Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
takaisin tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

03.06.2005

Koulutusta tiedossa


Olin saanut jonkun perkeleen flunssapöpön ja aivastelin kotona surkeaa autottoman elämääni kiroillen. Jos minulla olisi ollut auto, niin olisin voinut hurauttaa lähimpään apteekkiin ostamaan jotain droppeja tähän tautiin, mutta kun ei ollut. Kaivelin viimeisen Buranan paketista ja heitin sen nasuun toiveena helpompi elämä sen alettua vaikuttamaan. Samassa kun pilleri tavoitti vatsalaukkuni, mieleeni tuli tohtorin Werneri Warre ja hänen kuurinsa, joten nappasin kännykän ja kilautin tuolle itseoppineelle tohtorille.

- Kakstahtisten maailmassa, kuului vastaus linjan toisessa päässä.
- Autottomien maailmasta päivää, meillä olisi hieman ongelmia.
- Ostakaa paketti kolmivuotiaille tarkoitettuja legoja ja kasatkaa niistä auto suurta varovaisuutta noudattaen, niin saatte sen haluamanne kulkupelin, Werneri jatkoi.
- Oikeastaan minulla olisi toisenlaisia ongelmia. Flunssa painaa päälle ja olisin halunnut tietää, että auttaako konjakki myös räkätautiin?
- Mistä erottaa hyvän konjakin huonosta konjakista?
- Mausta, kuinka niin?
- Just, tässä sitä taas tullaan siihen asiaan, että vain vanhan kokemus näissä asioissa auttaa teitä nuorempia sairauden raadellessa roppaa.
- Kerro oi suuri guru, mitä minun pitäisi tehdä?
- Kuumaa rommia litra tai kaksi, nautitaan kuurina yhteen menoon. Tauko sallitaan vaan potilaan sammuessa, muuten ei taukoja.
- Oho!
- Niin, eikö elämä olekin ihmeellistä, konjakkia ei nimittäin kannata tuhlata jos makuaisti on mennyt.
- Olet sinä Werneri sitten viisas mies, kiittelin ystävääni.
- Sitä on suvussa, meinaan meidän suvussa. Muuten, et kait vaan meinannut lääkitä itseäsi joidenkin riistolääkefirmojen törkyhintaisilla brandituotteilla?
- E-en suinkaan, vakuuttelin ja siirsin samalla tyhjän Buranapaketin sivummalle pois näköpiiristäni, jotta valehtelu olisi helpompaa.
- Hyvä, käyt rommikaupassa ja teet miten sanoin, niin taatusti viimeistään kolmen päivän päästä olet terve kuin tuollainen ihminen voi yleensä olla, Werneri hörähti.
- Miten niin tuollainen?
- Tarkoitin tuollaista aliravittua ja kitukasvuista, joka taitaa luistaa ruoka-ajoista.
- Kiitos oi suuri Guru, jolla on ruokapöytä aina katettu.
- Niin, sitäkin on suvussa, meinaan vaimon suvussa.
- Palataan juttuun taudin hoitamisen jälkeen.

Nyt minulla oli yksi pieni ongelma, piti päästä ostoksille lähimpään rommikauppaan, jonne oli matkaa noin neljä kilometriä. Julkisilla en mene ihan periaatteen vuoksi, sillä Aimo Onnikan takia olin alkanut vihata kaikkia julkisen liikenteen edustajia entistä enemmän. Eihän sitä saisi yleistää asioita, mutta tällä kertaa päätin olla tasapuolinen kaikille julkisen liikenteen edustajille, niin eipähän ainakaan kukaan pääse sanomaan minun suosivan vaikka jotain toista bussilinjaa ja vihaavan jotain toista. Onhan se niinkin, että jos ihmisissä vihaa vaikka tietyn värin omaavia, niin on rasisti. Jos taas vihaa kaikkia, on tasapuolinen jokaista kohtaan. No, minä en vihannut ketään tai mitään, paitsi naapurin Volvo-miestä ja muita törttöjä autoilijoita ja toisten autoja parkkipaikoilla klommottavia ja suojatiellä toikkaroivia ruohonsyöjiä ja kaupan kassoilla etuilevia puolisokeita mummoja ja ehkä vielä joitain muita.

Olin mennyt Wernerille soittamisen jälkeen sohvalle ja havahduin säpsähtäen ovikellon soittoon. Kelloa vilkaistessani totesin maanneeni sohvalla tiedottomassa tilassa reilun tunnin, minkä aikana lääke oli alkanut vaikuttaa ja kettumainen päänsärky oli poissa. Olo ei ollut vieläkään hyvä, mutta se oli kyllä korjattavissa sillä rommilla. Onneksi vaatteet olivat jo päälläni, joten hipsin suoraan ovelle katsomaan häiriköinnin syytä.

- Reiska perhana, mitä sinä täällä? kummastelin asiaa, sillä en ollut keittänyt kahvia koko aamuna.
- Meni vastus kahvinkeittimestä, hän ilmoitti ja lompsi kumisaappaat lotisten ohitseni.
- Kivat sulle. Miksi et korjannut sitä?
- Korjasin kyllä, mutta sähköyhtiö nosti jännitettä ja suli koko keitin.

Vetäisin oven kiinni ja kiirehdin hänen perässä keittiöön. Reiska ei paljoa aikaillut, vaan otti kahvit kaapista ja pisti sumpit valumaan, kuin olisi kotonaan ollut.

- Ettei vaan tullut jotain mokaa sitä keitintä korjatessa? ehdottelin varovasti.
- Kuulehan pääsiäiskäsi, vain todella kädetön ihminen voi sanoa noin ammattimiehen tekemästä korjauksesta.
- Niin mutta, voihan sitä sattua vahinko taitavallekin, kokeilin vielä varovasti.
- Kuule, meille ei aikoinaan amikseen edes otettu lahjattomia sisään, joten se siitä keskustelusta, Reiska tuhahti loukkaantuneena.

Annoin asian olla, sillä eihän Reiska tullut koskaan myöntämään tekemiään virheitä ja virheratkaisuja, sillä hänen maailmankuvansa mukaan haalareissa kulkeva ammattimies ei voinut olla koskaan väärässä. Olin poistanut hänen viime käynnin aikana pöydän jalan alle laitetun korokkeen sen vinouden takia ja nyt jännäsin, että huomaako hän sitä. Saatuaan oman kahvimukin eteensä, Reiska kokeili varovasti pöytää, mutta ei sanonut yhtään mitään.

- Olet ihan selvästi koulutuksen tarpeessa, hän ilmoitti saatuaan mukinsa tyhjäksi.
- Niin, mutta olen ehkä jo liian vanha sinne ammattikouluun.
- Autokoulutuksen.
- Aijaa, mitähän se on?
- Olen ostamassa vaimolle omaa autoa, tuo Mazda ei oikein sovi tehojensa takia kokemattoman naisen käsiin.
- Niin, eikös se vaimosi ole ajanut sillä vasta kymmenisen vuotta?
- Pitää paikkansa, eikä se tunnu tottuvan siihen vieläkään. Olen lisäksi virittänyt sitä, ja nyt se ei ole todellakaan tuollaisen kokemattoman naishenkilön käskettävissä.
- Vau, laitoitko siihen imurista moottorin turboksi?
- Mistä tuollaista päättelet? Reiska tuhahti ja niisti samalla nenänsä trasselitukkoon.
- Koska korjasit sen talonmiehen Hiluxin imurin putkilla. Eihän putkettomalla imurilla mitään teen.
- Kiillotin pakoputken virtausta parantaakseni. Tuo on yksi niitä ammattimiesten konsteja, millä autosta saadaan irti melkein tuplatehot ilman, että koneelle tarvitsee tehdä mitään muuta.
- Tuota noin, Oskari Näräkin kiillotti Corollan pakoputken pepsodentilla ja hammasharjalla, joten ei tuo kovin uudelta idealta kuulosta.
- Niin, päältä päin, senhän voi tehdä kuka tahansa kädetön joka omistaa auton, pyh! – Todellinen ammattimies, kuten minä, kiillottaa pakoputken virtauksia parantaakseen sisältä. Sen pahemmin itseäni kehumatta: kyllä muuten Mazda lähtee!

Olisin halunnut kuulla lisää, mutta tarinointiin tuli luova tauko Reiskan hakiessa itselleen vielä toisen mukillisen kahvia. Minä jätin tällä kertaa kahvin juomatta, sillä Reiskan keittämä myrkky oli ihmisjuotavaksi kelpaamatonta. Tuollainen nautintoaine jos päätyisi viranomaisten tietoon, niin se luokiteltaisiin kovimman luokan huumeeksi. Toisaalta jos ympäristöviranomaiset saisivat tästä vihiä, niin talosta menisi varmaan viemärit täyspuhdistukseen, jos sitä olisi kaadettu edes tippa sinne. Nähtävästi ammattikoulun kahvi oli ollut aikoinaan samaa luokkaa, sillä muuta syytä en keksinyt Reiskan kahvimieltymykseen.

- En ota siitä koulutuksesta sitten mitään maksua tällä kertaa, Reiska ilmoitti höyryävä muki edessään.
- Sepä hyvä, olenkin vähän vastaa noita maksullisia koulutuksia.
- Onhan sinulla vielä ajokortti?
- Kuinka niin? Mistä olet saanut päähäsi minun menettäneen sen?
- Eipä tuota Rutinoffiakaan ole näkynyt parkissa pitkään aikaan. Lieneekö poliisi-setä vienyt sen kortin myötä? Olisit vaan uskonut meikäläistä ammattimiestä ja ostanut Mazdan.
- Mentäisiinkö siihen koulutusasiaan?
- Hopunko se nyt pukkasi amatöörin saappaisiin? No, kun et kerran jouda odottelemaan, niin kertoa näppäänpä sinulla faktat.
- Kiitos!
- Olen soitellut puhelimella ja nyt minulla on kiikarissa hieno Toyota Corolla DX vuodelta 1983 eukolle ajoautoksi.
- Miten Toyota?
- Otin selvää asioista, eikä se kuulemma ole kovin paljon Mazdaa huonompi. Ihan teikäläisen kaltaiselle amatöörille en sitä suosittelisikaan, mutta koska olen korjaustaitoinen, uskallan laittaa siitä eukolle uuden kiesin. Lisäksi Toyotien koneiden tehot ovat niin vaatimattomia Mazdoihin verrattuna, niin pysyy auto kokemattoman naishenkilönkin käsissä.
- Pitäisiköhän käydä katsomassa niitä tehoja joltain nettisivulta? ehdottelin varovasti.
- Pitäisi varmaan käydä paskallakin, vaan kun ei ihan vielä paskata, Reiska murahti.
- Mitäs tuo nyt taas oli?
- Sitä vaan, että eihän ne herrantähden Mazdan insinöörit todellisia tehoja ilmoittele, menee muuten kilpailijoilta kaikki mahdollisuudet omien laitteidensa myyntiin ja nousee vakuutusmaksut.
- Mistä sinä sen sitten tiedät?
- Amiksen asentajakerhon kautta, Reiska sipisi hiljaa, kuin peläten jonkun kuuntelevan.
- Mikä kerho? En ole kuullutkaan moisesta.
- Hys, etkä kuullut sitä nytkään. – Muistatkos sen Hoffan Jaskan?
- Sen amerikkalaisenko?
- Sama mies. Sillä oli jotain ongelmia ja se aikoi paljastaa amislaisten asentajakerhon salaisuudet kaikelle kansalle. Miestä ei ole löydetty vieläkään, joten sinuna olisin tietämätön koko kerhosta, Reiska lateli tulemaan samalla, kun kaateli kumisaappaistaan neulasia ja käpyjä ruokailutilan lattialle.
- Joo, annetaan olla, ei minua olisi oikeastaan edes kiinnostanut koko asia.

Nyt oli tainnut Romu-Reiska saada jostain romusta päähänsä oikein kunnolla, sillä tuo juttu Hoffasta oli jo aika levotonta. Historia ei kuitenkaan kuulunut vahvimpiin puoliini, joten vastaan väittäminen olisi ollut meikäläisen tiedoilla sulaa hulluutta.

- Oletko alkanut kalastamaan tai metsästämään, kun tuolla tavalla on neulasia ja käpyjä saappaisiin eksynyt?
- Voihan sen niinkin ilmaista. Tehdä näppäsin tuolla Ii-jokeen yhden ylimääräisen haaran, kun halusivat sinne yhden voimalaitoksen lisää. Tulihan siinä samalla kauhottua mukaan uuteen joenhaaraan pyrkiviä lohia.
- Hetkinen, vastahan me tavattiin parisen viikkoa takaperin, mietiskelin ääneen.
- Entä sitten? Ei kait se nyt Luojakaan viikkoja tuhertanut yhtä jokea luodessaan. Kyllä teillä kädettömillä on sitten kumma käsitys ajankäytöstä. Sitä vaan maataan sohvalla ja piereskellään juustonaksuista saatua pieruenergiaa kohti sohvan pehmusteita ja ollaan olevinaan jotain suurta.
- Tottahan toki, mutisin samalla, kun päätin olla kysymättä siitä voimalaitoksen rakentamisesta.

Istuskelimme hetken aikaa ihan hiljakseen, Reiskan tuijotellessa minun ohitseni ulos. Siinä meni varmaan viitisen minuuttia, kun Reiska nousi pöydästä ja tunki itsenä minun vierestä ikkunaan. Sanaakaan sanomatta hän räkäisi lasiin ja alkoi hinkata sitä paskasen haalarinsa hihalla niin, että minua alkoi jo hirvittää lasin kestäminen.

- Ei häiritse enää! hän totesi viimein.
- Ei niin, myöntelin vaan sopuisasti tietämättä edes mistä oli kyse.
- Et muuten tainnut sitä edes huomata?
- Juu, en.
- Paskahan se siihen lasiin oli lävähtänyt jostain. Oli kuule jo sitä luokkaa, että meinasi tuo äsken juomani kahvi tulla ylös. Sitä on kuule meikäläinen tottunut vähän siistimpiin kahvittelutiloihin. Ei olisi noin vetelältä poikamieheltäkään varmaan kovin paljon vaadittu, että vieraita kutsuessaan siivoisi edes kahvittelutilan.
- Itse asiassa en ole kutsunut ketään.
- Ajatella, että tuo pihalla oleva Toyotakin näytti ihan Volvolta, Reiska ihmetteli.
- Siellähän on molemmat, ilmoitin oman näkemykseni asiasta.
- Sitähän minä juuri ajoinkin takaa, että nyt siellä näkyy sekä Volvo että Toyota, kun äsken näkyi vain toinen.
- Tuota, miten sen Toyotan kanssa mistä olit soitellut?
- Ai niin, siitähän minun piti kertoa. Siinä on kuule sellainen peli, josta haistoin heti vain pelkää hyvää. Auto on ollut uudesta asti vanhalla miehellä ja sitä on pidetty kuin kukkaa kämmenellä. Vahattukin on kuulemma kaksi kertaa viikossa ja öljyt vaihdettu kerran kuussa, vaikka ei olisi edes ajettu. Lisäksi se on leimattu kahdeksan päivää sitten, eikä hintaakaan ole kuin vaivainen tonni.
- Oho!
- Sanos muuta, tonni on pikkuraha tuollaisen helmen kohdalla.
- Niin toisille, hymähdin ajatukselle.
- Oikeastaan tarvitsisin pientä vippiä, kun sieltä voimalaitostyömaalta on vielä palkka saamatta.
- Entä sen joen kaivaminen?
- Ei vapaaehtoisista kehitysapuhommista ole ennenkään palkkaa maksettu, Reiska tuhahti.
- Hetkinen, sinäkö olet ollut kehitysapuhommissa Ii-jokea kaivamassa? Tämä kuulostaa vähän oudolta yhtälöltä.
- Ei sieltä koillismaan kairoilta löytynyt suurista työttömyysluvuista huolimatta tarpeeksi päteviä joenkaivajia, joten hallitus piti riisikokouksen ja pyysi minua hätätöinä kaivamaan sen jokiharan. Uhkasi kuule mennä sen perukan talot takaisin öljylamppu ja päreaikaan, alkoi olla sähkö niin pahasti kortilla. Onneksi minulla ei sattunut olemaan kovin tärkeätä tekemistä, kun olin saanut sen Mazdan virityksenkin tehtyä puoli tuntia aikaisemmin.
- Tarvitset siis tonnin? varmistin asian ottaessani rahapussin esiin.
- Tonnikaksisataa tarkasti ottaen, on vähän vaiheessa Mazdan tankkaaminen.
- Just, mutisin ja ladoin Reiskan kouraan vaaditun summan.

Onneksi minulla oli tapana pitää jokunen tonttu rahaa mukana, ihan vain varmuuden vuoksi. Reiska vannoi maksavansa rahat takaisin heti ensi tilassa, eli noin kolmen kuukauden sisällä. Koska Reiska ei ollut todellisuudessa missään vakitöissä, olivat velat maksettava hänen vaimonsa palkasta ja hänen itsensä satunnaishommien tuotosta. Satunnaishommat olivat lähinnä talkkarin auton korjaaminen ja renkaiden vaihtoa naapuritalojen vanhusten autoihin keväällä ja syksyllä. Minun taloutta ei onneksi tuollaiset pikku vipit paljon heilutellut, siitä oli edesmennyt isäpappa pitänyt bisneksillään huolta. Lisäksi en harrastanut millään muotoa kerskakulutusta, vaan ostin kaikkea harkiten. Tosin konjakkia tuli ostettua joskus ihan harkitsematta, mutta sehän kuuluukin kuulemma paremmissa piireissä ruokatarvikkeisiin.

Reiska tunki rahat syvälle haalareidensa taskuihin ja näytti kovin tyytyväiseltä. Tämän jälkeen hän ilmoitti lainaavansa minun vessaa, sillä kahvi oli kuulemma tehnyt tehtävänsä. Laina jäi kuitenkin lyhyeksi, sillä hän palasi sieltä saman tien takaisin.

- Mitä nyt? kummastelin äkkinäistä paluuta.
- Kyllä se on kotiin mentävä paskalle, kun pyttykin oli niin vinossa, ettei uskalla silmiä pitää auki koko vessassa, voi yhden kerran miten kädetöntä touhua, hän marmatti poistuessaan ulos.

Ovella hän huuteli minua tulemaan autonsa luokse puolen tunnin kuluttua. Ilmoitin olevani tuolloin paikalla.


Rutinoffin kuski










© Rauno Vääräniemi