysin maalissa olleessa konepellissä oli nyt paikkoja joissa ei ollut enää maalia.

- Eipä voi kyllä ainakaan kehua Toyotan tehtaan maalaamoa, Reiska tuhahti ja niisti nenänsä taskusta kaivamaan trasseliin.
- Väännellä nyt tuolla tavalla, Närä mumisi hiljaa itsekseen.
- Eikö rukkipappa tiedä, että Mazdojen konepellit suunnitellaan kestämään niiden rullalle taivuttamisen. Ei mene muuten maalipinta pilalle, eikä ala saranat naukua.
- Tekniikka tässä on varmasti kunnossa, sen suhteen olen aivan varma, Pate ehätti vakuuttelemaan.
- Sata vai satayksirosenttisen? Reiska tiedusteli.
- Tasan sata, olen nimittäin itse pitänyt tätä ajokunnossa ja katsastanut auton kahdeksan päivää aikaisemmin. Lisäksi olen hitsannut tämän kuskinpuoleisen helman kokonaan. Siitä voisin antaa vaikka minkälaisen takuun, ettei se mene puhki tämän auton eliniän aikana.
- Umpiraudastako sen hitsasit? utelin naurua pidätellen.
- Jäljistä päätellen on tainnut insinörtti veistellä auton helman lähipetäjästä kirveellä. Kovin on jälki sitä luokkaa, kuin känninen metsuri olisi vasemmalla kädelle veistellyt kirveen hamarapuolella, Reiska hymisi kontallaan auton vierellä.
- Pellistä sen tein ja ihan migillä hitsasin, Pate vakuutteli.
- Voi yhden kerran, on se halavattu jotain halpaa kattopeltiä. Hajusta päätellen se on viettänyt viimeiset kolmekymmentä vuotta mummolan huusin kattona.
- Isäukon vanhoja peltejä siihen hitsailin, mistä lienee niitä hankkinut, Pate myönsi.

Reiska kiirehti selittelemään metsurijuttuaan sillä, että oli hieman testannut porukoiden reaktioita siihen, että miten me oikein kunnon satuun reagoidaan. Harmikseen hän totesi meidän kädettömien olevan sellaista sakkia, joille voi autoasioissa syöttää vaikka rautanauloja lakritsina ja hyvin putoaa. Vilkaisin pappakuvaajia ja he olivat vielä täydessä toimessa. Toinen sihtaili meitä kohti videokameralla ja toinen puolimetrisellä putkella. Yhdestä asiasta olin pettynyt, sillä missään ei näkynyt ulkolähetysautoa, jolla tämä auto ja tapahtuma olisi voitu välittää kaikelle kansalle suorana lähetyksenä.

- Miten tuon Corollan vahaaminen? Reiskan mukaan sitä on vahattu jopa kaksi kertaa viikossa? osoitin kysymykseni Patelle.
- Toki, toki, enhän minä sellaisessa asiassa ala valehtelemaan. Kas tässä, voit vaikka itse varmistaa sen, Pate sanoi ja ojensi minulle sinikantisen vihkon.
- Maanantai, kello 08:29 – Corollan pintaan levitetty vaha. Vaha jäätyi. Kivan näkönen, luin ääneen sivun ensimmäistä merkintää.
- Niin ja katso tuosta, Pate opasti.
- Maanantai, kello 14:17 – Corolla on sulanut. Vahattu uudelleen. Jahvetti ja Iisakki kehui tällä saavan hyvin römpsää, jatkoin merkintöjen tavaamista.
- Isä on ollut tarkka mies, kaikki mitä hän on Corollaan tehnyt, on tässä vihkossa.
- Mutta tästähän puuttuu esimerkiksi se hitsaus? Hetkinen, eihän tässä ole Hultalle osoitetun rakkauskirjeen lisäksi mitään muuta autoon liittyvää merkintää.
- On toki, kyllä tähän on vaihdettu öljytkin kerran kuussa, kuten ilmoitin puhelimessa, Pate rykäisi ja käänteli sivuja eteenpäin. – Tässä se on, lues tuosta!
- Keskiviikko – ajettu öljypohja kiveen ja öljyt Jahvetin nurmikolle. Haettu uusi Jahvetin mopolla. Laitettu öljypohja paikoilleen. Ajettu maitolaiturille ja palattu takaisin Jahvetin pihalle laittamaan öljyt. Jahvetti sanoi, että öljyt on nyt vaihdettu kerran tässä kuussa, tavailin harakanvarpaita.
- Olen sanojeni mittainen mies. Auto on vahattu kaksi kertaa viikossa ja öljyt vaihdettu kerran kuussa, Pate lateli tulemaan ja tunki vihkon povitaskuunsa.

Käänsin päätä nopeasti ja olin iskeä naamani vieressä olevaan kännykkään. Närä piteli jostain syystä omaa puhelintaan aivan suuni vieressä.

- Ja mitähän tuo nyt taas on? murahdin.
- Suora lähetys kavereilleni, he haluavat saada nauhalle kaiken mitä täällä puhutaan.
- Nauhalle?
- Joo, videonauhalle, kun mikki ei kuulemma yletä tänne asti ja langattoman mikin paristo on otettu lainaan kuulolaitteeseen.
- Ihme sakkia! ilmoitin kantani moiseen nauhoitteluun.
- Sitä minäkin niille sanoin, että ihme kun eivät ottaneet toista paristoa mukaan, Närä kailotti melkoisen kovalla äänenvoimakkuudella.
- EI TARVI HUUTAA, olen tässä ihan vieressä!
- En minä sinulle, nuo näyttivät kädellä merkkiä ettei voluumit riitä.
- TESTING! karjaisin niin lujaa Närän kädessä olevaan luuriin kuin ikinä pystyin.
- Hei, nyt taitaa riittää, Närä ähkäisi.

Vilkaisin papparaisten suuntaan ja totta tosiaan, toinen oli heittänyt kuulokkeet pois korvilta ja ravisteli päätään siihen malliin, kuin siellä olisi ollut jotain irti. Äänenkäyttöni oli nähtävästi riittänyt, sillä huitomisten perusteella Närää pyydettiin laskemaan äänentasoa täällä päässä noin metri alaspäin. Toinen vaihtoehto oli, että merkkien tarkoitus oli pyytää Närä sinne kyykkykävelyä harrastaen, mutta epäilin sitä hieman.

- Ei ole ovissa kovin tuoretta tuo rasva, Reiska murahti nenä saranoiden kohdalla.
- Kyllä ne ovat ajallaan rasvattu ja huollettu, eivätkä takuulla roiku, Pate vakuutteli.
- Entä ne insinörtin käyttämät rosentit? Reiska hörähti.
- Ilman prosentteja tällä kertaa, jos vain jotenkin sopii, Pate pyysi.
- Silavallako näitä on rasvattu, kun näin nahkeasti luistavat? Reiska murahteli nitkutellessaan ovea edestakaisin.
- Taisi olla jotain synteettistä moottoriöljyä, jota sinne ruuttailin.
- Voi yhden kerran taas miten sitä auto voidaan pilata monella tapaa, Reiska huokaili ja punoi päätään.
- Nyt minä en oikein ymmärrä. Voisitko selittää tarkemmin?
- Kuulehan Nasse, sinulla on vielä pitkä matka automieheksi, eikä hommaa helpota ollenkaan käymäsi insinörttikoulu, Reiska taputteli Patea olkapäälle.
- Pate se minun nimi on, ei Nasse.
- Lieneekö tuolla nyt niin suurta merkitystä, kun autoa tässä ollaan katselemassa eikä Paten pyllyä, Reiska hörähti.
- Minä siitä saranoiden rasvaamisesta, että saisiko siitä vaikka jotain ohjeita, Pate pyysi.
- Ompelukoneöljyä, ompelukoneöljyähän sitä auton saranoihin laitetaan. Se on kyllä alun perin Mazdaan tarkoitettua sen tiukkojen valmistustoleranssien takia, mutta käy myös muihin autoihin erittäin hyvin.
- Tuota, kuulostaa vähän ohuelta.
- Mitä? meinaatko sinä Pusse, että minä tässä ihan huvikseni ajelen toiselle puolen pääkaupunkiseutua päästäkseni juttelemaan jotain ohkaisia aivan ventovieraalle?
- En minä sitä, kun öljy kuulostaa ohuelta.
- Tarkka kuulo meidän insinörtillä. Oletko paljonkin kuunnellut öljyjä? Minulla itsellä se tuo räkäviisari yleensä kertoo öljyn viskositeetin ja muut ominaisuudet.
- Enhän minä niitä öljyjä sillai kuunnellut ole, ihan vaan puheessa kuulostaa ohuelta se ompelukoneöljy. Olenhan minä toki sellaista nähnyt ja joskus käyttänytkin, Pate kiirehti selittämään.

Minulle tämä Reiskan suhtautuminen auton ovien voiteluun oli tullut tutuksi jo aikaisemmilla autonostokerroilla. Oikeastaan olin reissannut Reiskan kanssa sen verran, ettei mikään eteen tullut tapahtuma tai kysymys tullut enää yllätyksenä, vaan ne vain jotenkin kuuluivat haalaripukuisen ystäväni elämään. Toki autoa ostaessa pitääkin olla tarkka, joten en sen takia juurikaan Reiskaa arvostellut auton ostoon liittyvissä asioissa. Kyllähän hänen jutut överiksi menivät yleensä ostotapahtumassa, mutta niin ne tekivät muutenkin.

- Hei, hei, hei, täällä on Toyota-roiskarit, alkoi Närä kiekua yllättäen.
- Roiskarit, mitkä ne ovat? utelin vauhtivaarilta.
- No roiskarit tietty, siis roiskeläpät. Vau!

Siirryin hänen vierelleen auton taakse ja katsoin takaroiskeläppiä. Ne olivat totta tosiaan Toyota-teksteillä varustettu. Muistini mukaan tuohon aikaan monissa autoissa oli merkkitekstillä varustettuja roiskeläppiä, joten ei tuo mielestäni mitenkään maankaatoihme ollut. Nähtävästi Närä oli asiasta toista mieltä, sillä hän pinkaisi matkaan nahkasaappaat sutien. Seurasin tilannetta ja totesin hänen rynnänneen keskustelemaan ystäviensä kanssa. Hetken neuvottelun jälkeen toinen papoista kaivoi vierellään olevasta repusta videokameralta vaikuttavan esineen. Noin minuutin käsien heiluttelemisen jälkeen Närä erkani pappakaksikosta ja lähti palaamaan juosten.

- Nyt et sitten puhu mitään, ettei tartte hakata tajuttomaksi, hän puhisi.
- No höh, mummojako te yleensä potkitte harrastusilloissa? Eikö se ole vähän nuorempien koltiaisten harrastus?
- Minä kuvaan tuota roiskaria.
- Videokameralla?
- Niin, siitä pitää saada elävää kuvaa.
- Joo, odotellaanko me, että tuuli heilauttaa sitä vai käynkö antamassa sille kädellä pienet värinät?
- Hmph, aika hölmö kommentti. Elävä kuva tarkoittaa videokuvaa, ei tavallista valokuvaa.
- Onko sitten mustavalkoinen enemmän kuollut kuin värikuva? tinkasin vielä piruuttani.
- Aivotoimintasi on kuollutta! Närä tuhahti.

Itse olin tuosta hyvinkin eri mieltä, sillä minun aivotoiminnassani ei ollut mitään vikaa, vikaa, vikaa. Omasta mielestä olin todella särmässä kunnossa joka suhteessa. Jätin asiasta kinastelun kuitenkin väliin ja keskityin seuraamaan Toyota-papan äheltämistä videokameran kanssa. Närän lainaama kamera vaikutti aika mielenkiintoiselta hankinnalta noin niin kuin itsellekin. Sen pieni koko yllätti minut totaalisesti, sillä mielikuviini oli piirtynyt 90-luvun alun möhkökamerat, joita raahatessa sai herkästi ryhtivian ja nivelien kulumat kaupanpäälle.

- Keinuta vähän tätä auton perää tuosta toisesta takakulmasta, Spielberg-Närä opasti minua kameransa takaa.

Astelin Närän takaa auton toiselle puolelle ja aloin painella takakulmaa kohta nelikymppisen minäni innolla. Muutaman kerran paineltuani totesin tekeväni aivan turhaa työtä, sillä tämän huippueksoottisen Corollan vaimennus oli takuulla alkuperäinen. Jo yhdellä painalluksella perä vispasi siihen malliin edes takaisin, ettei mokomaa ole nähty edes jojoilun MM-kisoissa.

- Heiluu liikaa! Sain elokuvaohjaajan kiukkuisen kommentin.
- Entä sitten? tee siitä vaikka toimintaleffa.
- Ei ku, tää kamera ei tarkenna tuollaiseen vispaamiseen.
- Jos ottaisit vähän etäisyyttä, niin tilanne voisi olla toinen, ehdotin roiskeläpän takana maassa makaavalle Närälle.
- Hei, siirtäkää vähän sitä autoa eteenpäin! tuli seuraava kommentti herra elokuvaajalta.

Jatkuu...


Tiedätkö autoista muutakin kuin sen, että renkaat kääntyilevät rattia käännettäessä? Jos näin on, niin ratkaise Miraklen ihmeet!



Rutinoffin kuski










© Rauno Vääräniemi