Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
takaisin tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

20.05.2005

Yksin kotona


Matkamme kohti itäisen Helsingin suurinta ostoskeskittymää jatkui hiljaisuuden vallitessa. Liisa oli pudottanut Escortin nopeuden kuudenkympin tietämille, mikä sopi minulla vallan mainiosti. Jos Rambe kaasutteli hinausautollaan rajoitin tapissa, niin meidän välillä oli kohta riittävästi asfalttia. Itseäni tuo Ramben touhuaminen lähinnä huvitti, mutta Liisa vaikutti olevan peloissaan. Kivikon liittymän kohdalla oli joku kummallinen hässäkkä, jonka takia jouduimme pysähtymään. Liikenne oli seis oikeanpuoleisella kaistalla ja ihmisiä parveili siihen pysähtyneiden autojen ympärillä. Päästyämme etummaisina seisovien autojen kohdalle, totesin kahden auton kolaroineen risteyksessä. Avasin ikkunan kuunnellakseni mitä peräänajaja selitti toiselle osapuolelle.

- Vitttu mikä idiootti! Miksi piti vetää liinat kiinni, häh? vanhempi mies selitti nuorelle naiselle.
- No ku minä yritin vaan väistää tai siis jarruttaa, nainen selitti nyyhkien.
- Hullu kottarainen, vetää nyt liinat kiinni tennissukkien takia, mies räyhäsi katsellessaan Bemarinsa lyhentynyttä keulaa.
- No ku se tuli kohti, nainen jatkoi niiskuttamistaan.

Jono eteni sen verran hyvin, etten erottanut enää taakse jääneiden puheita. Kaikesta päätellen ystävämme sekopää hinausautokuski oli purkanut raivoaan tällä kertaa myös toisiin autoilijoihin. Pikkuhiljaa jono alkoi vetää paremmin, ja pääsimme nostamaan nopeuden taas tuonne tuttuun kuuteenkymmeneen. Tuo äskeinen välikohtauksen näkeminen ei vaikuttanut Liisaan mitenkään rauhoittavasti, vaan aivan päinvastoin.

- O-onkohan se Rambe jossain odottamassa?
- Tuskinpa, varsinkaan nyt kun se sai aikaan vielä kolarinkin.
- Mennäänkö jonnekin kahville? Liisa kyseli ääni vapisten.
- Joo, mennään vaikka käymään jossain autoliikkeessä, jos vaikka saisin itselle jonkin korvikeauton alle Rutinoffin korjaamolla olon ajaksi.
- Minne?
- Aja Itäväylää Herttoniemeen ja Siilitien rampista alas, neuvoin häntä. – Katsotaan sitten lähemmin mihin liikkeeseen mennään.

Liisa teki työtä käskettyä ja jatkoi ajamista neuvomaani suuntaan. Muutaman hiuksia nostattavan kaistanvaihdon jälkeen olimme jotakuinkin turvallisesti Itäväylällä. Escortin kone huusi leipää Liisan polkiessa kaasua kakkonen silmässä. Viimein vapiseva kätönen osui vaihdekepille ja laatikko huokaisi helpotuksesta kohdatessa kolmosvaihteen rattaat. Emme kerinneet ihan nelosvaihteelle asti, ennen kuin jouduimme pudottautumaan alas väylältä.

- Mi-minne nyt?
- Aja vaikka tuohon metroradan vieressä olevalle parkkipaikalle, kävellään siitä.
- Jo-oh!

Liisan saatua viimein autonsa parkkiin, vieden vain kahden auton tarvitseman tilan, huokaisimme molemmat melkein yhteen ääneen. Hänen ajaminen oli mennyt Ramben ilmestymiseen asti ihan hyvin, mutta se oli laukaissut kait kaikki mahdolliset hermostumiselementit. Jätimme vinoon pysäköidyn Escortin parkkipaikalle ja lähdimme tallustelemaan kohti lähintä autoliikettä. Liikkeen sisälle astuttuamme suunnistin nenän osoittamaan suuntaa, eli kahvipannua kohti.

- Köyhää, totesin pettyneenä ison termarin luona.
- Mikä?
- Täällä on vain pelkää kahvia, ei hajuakaan pullasta, vastasin Liisalle ilmaa nuuhkien.
- Jospa ne tarjoaa pullaa vain ostajille.
- Valikoivaa köyhää sitten, murisin ääneen laskiessani kahvia pieneen kertakäyttömukiin.
- Minä sain lounaan, kun ostin tuon Escortin, Liisa kertoi.
- Missäs liikkeissä sellaisia tarjotaan? äimistelin kuulemaani ja olin pudottaa kahvimukin kädestäni.
- No se tuota, taisi olla sen automyyjän kotona, Liisa mumisi hiljaa.
- Huh, johan helpotti. Luulin jo hetken, että tuhlaan täällä vain elämääni juomalla termospullokahvia, kun jossain saa lounaita.
- Onko tuo muuten Rambe? Liisa uteli ja viittoili liikkeen pihalle päin.
- No perkele, itse pikkuhousumagneettihan se, totesin asian ja siirryin aivan kiinni liikkeen ikkunoihin.

Rambe oli ajaa karauttanut hinausautollaan autoliikkeen pihaan ja näytti ottavan hinurinsa kyytiin uuden näköistä farmariautoa. Tässä vaiheessa minulle tuli mieleen, että hänellä taisi olla muitakin asiakkaita, kuin vain pelkkiä sattumapokia tienpäältä, ei kait sitä muuten merkkiliikkeen pihalle pääse autoja hinailemaan. Taisi Villen pajalla olla vähän väritettyjä nuo Rambeen kohdistuneen jutut. Siirryin varmuuden vuoksi erään esitteillä olevan uuden auton taakse suojaan ja kiskoin Liisan mukaan, ettei hullu hinurikuski vaan äkkää meitä ja vaikka ajaa karauta sisälle isoista ikkunoista.

- Anteeksi, voinko olla jotenkin avuksi? nuorehko miesmyyjä tuli tiedustelemaan.
- Onko pullaa? menin heti asian ytimeen.
- Valitettavasti ei ole. Voisinko auttaa jotenkin autoasioissa?
- Odota vähän, katson ensin, saako hinausauto tuon farmariauton miten helposti mukaansa.
- Hei hitto, sehän on minun käytössä oleva auto! automyyjä parkaisi vilkaistuaan pihalle ja lähti samalla juoksemaan kohti ulko-ovea.

Seurasin nopeasti hänen perässään, yrittäen saada kahvia pysymään mukissa. Onneksi ovet olivat automaattiset, niin en tarvinnut niiden avaamisessa kahvikättäni. Pihalle päästyämme oli Rambe jo nousemassa autonsa hyttiin.

- Hei hei, se on minun auto. Ei sitä saa viedä minnekään! automyyjä huusi kovalla äänellä.
- Ei saa vai eikö voi, hähähää? Rambe räkätti.
- No ei saa!
- Mutta Rambepa voi, hähähää.
- Elä nyt helvetissä vie sitä minnekään, minulla on sovittu sille koeajo puolen tunnin päästä.
- Rambepa ajelee sillä puolen tunnin päästä jo kaukana, Rambe sanoi ja kiipesi autonsa hyttiin.
- Seis tai soitan poliisille! automyyjä parkui.
- Soi soi ne mustalaisten viulutkin, mutta Rambe ei välitä niistä millään tapaa.
- Miksi?
- Sullon pihtareita asiakkaita. Päätin tässä mielessäni, ettei ne ainakaan tätä osta, Rambe karjui ja kaasutteli autoaan raivoisasti.
- Se on autoliikkeen omaisuutta!
- Omistan minäkin omat munani ja saan kulettaa niitä aina mukanani, hähähää, Rambe räkätti ja nosti kytkintä.
- Takaisin hullu, tänne se auto!
- Trööööööt, tröööööt, sanoi hinurin torvi ja autot olivat poissa pihalta.
- Mennäänkö takaisin sisälle, jos siellä vaikka olisi lisää myytäviä autoja? Liisa kysyi.

Samassa läheisestä kiertoliittymästä alkoi kuulua kovaa torvensoittoa. Suuntasin katseeni sinne ja huomasin Ramben ajavan ympyrää hinauksessa olevan farmariauton kanssa. Liikenne meni aika nopeasti ihan sekaisin, sillä liittymään tulevat autoilijoista osa meni aivan jumiin nähdessään ympyrää kiertävän hinurin. Olin juuri aikeissa palata takaisin termospullon vierelle, kun autoliikkeestä ryntäsi ulos äkkiä laskien viisi automyyjää. Nämä lähtivät juoksemaan pihalla mukanamme olleen myyjän kanssa kohti kiertoliittymää. En tiedä aikoivatko nuo sankarimyyjät mennä puhaltamaan ja puhkumaan Ramben auton nurin, kun ihan noin isolla porukalla olivat liikenteessä. Seurasimme Liisan kanssa tilannetta, joka muuttui hetki hetkeltä mielenkiintoisemmaksi. Nyt siellä ympyrässä hyppi kuusi automyyjää edes takaisin, ilman mitään vaikutusta Ramben kaahailuun.

- Eiköhän me joudeta jo pois, sanoin Liisalle ja laitoin kahvimukin erään autoliikkeen mainoksin varustetun auton tuulilasinpyyhkijän alle.
- Entä se auton ostaminen?
- Plääh, en jaksa lähteä juoksemaan tuota ympyrää pitkin, jotta saisin kerrottuani asian noille myyjille. Tulen joku toinen kerta, jos niillä sattuisi olemaan vähemmän ohjelmaa.
- Okei, mutta ei ajeta tuon ympyrän kautta, Liisa sanoi.

Kävelimme takaisin Escortin luokse ja istahdimme sisälle siihen. Liisa käänsi autonsa keulan parkkipaikan liittymästä tulosuuntaamme. Vilkuilin vielä takaikkunasta ympyrän tapahtumia, todetakseni ettei niihin ollut tullut mitään muutoksia. Koska kyseinen ongelma ei koskettanut meitä millään tapaa, en ottanut siitä mitään turhia paineita. Neuvoin Liisan taas Itäväylälle, koska se oli suorin reitti meikäläisen himaan ja kaivattuun rauhaan. Loppumatka meille sujui todella rauhallisissa merkeissä, sillä Rambesta ei näkynyt vilaustakaan. Opastin Liisan omaan parkkiruutuun, sillä se oli nyt tyhjä ties kuinka pitkään.

- Kato ite Närä, hihkaisin Corollansa vierellä seisoskelevalle naapurilleni.
- Sääliksi käy, Närä murahti kääntyessään meihin päin.
- Mikä nyt? säälitkö kenties itseäsi huonosta autovalinnasta vai jostain muusta?
- Sinua säälittelen, voi voi!
- Ai meinaatko sitä kun tulin tänne jollain muulla kuin omalla autolla?
- Sehän nyt on ollut jo yleisesti tiedossa, ettei mokoma Rutinoffi kestä montaa vuotta.
- Turhaan sitä säälit, mokomakin dementikko.
- Säälin vain sinua tuosta valinnastasi, Närä sanoi ja viittoili Escorttia kohti.
- Ei se ole minun. Nyt on tainnut papalla mennä pillerit sekaisin.
- Voi voi, yksinkertaisuus ei todellakaan ole ilomme, Närä huokaisi ja paukutti käsillä pussihousujaan.
- Ei tätä nyt kyllä enää tervejärkinen ihminen tajua, minun piti myöntää kuunnellessani hänen juttujaan.
- Ei pitäisi poikasten lähteä naista valitsemaan, kun lopputulos on tuollainen.
- En minä ole naimisiin menossa, tein asian selväksi.
- En minäkään, mutta silti osaan hoitaa itselleni paremmat naiset. Muistat varmaan ne kaksoset, joilla molemmilla oli omat Yarikset? Närä hehkutti onnellinen hymy huulillaan.
- Mitä vikaa muka Liisassa on?
- Saksan paska, pthyi!

Liisa oli myös päässyt ulos autosta ja katseli hämmästynyt ilme naamallaan Närää kohti. En antanut naisen hämmästyksen hämmästyttää itseäni, sillä olisimme saattaneet hämmästyä siitä ihan pääsemättömiin koko porukka. Astelin Närän luokse ja jäin katselemaan hänen säihkyvää silmäteräänsä. Kaikesta päätellen Corolla oli saanut päällensä vettä ja vahaa.

- Nuuh, tunnetko mikä laadun tuoksu tästä autostani oikein huokuu? Närä nuuhkutteli.
- Varmaan joku Bliteman tarjousvaha.
- Hmph, taas meni metsään, niin että vanhaa oikein hirvittää.
- Annas kun arvaan, olet tilannut jonkun purnukan sieltä HoyoHijo Partsista.
- Juups, tilasin tuningvahaa auton värikoodin mukaan. Katso miten hyvin se kiiltelee, voih!
- Niin, olisithan tuota voinut pestä auton ennen vahaamista.
- Mitä?
- Minä ainakin olisin pessyt koko auton ennen vahaamista.
- Olen minä pessyt sen, varmasti!
- Ei oikein siltä näytä, katso nyt tuotakin, sanoin ja näytin Corollan eturenkaan kulutuspintaa.
- Häh? Närä hölmisteli nenä kiinni lokasuoran reunassa. – Sehän on rengas!
- Totta kai se on rengas, ja vieläpä kumipyörä.
- Urvelo!
- Miten niin urvelo, minähän löysin vaan autosta yhden pesemättömän kohdan, puolustelin sanomisiani.
- Minä olen pessyt sen, mutta ajaessani tänne kotiin siihen tarttui hiekkaa, Närä selitti tohkeissaan.
- Luojan kiitos, luulin sinun tulleen hajamieliseksi, huokaisin mahdollisimman teennäisesti.
- Hei, minä olen Liisa, Liisa sanoi ja ojensi kättänsä Närälle.
- Onko tuo Eskortti oma?
- On se minun, miten niin?
- Sitten vaan nimi alle tähän, Närä tuumasi ja lykkäsi Liisan eteen taskusta kaivamansa paperilapun.

Liisa alkoi tutkia paperilappua mutisten ja hymähdellen. Yritin udella Närältä lapun sisältöä, mutta sain vastaukseksi vain tympeän mulkaisun. Mieleeni tuli Närän aikovan myydä Liisalle oman Corollansa tai jonkun muun kerholaisen vanhan Toyotan.

- Ei käy! Liisa ilmoitti.
- Elämäsi muuttuisi kertaheitolla, Närä vakuutteli.
- No niin muuttuisi, Liisa tuhahti. – Joutuisin tuon lapun allekirjoittamisen jälkeen kävelemään.
- Mitä siinä oli? utelin häneltä.
- Tämä on jonkun Toyota-kerhon jäsenhakemuslappu, jossa sitoudutaan luopumaan nykyisestä, ei Toyota-merkkisestä autosta nimelliseen yhden euron hintaan.
- Oho! totesin aidosti hämmästyneenä.
- Oliko tässä lapussa muka jotain vikaa, häh? Närä meuhkasi lappua heilutellen.
- Pakko-ostatte minun vanhan auton eurolla, jos laitan nimeni tuohon, Liisa puuskahti.
- Ajattele asiaa positiivisesti, mehän siivoamme maantiet kaikenlaisista jätteistä, jotta sinne mahtuu enemmän laadukkaita Toyota-tehtaan tuottamia autoja, Närä paasasi maallikkosaarnaajan ottein.
- Tule, mennään meille vaikka kahville, sanoin Liisalle ja otin häntä kädestä.
- Räkänokat, teillä on vielä aikaa pelastua! Närä jäi huutelemaan parkkipaikalle.

Jotenkin minusta tuntui siltä, että nyt Närä oli todellakin lääkityksen tarpeessa. Tietääkseni hän ei syönyt mitään lääkkeitä, mutta ehkä sitä kannattaisi alkaa harkita. Kävelimme ripeästi pihan poikki ja aloimme kavuta rappuja ylimpään kerrokseen. Minun poissa ollessa oli näemmä joku käynyt siivoamassa rapusta koiranpaskat. En tuntenut edes mitään hajua Kaislojen oven kohdalla, mikä oli todella ihmeellistä. Lieneeköhän joku muukin kyllästynyt Nalle-koiran tuotoksiin tai sitten koiralla oli ummetusta. En viitsinyt mainita seuralaiselleni tästä asiasta, sillä Närän omituinen käyttäytyminen oli tehnyt häneen jo aivan tarpeeksi vaikutusta.

- Asutko aivan yksin? Liisa tiedusteli istuessamme kahvipöydässä.
- Joo, tällä kertaa valitettavasti.
- Oliko pitkäkin liitto?
- Oikeastaan kyllä, ostin Rutinoffin jo vuonna 2000 uutena, huokaisin konerikkoisen autoni perään.
- Pitäisiköhän minun jo lähteä? Liisa mumisi vaivautuneen oloisena.
- Älä suotta, istutaan iltaa vaikka television äärellä.
- En taida joutaa.
- Pidätkö minua jotenkin omituisena? kysyin suoraan.
- Ehei, minun pitää vain mennä virkkaamaan toisen eturenkaan suojamyssy. Vissiin joku eläin oli raadellut sen viime yönä meidän pihalla, Liisa sanoi ja siirtyi eteiseen laittamaan vaatteita päälleen.
- Niin, alkaahan siellä jo öisin olla aika viileätä, mutisin vuorostani avatessani hänelle ulko-oven.

Katselin portaita laskeutuvan Liisan perään ja mietin, että kumpi meistä olikaan loppujen lopuksi enemmän autoihin hurahtanut? Ehkä joillain korvikeautoilijoillakin oli aitoja tunteita omaa autoaan kohtaan.


Rutinoffin kuski










© Rauno Vääräniemi