Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
takaisin tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

06.05.2005

Örmörmöö


Honda-pojun kadottua paikalta, Liisa saattoi jatkaa keskeytynyttä peruuttamistaan. Viimein Escort oli sellaisella hollilla, että eteenpäin lähteminen oli mahdollista. Liisa puristi ratista oikeaoppisesti molemmin käsin, tosin rystyset valkoisina, mikä ei muistaakseni ollut autokoulun suositus. Tiedä sitten siitäkin, voihan opettajissa olla monenlaista koulukuntaa, kuten on esimerkiksi lääkäreissä.

Käännyimme ensin vasemmalle korjaamon pihasta ja sen jälkeen heti seuraavasta risteyksestä oikealle. Olimme teollisuusalueella, joten kaikenkokoisia ja näköisiä peltihalleja riitti melkein silmänkantamattomiin, jos katsoi tarpeeksi lähelle. Escort tuntui kulkevan takapuolituntumalla ihan kivasti, ei nykinyt eikä pätkinyt ollenkaan. Lisäksi Liisan pitämä vauhti oli minulle enemmän kuin mieleen, ajoimme aika lailla tasan neljääkymmentä. En tiedä oliko Liisa saanut jostain vihiä tuosta käyttämästäni etenemisnopeudesta, vaan ajoiko hän itsekin aina näin rauhallisesti.

- Ihan kivantuntuinen nopeus, heitin kokeeksi.
- On on, minä niin pidän näistä matalammista nopeuksista. Moottoritiellä vaan muut vilkuttelevat valoja, kun ajelen kuuttakymmentä. Mikseivät ne voi vaan mennä ohi sitä toista kaistaa?
- Olen huomannut ihan saman. Lisäksi ajan välillä sitä vasenta kaistaa koko ajan, niin ohittajilla ei tarvitse vaihtaa kaistaa. Se on paljon turvallisempaa liikkumista.
- Ai, tuota en ole tullut ajatelleeksikaan!
- Niin, monet pienet elämää helpottavat asiat ovat kovin yksinkertaisia, vastasin hänelle.

Jännitin samalla, että huomaako Liisa kadun yli toikkaroivaa haalaripukuista kaveria, joka näytti etenevän jotenkin oudosti. Vaikutti äkkiä katsottuna, että kaveri on juovuksissa keskellä päivää. Haalarityyppi pysähtyi keskelle ajoväylää ja jäi katsomaan meidän tuloa. Onneksi Liisa oli ajan tasalla ja pysäytti auton miehen eteen. Veivasin ikkunan auki kysyäkseni mitä mies oikein puuhasteli meidän kulkureitillä.

- Päivää, aloitin kohteliaasti.
- Örmörmöö, kuului epämääräinen vastaus.
- Kelejä pitelee, kokeilin small talkia.
- Örmörmöö, kröhöm!
- Oltaisiin menossa tätä tietä vähän pitemmälle.
- Joulupukkiko? haalarimies sai suustaan ensimmäisen tajuttavan sanan.
- Ei kait nyt sentään. Olemme ihan tavallisia autoilijoita, oikaisin tämän pienen väärinkäsityksen.

Katselin samalla miestä tarkemmin ja huomasin hänen pukeutumisen olevan sanalla sanoen omituinen. Toinen jalassa oleva kumisaapas oli keltainen ja toinen punainen. Näytti siltä, että ne oli maalattu jälkeenpäin. Lisäksi haalarin toinen lahje oli katkaistu polven yläpuolelta. Polven näytti peittävän joku mustaakin mustempi sideharso. Kaveri oli ihan kalju päälaeltaan, mutta nenän alla oli jumalattoman kokoiset mursuviikset, joista toinen näytti olevan harmaa.

- Teillä on örmörmöö muuten aika värikäs tuo kulkupeli. Soiko nuo isot kulkuset siellä katolla?
- Yksivärinen tämä on vielä lähtiessä ollut, vastasin huvittuneena.
- Pysäyttäkää se hetkeksi. Olisi örmörmöö mukavampi jutella paikallaan olevan kohteen kanssa, haalarimies pyysi.
- Emmehän me ole liikkuneet enää pitkään aikaan.
- Sammuttakaa myös nuo örmörmöö valot, ne vilkkuvat ja välkkyvät perkeleen ärsyttävästi.
- Liisa, sammuta ajovalot, pyysin häntä.
- Okei!
- Onko nyt hyvä? huusin miehelle.
- Ei, nuo katolla loistavat punaiset ja siniset valot pyörivät vielä aika lujaa.
- Onkohan sitä tullut nautittua jotain miestä väkevämpää? esitin ääneen epäilykseni miehen kunnosta.
- Örmörmöö, enhän minä nyt perkele keskellä päivää ala dokata, kräääh, pthyi!
- Niinpä niin, tuo harhojen näkeminen on sitten varmaan synnynnäistä.
- Etkö muuten näe mikä olen miehiäni, häh?
- Lienet ollut tekemisissä maalaamisen kanssa, heitin arvauksen.

Haalariörmy taputti käsiään yhteen ja hymyili viiksiensä alta leveästi. Olin nähtävästi osunut oikeaan heti kerrasta. Aikansa taputettuaan hän kumarsi syvään, kuin teatterissa ikään. Sen jälkeen hän pyörähti ympäri ja jäi seisomaan selin. Luulin ensin tyypin lähtevän jatkamaan matkaa, mutta hän vaan seisoi paikallaan ja osoitteli kädellään selässä olevaa tekstiä. Siinä luki aika epäselvästi ”Örmörmöö-maalaamo”.

- Örmörmöö, meneekö jo jakeluun? mies uteli vielä selin.
- Joo, olet töissä jossain maalaamossa.
- Enkä vain pelkästään töissä, minä örmörmöö omistan sen Örmörmöö-maalaamon. Nuo perkeleen maalit ja muut tärpätit tuppaavat sotkemaan nupin välillä hyvin tehokkaasti, örmörmöö.
- Oho, että ihan omistaja.
- Sepä juuri, örmörmöö.
- Tuota, anteeksi pohjaton uteliaisuuteni, mutta minkä helvetin takia sanot aina sen örmörmöön puheen väliin?
- Mainostan.
- Siis mitä?
- Mainostan maalaamoani. Se on kuule tänä päivänä kaikkinainen mainostaminen niin perkeleen kallista, että olen päättänyt alkaa mainostaa omaa firmaani, ärmörmöö, puheeni välissä. Tällaisesta mainostamisesta minun ei tarvitse maksaa mitään, eikä palkata mitään helvetin sliipattuja takatukkia esittämään maalaamonomistajaa.
- Aika hyvä oivallus, kehuin häntä ihan aiheesta.
- Sanos muuta, örmörmöö.
- Tuo maalaamosi nimi on todella persoonallinen.
- Se oli ennen toisenniminen, mutta eräs tällä alueella hetken aikaa töissä ollut Romu-Reiska keksi uuden ja iskevämmän nimen, örmörmöö.
- Ei voi olla totta? Tunnetko sinäkin Reiskan, siis sen haalaripukuisen kaverin joka ajaa vanhoilla Mazdoilla?
- Kyllä, saan Reiskan avulla vielä nykyisinkin tänne maalaushommia. Siinä se vasta on hyödyllinen kaveri tällaisella pienelle yksityisyrittäjälle.
- Mutta miksi Örmörmöö?
- No tuota, kolmen viikon pituisen juomaputken jälkeen se oli ensimmäinen nimi, mikä tuli meillä Reiskan kanssa mieleen ja joka silloin tuntui hyvältä.
- Hei, meinataanko me seistä tässä koko päivä juttelemassa jostain ihme maalaamosta? Liisa uteli väliin.
- Ei suinkaan, tämä asia tulikin jo selväksi ja voimme varmaan lähteä jatkamaan matkaa.
- Muistakaa örmörmöö, jos teillä tulee jotain maalattavaa autoonne, haalariörmy huuteli vielä jatkaessaan keskeytynyttä matkaansa.

Veivasin ikkunan kiinni ja aloin heti harmitella, etten tullut kysyneeksi häneltä keskellä tietä seisomisesta mitään. Todennäköisesti se oli ollut vain mainostemppu, mutta olisihan siihenkin ollut kiva saada joku varmuus. Mies kuitenkin paineli jo kaukana, joten annoin sen olla. Liisa oli myös tilanteen tasalla ja Escort liikkui heti tien vapauduttua edessämme. Kuin sattumalta vilkaisin tarkemmin oikealle ja huomasin erään peltihallin katolla tutun Örmörmöö-kyltin. Tämä vahvisti viimeistään sen, ettei tuo kaveri ollut puhunut mitään pehmoisia, vaikka alun kommunikointi olikin kuulostanut siltä. Täytyy kyllä myöntää autoalan pitävän sisällään todella paljon persoonallisia ja mielenkiintoisia ihmisiä. Reiskan kuuluisuus näissä piireissä oli ollut minulle aikamoinen yllätys. Hän oli melkein kuin pieni julkkis pukeutumisensa ja tekojensa takia.

- Hui miten pelottava tyyppi, melkein kuin se hinausautolla ajava pervo, Liisa puisteli päätään.
- Et ole vissiin joutunut paljoakaan tekemisiin autoalan ihmisten kanssa, siis tällaisissa pienissä pajoissa.
- En niin, minä olen asioinut mielellään merkkiliikkeen korjaamolla. Se on vaan niin kallis paikka, ettei tahdo olla niiden käyntien jälkeen varaa edes syödä.
- Viet tämän autosi jatkossa Villelle laitettavaksi, niin etköhän selviä kohtuullisella korvauksella, jos yleensä alkaa periä maksua rahassa.
- Mitenhän sen sinun auton kanssa käy? Liisa tiedusteli huolestuneen oloisena.
- Paha sanoa. Joudun varmaan olemaan pitkän aikaa ilman rakasta Rutinoffiani, mutta sellaista se elämä on. Aina ei voi voittaa, ei edes joka kerta.
- Hei, tuo oli Huugo-peikosta!
- Niin olikin, yksi piirturimaailman tunnetuimpia lausahduksia.
- Miten meinaat päästä töihin, kun sinulla ei kerran ole nyt autoa? Liisa jatkoi huolehtimistaan.
- Ääh, taidan ottaa loparit ja etsiä auton kuntoon saatuani toisen työpaikan, vedätin kokeeksi.
- No eihän sitä nyt sillä tavalla voi tehdä! Mitä sinä oikein pelleilet?
- Ei voi tehdä, olet aivan oikeassa. En ole päivääkään tehnyt palkan eteen töitä vielä tähän päivään mennessä. Jotenkin minusta tuntuu, etten tule jatkossakaan menemään töihin, kotona on kuule niin kiva olla.
- Aijaa, asut sitten vissiin äidin kanssa kaksin, vai?
- Yksinhän minä asun, jo ties kuinka pitkän aikaa. En edes tiedä, että onko minulla ketään sukulaisia elossa. Joulukorteista sen yleensä saa tietää jos joku heittää lusikan nurkkaan, mutta minä en ole saanut koskaan yhtään joulukorttia sukulaisiltani. Taitavat olla vähän laiskanpulskeata porukkaa kirjoittamisen suhteen.

Jutellessamme matka oli joutunut ihan kivasti, Liisa oli kääntynyt tosin huomioni mukaan jo kaksi kertaa oikealle. Katselin juuri ajatuksissani vasemmalle puolelle jäävää Villen autokorjaamoa. Honda-pojun auto näytti olevan vielä samassa paikassa parkissa. Liisa ajeli sivuilleen vilkuilematta eteenpäin, eikä tuntunut reagoivan mitenkään tuttuihin maamerkkeihin. Odotin hetken aikaa, että näen mitä kautta matkamme jatkuu? Halusin tietää, käännymmekö seuraavasta oikealle kuten ensimmäisellä kerralla vai ajammeko suoraan? Tällä kertaa käännöstä veikkaava olisi menettänyt kaikki rahansa ja omakotitalonsa vetoa lyödessään, Escort jatkoi matkaa suoraan. Maltoin vielä mieleni, sillä auton keula osoitti tällä kertaa ihan oikeaan suuntaan. Teollisuusalueen viimeisessä liittymässä Liisa pisti jälleen vilkun päälle ja käänsi auton oikealle menevälle tielle.

- Tuota, anteeksi kauheasti yksinkertaisuuteni, mutta miksi emme ajaneet ulos täältä teollisuusalueelta?
- Minä haluan palata samaa reittiä sen hinausautokuskin kanssa, Liisa perusteli kääntymistään.
- Taisit muuten jossain vaiheessa kääntyä väärään suuntaan.
- No niin tein, se sekopäämaalari sekoitti suuntavaistoni aivan täysin.
- Tuolta tien päästä sitten vasemmalle, niin pääsemme pois täältä, opastin häntä.
- Kyllä minä sen tiedän, sen takiahan tänne ajoinkin, Liisa vastasi jotenkin äreänä.

Taisi pikkuneitiä alkaa itseäänkin jo kiukuttaa täällä ympyrää ajaminen, ajattelin hiljaa mielessäni moisesta tiuskimisesta. Liisa teki, kuten sanoikin, eli käänsi auton keulan vasemmalle ja heti seuraavasta risteyksestä oikealle. Nyt olimme sellaisella tiellä, jota pitkin pääsimme ainakin lähemmäksi itäistä Helsinkiä. Matkamme jatkui pienessä autoletkassa kohtalaisen rauhallista nopeutta. Jonon keulilla näytti olevan keltainen pikku-Fiat, joka savutti niin maan perkeleesti. Seurasin tuon Fiatin kulkua ja minusta vaikutti, kun se savuttaminen olisi lisääntynyt jatkuvasti. Aloin jo jännätä sitä, missä vaiheessa sen moottori sanoo poks ja auto jää tiensivuun. Paalupaikalle näytti olevan kova tunku, sillä Fiatin takana oleva Avensis yritti tämän tästäkin päästä sen ohi. Jokainen ohitusyritys tyssäsi kuitenkin vastaan tuleviin autoihin ja hirveän käryn takia huonoon näkyvyyteen. Pääsimme kunnialla erään ison mäen päälle, mutta sen jälkeen nopeus tipahti jo Werneri Warren suosimaan kolmeenkymppiin. Avensis oli joutunut jättämään jo aika pitkän välin savuttavaan Italian ihmeeseen.

- Millähän kaistalla se käryttävä auto on? Liisa tuskaili tullessamme liikennevaloihin, joissa oli jo useampi kaista.
- En osaa sanoa, näkyvyys tuonne eteenpäin on aika huono. Jos pitäisi jotain sanoa, niin veikkaisin sen ajavan tätä kaistaa.
- Miten niin?
- Yleensä kaikki tientukot ja muutenkin liikennettä haittaavat autot menevät sinun kanssa samaa kaistaa.
- Vautsi, meneekö ne aina sinunkin kanssa samaa kaistaa? Niin muuten minunkin, Liisa innostui taas juttelemaan.

Sillä samalla hetkellä viereemme pysähtyi äänestä päätellen joku iso auto, jonka torvi alkoi soida välittömästi. Käänsin päätäni nopeasti oikealle, sillä jotenkin olin koko ajan pelännyt Ramben ilmestymistä kuvioihin.

- Saatiin seuraa, kerroin Liisalle huomattuani pelkoni käyneen toteen.
- Rambeko se on?
- Sama tyyppi. Sillä näyttäisi olevan jotain asiaa, sanoin veivatessani ikkunaa alaspäin.
- Hähähää, kysy siltä pihtaripimulta, että kirveleekö tuo öljynkäry sen nenua? Rambe setä voi tulla jeesaamaan ja pyyhkimään sen simmut, Rambe karjui autostaan.
- Ei kiitos! Voisit tehdä palveluksen ja hinata itsesi vaikka puuhun sillä autollasi!
- Jussi pussi puissa kökki, mutta Rambe-setä ei puista välitä, hähähää.
- Mene tarjoamaan palveluksiasi tuon keltaisen Fiatin kuljettajalle, yritin johdatella keskustelua toiseen suuntaan.
- En mene, sitä näytti ajavan joku lihava lehmä ja Rambe ei sellaisiin sorru. Rambe tykkää piukoista pepuista ja kiinteistä tisseistä, hähähää, kuului taas kammottava nauru hinausauton ohjaamosta.
- Näkemiin! totesin ja veivasin ikkunan kiinni.

Valot vaihtuivat viimein ja pääsimme jatkamaan kärynsekaista matkaamme. Koska Fiat näytti menevän suoraan, opastin Liisaa kääntymään oikealle kaistalle ja suunnistamaan toista kautta. Hän teki kaistanvaihtonsa kuin narusta tempaisemalla, eli katsomatta sivulleen sen kummemmin. Tästä seurauksena olimme suoraan Ramben hinausauton edessä. Tästä taas seurasi helvetinmoinen äänimerkkikonsertti Ramben alkaessa huudattaa autonsa torvea. Kaiken lisäksi hinausauto liimautui aivan kiinni Escortin takapuskuriin.

Liisa kiihdytti Escorttiaan kovempaan vauhtiin, mutta hinausauto pysyi silti ihan kannassa. Rampin jälkeisellä suoralla osuudella hinausauto otti ohituskaistan ja ajoi meidän vierelle yhä torvea soitellen. Rambe teki vierellä ajaessaan jotain ihmeellisiä ohjausliikkeitä, koska auto mutkitteli aika pahasti kaistalla. Noin kilometrin ajon jälkeen minulle selvisi niiden ohjausliikkeiden syy, sillä hinurin sivuikkunasta alkoi lentää Escortin konepellille ja eteen jotain valkoista tavaraa.

- Voi herranjestas, mitä se hullu nyt tekee? Liisa parahti.
- Ei hätää, näin äkkiä katsottuna Rambe heittelee autostaan käytettyjä tennissukkia, nauroin tajuttuani mitä lentävät artikkelit olivat.
- Miten sitä ihminen voikaan olla noin hullu?
- Älä muuta sano, ei edes pese sukkiaan vaan vaihtaa ne aina uusiin, hekottelin Ramben tavoille.
- Tarkoitin tuota sukkien heittämistä, Liisa puuskahti.

Sukkien heitteleminen loppui ajastaan ja Rambe kaasutti hinausautollaan meidän ohi, häviten kohta näkyvistä. Huokaisimme molemmat helpotuksesta, sillä maantielle oli palannut jälleen rauha.


Rutinoffin kuski










© Rauno Vääräniemi