Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
takaisin tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

11.11.2005

Saanko esitellä: Toyota Corolla DX


- Voi yhden kerran mitä lirua, vettäkö tähän laskit? Reiska tuhahti kahvia maisteltuaan.
- Pannustahan minä, yritin vielä kauhoa ihan pohjalta.
- Että pitikin taas luottaa amatööriin näin tärkeässä asiassa. Pitäisi varmaan kastaa sukkaa tässä lirussa, mutta jätin ne tänään pesuun.

Eipä tuo kahvin kelpaamattomuus tullut mitenkään yllätyksenä, sillä Reiska oli harvoin tyytyväinen muiden kuin itse keittämään kahviin. Omasta mielestä nämä huoltoasemien sumpit ovat liiankin vahvoja ja turhan pitkään seisseitä. Aloitin itse kahvin ja viinerin nauttimisen, kun Reiska puolestaan nosti mukin keskelle autonsa kattoa ja jatkoi sen hinkkaamista trasselitukolla.

- Anteeksi tietämättömyyteni, mutta mitä oikein teet?
- Ota silmä käteen ja katso.
- Ei irtoo, heitin takaisin.
- Myllytän tätä auton maalipintaa. Jos näet, niin tuo käsittelemäni alue on jo vähän parempi mitä uutena. Käyn sen vielä toiseen kertaa läpi, niin se on kaksi kertaa parempi mitä uusi maalipinta.
- Et sitten juonut kahviakaan?
- Jätin sen haihtumaan.
- Niin?
- Tasan kolmen minuutin päästä siitä on haihtunut sen verran nestettä, että saatan juoda sen ilman vatsanväänteitä.

Jäin katselemaan kelloa, jotta näen miten Reiskan kolmeminuuttinen pitää paikkansa. Aika kului, meni viisi minuuttia ja kahvimuki oli yhä koskemattomana auton katolla. Seitsemän minuutin kohdalla en jaksanut enää odotella, vaan aukaisin suuni:

- Juna meni jo!
- Totta, kuuntelinkin tässä että viimeksi rakentamani veturi lähti juuri Pasilan ratapihalta kohti pohjoista vetäen sataa vaunua.
- Aika monta vaunua.
- Kuulehan, sitä ei kuule ammattimies mitään heikkoja vetureita rakentelekaan, vaikka tekaisin sen tuossa eräänä päivänä aamiaista syödessä.
- Kotonako?
- Ei tietenkään, vaan olin tuolla ratapihalla ja istuskelin ratapölkyn päällä. Pääsee paremmin tunnelmaan, kun rakentelee veturit ratapölkkyjen vierellä. Sitä ei vaan tuollainen nahjus ymmärräkään mitään työn tekemisen tunnelmasta.

Noin yhdeksän minuutin kohdalla Reiskan käsi ja kahvimuki kohtasivat toisensa. Tällä vauhdilla tuo suuripuheinen ammattimies on myöhässä joka paikasta ja todella paljon. Oikeastaan minua alkoi jo huolestuttaa se Corolla jota olimme tulleet suurella tohinalla katsomaan. Olikohan se jo myyty ja laivattu Afrikkaan, jonne vanhat takaveto-Corollat kuulostavat menevät eläkepäiviä viettämään. Sinänsä itse autolle oli ihan sama, mutta halusin nähdä millaisen helmen se ammattimies oli puhelimessa itselleen järjestänyt.

- Sen Corollanko pitäisi olla todellinen helmi, vai? utelin varovasti.
- Kyllä, sen vahakerroksen paksuuskin on sitä luokkaa, että mahtuukohan se edes yhteen ruutuun, Reiska jäi pähkäilemään päätään raapien.
- Sen minäkin haluan nähdä, nauroin ja tarkastin kamerani vielä kerran.
- Minä poika se en kuule turhaan soittele autoista. Soitan vain parhaista yksilöistä.
- Ihan kuten siitä Salmen Kadetistakin, vai?
- Niin no, mutta siinä tapauksessahan oli kyse teikäläisen kouluttamisesta auton ostoon ja erityyppisten vikojen havaitsemisesta.
- Ja minäkö luulin, että kyse oli Salme-tädin perään kuolaaminen.
- Voi yhden kerran mitä puhetta. Ammattimies ei sotke naisia ja autoja, kuten ne amatöörit tekevät noissa isoissa maailmanlaajuisissa autonäyttelyissä. Eihän siinä sillinhajussa edes autovaha tuoksu, pthyi!
- Lienetkö edes koskaan käynyt sellaisessa isossa autonäyttelyssä? epäilin ääneen hänen kokemuksiaan.
- Pari kertaa kävin, mutta jätin mokomat amatöörien temmellyskentät niille jotka roikottavat ravattia kaulassa ja luulevat olevansa jotain.

Reiska jatkoi vielä selittämistä autonäyttelyiden luisumisesta enemmän naisten ja oheismateriaalien suuntaan kuin mitä tarvetta olisi. Hänen mukaansa naisia tarvitaan näyttelyissä ainoastaan kaatelemaan kahvia ja tekemään ruokaa. Esimerkiksi Pariisissa kerkeäisi pari haalaripukuista ammattimiestä esitellä kaikki mallit halukkaille ja vielä kunnon faktojen kanssa. Reiska kertoi bikinityttöjen tietävän varmuudella vain kuppikokonsa, muu meni sitten enemmän tai vähemmän arvailuksi.

Minulla oli jo suunnitelmissa istahtaa lepuuttamaan Mazdan takapenkille, kun silmiini piirtyi kuva huoltoasemaa lähestyvästä harmaasta Corollasta. Auto oli vanhaa takavetoista mallia, joten sieltä tuli nähtävästi Reiskan helmi. Auton tullessa lähemmäksi, huomioni kiinnittyi sen apukuskin kyljessä olevaan jumalattoman isoon painaumaan. Corolla kurvasi huoltoaseman pihalle ja jäimme Reiskan kanssa sen ehjän kyljen puolelle. En tiedä, että oliko hän huomannut mitään outoa auton kyljessä, ei hän ainakaan mitään sanonut.

Vilkaisin uteliaisuuttani arvon eläkeläisraatiin ja totesin siellä olevan kova vauhti päällä. Närän kaverit olivat kaivaneet jostain pitkäputkiset kamerat ja räiskivät niillä pihalle ilmestynyttä Corollaa kuin parhaimmatkin ammattikuvaajat. Ainoastaan Närällä ei ollut kameraa kädessä. Kyllä hänellä oma kamera oli, tosin vain sellainen pieni pokkari, mutta ei nähtävästi sittenkään mukana. Tuota kuvaamista katsellen minulle taisi selvitä samalla seuraavan kerholehden kansikuva ja sisältö – voi miten mielenkiintoista!

- Päivää, Corollasta ulos astunut mies sanoi.
- Minä olen Reiska ja soittelin tästä autosta, Reiska ilmoitti ja tarjosi kättään miehelle.
- Saanko esitellä: Toyota Corolla DX, mies ojensi kätensä.
- Jännä sukunimi, minun oli aivan pakko puuttua keskustelun kulkuun.
- Auton esittelin, ettei tule mitään väärinkäsityksiä sen suhteen. Minä olen Pate Ysitonni.
- Mikä sonni? minun oli pakko tarkastaa, sillä kuulossani on pientä vikaa.
- Ysitonni, se on minun sukunimeni, Pate kertoi.
- Saab? utelin varovasti.
- Aivan nappiin. Siinä sitä vasta on kunnon auto, siis vanha ysitonninen. Maailmassa ei ole tehty toista niin luotettavaa ja turvallista autoa kuin ysitonninen. Minäkin kuljin elämässäni pitkän aikaa kaikenlaisia harjapolkuja, ennen kuin löysin kirkon välityksellä itselleni ysitonnisen.
- Kirkon? jatkoin kummastelevaa linjaani.
- Kyllä, paikallisen kirkon kanttori myi sen minulle!

Pate oli arviolta neljänkymmenen viiden ikäinen, aika pitkä ja normaalivartaloinen. Päässä ei ollut mitään merkkilippistä tai päällä merkkitakkia, joten ehkä hän ei ollut kuitenkaan kaikista pahimmasta päästä, kun Saab-fanaatikoista puhutaan. Myös Toyota-klaani oli hivuttautunut eläkkeineen lähemmäksi, salamat kokoajan räpsyen. Närän ystävät jäivät pienen matkan päähän kameroineen, kun hän itse käveli minun viereen.

- Jännä päivä, hän totesi tohkeissaan.
- Joo, ei ole ihan varma, että sataako vai ei, sanoin taivaalle vilkuillen.
- Hmph, tarkoitin kyllä tuota klassikkoa, hän viittoili DX Corollaa.
- Ovatko nuo sinun kaverit ihan kajahtaneita? Ne ovat varmaan ottaneet jo sata kuvaa tuosta Corollasta.
- Satakolmekymmentä siinä vaiheessa kun poistuin sieltä.
- Ihan sama, mutta minkä takia?
- Tuossa on yksi pääkaupunkiseudulla liikkuvista Corollista, jota kukaan ei ole vielä kerhomme toimesta kuvannut. Siitä saa roimasti bonusta ja kunniaa, Närä supisi.
- Ai niin kuin rusinapullaa ja eilistä kahvia tai jotain muuta huisin jännää?
- Ei ku, pääsee nousemaan bongarilistalla, ja kuukauden nousija saa aina bonuksena jonkun palkinnon.
- Kuten?
- Vaahtopesun puoleen hintaan, bensasta sentin alennusta tai joskus jopa ihan oikean tavaran.
- Voisiko noita jotenkin soveltaa, että esimerkiksi vaahtopesusta sentin alennusta ja bensat puoleen hintaan?
- Hmm, tuossa saattaisi olla ideaa, Närä tuumasi mietteliään näköisenä.
- Laita ehdotus vireille ja kerro miten kävi.

Keskustelumme katkesi kauheaan narinaan. Ääni oli jotain sellaista, että herkimmät olisivat taatusti paskoneet pöksyihin. Käänsin päätä äänen suuntaan ja totesin Reiskan nostaneen juuri Corollan konepellin ylös. Moottori oli aina moottori, oli se sitten vaikka Corollassa, niinpä suunnistimme Närän kanssa sitä katsomaan.

- Eikö olekin jämäkkä konepelti, Pate hehkutti.
- Ei kuulosta hyvältä, tuo narinan taajuus heittää pari hertsiä, Reiska punoi päätään.
- Voi herttileidi sentään, totesin mahdollisimman osaa ottavalla äänellä.
- Minä en kyllä odottanutkaan, että tuollaiset puukorvat mitään hertsejä pystyy toisistaan erottelemaan, toisin kuin me ammattikoulun käyneet ammattimiehet. Heitto johtuu siitä, että tämä konepelti nousee ylös hieman enemmän oikeanpuoleisen saranan avustamana.
- Jos se on vahvempi? ehdotin toivorikkaana.
- Voi yhden kerran miten sitä taas suuta piestään tietämättömyyden syvällä rintaäänellä. Tätä on ihan selvästi nostettu aikaisemmin aivan väärästä kohdasta ja konepellin vääntötasapaino on mennyt sen takia pieleen.
- Miten se korjataan? utelin.
- Näin! Reiska ilmoitti ja väänsi konepeltiä siihen malliin, ettei se taatusti tule enää istumaan kunnolla kiinni ollessaan.
- Oletko ostamassa tämän vai et? Pate ärähti.
- Vähän sama kuin kysyisin, että meinaatko astua koiran paskaan vai et? Reiska hymähti ja kumartui haistelemaan moottoria.
- Miten se nyt liittyy autokauppaan?
- Sitä vaan, ettei kannata lykätä kenkiään koiran paskaan tai käsiään Corollan paskaan jos lopputulos on vain pelkkä paha haju. Me ammattimiehet olemme todella tarkkoja kaikissa sellaisissakin asioissa, missä tavalliset kuluttajat mokailevat kerta toisensa jälkeen.

Pate yritti vielä tingata Reiskalta lisää perusteluista asiaan, mutta jäi ilman vastausta. Reiska jatkoi moottorin ja sen laitteiden haistelemista. Hän otti jopa jokaisen tulpanjohdon irti vuoronperään ja haisteli ne. Minun teki mieli ehdottaa, että hän kokeilisi nuolaista niitä, mutta mahdollisten seuraamusten takia olin aivan hiljaa.

- Joku heitti leijan, Reiska ärähti ja nosti päätään.
- En minä ainakaan, ilmoitin totuuden.
- Minä en kyllä edes haista mitään, Pate nuuhki.
- Minä se olin, mutta se oli ihan varmasti vain sellainen pieni, Närä tunnusti.
- Onko tässä hommassa lopullinen tarkoitus tutkia tämä auto vai kaasuttaa koko porukka hengiltä? Reiska tivasi.
- Hmph, ei sitä tarvitse tutkia, eikä varsinkaan haistella. Tietäähän se puolisokea idioottikin, että Corolla ei vielä tuossa iässä ole uudesta huonontunut, Närä puhisi.
- Löytyykö papalta amislaisten jäsenkirjaa? Reiska tiedusteli.
- Ei löydy! Olen itseoppinut varastomies ja trukkikuski, tosin eläkkeellä, Närä ilmoitti.
- Niin minä vähän muistelinkin, joten etköhän astu suosiolla pari askelta taaksepäin, jotta todellinen ammattimies saa jatkaa auton tutkimista ilman tunteiluja ja nyyhkimisiä merkin ylivertaisuudesta, Reiska opasti jo ystävällisemmällä äänensävyllä.
- Minä tiedän kaiken Corollista, ihan varmasti, Närä vakuutteli ottaessaan pari taka-askelta.
- Kyllä te amatöörit olette hauskaa porukkaa. Osaatte heiluttaa auton vaihdekeppiä ja kääntää rattia, niin tiedätte niiden pohjalta autosta kaiken. Meillä on amispiireissä sanonta, että hullu saa olla ihan vapaasti, muttei amatööri.

Asia näytti sapettavan Närää oikein kunnolla, sillä hän ei saanut suustaan muuta, kuin epämääräistä murinaa ja ölähtelyä. Ääntely kuulosti äkkiä veikaten keuhkotautisen mursun taistelulta elämästään. En ole kylläkään tavannut edes tervettä mursua, mutta jollain tapaa mieleeni tuli vain se ja keuhkotauti. Reiskaa ei äskeinen keskustelu tainnut vaivata, sillä puuhastelu jatkui kuin sitä ei olisi ikinä edes kukaan keskeyttänyt. Närän kerhokaverit näyttivät tekevän jotain haastattelua samalla. Toinen oli kameran takana kysellen toiselta, joka taas oli kuvattavana. Keskustelusta en saanut oikein selvää, mutta tuskin se ainakaan kasvihuoneilmiötä koski.

- Pastorillako tämä auto oli ollut? Reiska osoitti kysymyksensä Patelle?
- Ei kun isäpapalla tämä on ollut uudesta asti.
- No oliko se pappi?
- Ei, kuinka niin?
- Vaikuttaa siltä, että joku on meinannut pitää tätä hengissä pyhällä hengellä.
- Anteeksi, nyt en oikein ymmärrä? Pate raapi päätään.
- Yksi vihje: akku!

Katsoimme porukalla akkua, mutta ainakaan minä en huomannut siinä muuta, kuin että se oli likainen päältä. Kait siinä henkeä oli, pyhää tai vähemmän pyhää, jos se kerran oli ajettu tänne. Pate heilutteli vielä jopa akun kenkiä, mutta joutui lopulta myöntämään, ettei tajunnut Reiskan puheista yhtään mitään.

- Voi että on taas kädettömät lähtenyt porukalla reissuun. Miten te oikein olette elämässänne edes päässeet näin pitkälle? Reiska marmatti.
- Ihan helposti, isä jätti sika ison perinnön, kerroin omakohtaisen tilanteeni.
- Akku ja vesi! Eikö vieläkään kukaan herää horroksesta?
- Siitä tulee yhdyssana akkuvesi, riemastuin keksinnöstäni.
- Ei tämä voi olla näin vaikeata, Reiska parahti ja paukutti kädellään haalarin lahjetta. – Tässä on yhden kennon vesipinta noin kolmannesmillin muita alempana. Tuosta syystä kyseisen kennon paine on huomattavasti toisia heikompi ja startin ponnistellessa se polvistuu ja jännite alenee huolestuttavan alhaiseksi. Noin viiden asteen lämpötilamuutoksella alaspäin tuo kenno saattaa itsensä sellaiseen tilaan, jossa se voi jopa räjähtää, mikäli starttaus kestää yhtäjaksoisesti tasan kuusikymmentäseitsemän sekuntia.
- Tasan? kummastelin asiaa.
- Siinä vaiheessa on starttimoottorin aiheuttaman värinän taajuus saavuttanut kennon paukahtamistaajuuden ja niiden yhteisvaikutus saa aikaan kovan pamauksen. Minä en kyllä uskaltaisi enää starttailla tätä autoa ilman sekuntikelloa. Siihen ei sitten riitä mikään tavallinen kaupasta ostettu aikarauta, vaan sen on oltava huolellisesti ammattikoulussa kalibroitu.
- Oho! Pate hämmästeli ja jäi tuijottamaan Reiskaa suu auki.

Jatkuu...


Tiedätkö autoista muutakin kuin sen, että renkaat kääntyilevät rattia käännettäessä? Jos näin on, niin ratkaise Miraklen ihmeet!



Rutinoffin kuski










© Rauno Vääräniemi