Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
takaisin tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

08.04.2005

Tauko auton alla


Istuskelin Villen Autopajan toimistossa kahvia juoden ja Liisan tiskaamista seuraten. Luonneviastaan huolimatta Rambe oli ollut oikeassa Liisan kropan suhteen – hän oli oikein näppärän näköinen paketti. Ramben veli Ville oli hävinnyt korjaamon puolelle ja ikkunasta katsottuna hän näytti neuvottelevan jotain Veskuksi kutsumansa miehen kanssa. Noin vartin kuluttua Escort kuului jo käyvän. Se kuitenkin sammutettiin vielä ja Vesku jatkoi puuhastelua konepellin alla.

- Taisit päästä autolla pois, sanoin Liisalle.
- Hieno homma, se Rambe pelotti minua aika kovasti.
- Mitä tuosta, se meni jo menojaan, lohduttelin häntä.
- Ettei se vaan tulisi takaisin?
- Tuskinpa, totesin korjaamohalliin päin katsellen.

Liisa alkoi pestä toimistokopin lattioita ja kehotti minua poistumaan paikalta siksi aikaa. Otin kahvimukin käteeni ja kävelin korjaamohallin puolelle. Kävelin suoraan ovelle ja kurkkasin siitä ulos, nähdäkseni mitä ulkona olevalle Rutinoffille kuului. Minua vähän pelotti, että joku vandaali saattaa hajottaa sen ihan atomeiksi. Varaosiahan siitä ei saa myytyä minnekään, koska se on ainoa yksilö Suomessa, mutta hajottamisen ilonhan jotkut saavat mistä vaan. Olin päästämässä juuri ovea takaisin kiinni, kun korviini kantautui kuorma-auton moottorin kovaa karjumista. Kuulosti kuin joku olisi yrittänyt hajottaa sen moottorin. Ääni läheni, joten jäin katselemaan ovenraosta. Kohta mutkan takaa syöksähti esiin Ramben hinuri kovaa vauhtia. Auton ollessa kohdalla, sen sivuikkunasta näytettiin kansainvälisesti hyvin tunnettua vaatekappaletta – pikkuhousuja.

- Saatana, näitä piisaa ilman sitä yhtä pihtariakin, kuului Ramben kovaääninen möykkääminen.

Tässä vaiheessa en ollut enää yhtään varma, ettei Rambe olisi jossain lähistöllä kyttäämässä Liisan poistumista paikalta. Palasin mietteliäänä takaisin korjaamohalliin. Kävelin Escortin luo katsomaan, joko se alkoi olla valmiina liikenteeseen. Vesku näytti vaihtelevan vielä sen sytytystulppia, joten kävelin katselemaan mitä mielenkiintoista tällaisessa korjaamossa on. Korjaamon kolmas kaveri näytti makaavan jonkun Volvon alla, varmaan sen alustaa korjaamassa. Kävelin auton vierelle tiedustelemaan hänen tekemisiään.

- Aika romuja nuo Volvot vai? heitin aloituksen.

En saanut mitään vastausta, joten kokeilin uudelleen kovemmalla äänellä.

- Pohja mätä vai mikä siinä ruottalaisten rukissa on vialla?
- Hääh? mitä siellä mölytään? kuului nyt auton alta jotenkin väsähtänyt kommentti.
- Tästä Volvosta vaan juttelin.
- Etkös huomannut siinä kuljettajan ovessa roikkuvaa kylttiä? auton alta kuului.
- Jaa mitä? hämmästelin ja vilkaisin auton ovea.

Katsoin siinä roikkuvaa kylttiä, jossa luki ihan selvällä suomen kielellä ”Ei saa häiritä, asentaja levolla!” Koska luonteeni oli utelias, käänsin ovenkahvassa roikkuvaa kylttiä ja lukaisen toiselta puolelta tekstin ”Ei saa häiritä, asentaja panolla!” Jätin kyltin hetken tuumimisen jälkeen siihen lepo-asentoon, ettei tule muille hallissa olijoille väärää käsitystä auton alla makaamisen syystä. Poistuin tämän jälkeen hiljaa pois Volvon viereltä ja menin katsomaan Escortin valmistumista.

- Vieläkö siitä tulee auto? utelin Veskulta.
- Njaa, eihän se Fjöörti koskaan ole auto ollut, mutta kyllä tämä vielä tuolla tienpäällä nähdään monta kertaa, Vesku totesi virnistellen.
- Olen samaa mieltä, kyllä tuo minun Rutinoff sentään auto on tähän verrattuna.
- Hetkinen, sanoitko Rutinoff?
- Jeps, tosin siitä taisi mennä kone paskaksi.
- Enpä olisi uskonut näkeväni vielä tätä päivää, Vesku alkoi päivitellä niin, että hänen kädessään oleva jakoavain tipahti lattialle.
- No johan yllätti, kun ihan jakoavain tippui kädestä, hymähdin Veskulle.
- Äääh, jakoavain tippui vain kahvitunnin alkamisen takia. Sitä kuule pitää korjaamoalalla työskentelevän duunarin osata pitää kiinni lakisääteisistä tauoista tai muuten jää ilman kahvia, Vesku sanoi ja lähti kohti toimistokoppia.

Lähdin Veskun perässä kohti toimistoa, jossa Liisa näytti vielä hääräävän. Liisasta välittämättä Vesku käveli kahvinkeittimen luo, latasi sen täyteen vettä ja laittoi kahvinporot. Tämän jälkeen hän istahti pöytään odottamaan sen valumista. Liisa huuhteli vielä lattiarättiä lavuaarissa ja laittoi sen kuivamaan sangon reunalle.

- Mitä minun Eskolle kuuluu? Liisa uteli Veskulta.
- Onko neiti naimisissa? Vesku kysyi.
- E-eenhän minä.
- Jaa, sitten se Esko ei ole ainakaan aviomies, Vesku nauroi.
- Ei-ku siis tuota Escorttia minä tarkoitin, Liisa selitti naama punaisena.
- Jaa jaa, neiti juttelee vaan sellaisella koodikielellä, ettei sitä tällainen asentaja edes tajua, Vesku jatkoi Liisan kiusaamista.
- Ford Escort, Liisa täsmensi varmuuden vuoksi ja jäi sitten katsomaan Veskua kysyvä ilme naamallaan.
- Nätit silmät, Vesku totesi.
- Kiitos, Liisa punastui lisää ja käänsi katseensa korjaamohalliin päin.
- Ai se Escortti. Sanoitko ihan Ford Escort? Vesku havahtui.
- Niin, se minun Escort, Liisa myönsi.
- Kyllähän siitä vielä Fjöörti saadaan ja neidille pitkästä aikaa kunnon peli alle. On tainnut vissiin jäädä tuo Fordin huoltaminen väliin. En nähnyt missään kohtaa edes Fordien kaipaamia rautalankavirityksiä.
- Ajanuthan minä vaan olen, ja on se toiminut tähän asti, Liisa puolusteli itseään.

Vesku nousi ylös pöydästä ja kävi kaatamassa itselleen kupillisen kahvia. Itse en enää välittänyt, sillä olin tyhjentänyt heidän edellisen pannullisen. Samalla hetkellä toimistoon asteli myös korjaamon omistaja Ville, sekä auton alla maannut kolmas kaveri. He ottivat kupit kahvia ja istuutuivat meidän seuraksi pöytään.

- Mikäs Jakea vaivaa, kun olet vähän riutuneen näköinen, Vesku uteli toiselta asentajalta.
- Ei ole Volvon alla hyvä nukkua, ei, Jake vastasi.
- Noh? Vesku tivasi.
- Jo toisena päivänä peräkkäin joku tolvana tulee selittämään miten onnettomia paskoja ne ovat ja herättävät minut, Jake manaili.
- Anteeksi, se oli kokonaan minun vika, totesin väliin.
- Älä suotta, oma moka kun en valinnut autoa tarkemmin, Jake murahti.
- Onko niillä sitten eroja? kummastelin.
- Vanhojen ranskalaisten alustat ovat mainioita nukkumapaikkoja. Kukaan ei uskalla tulla paria metriä lähemmäksi, ettei ne vaan hajoa atomeiksi niiden ruostuneisuuden takia, Jake selitti.
- Miten sellaisen alle uskaltaa mennä? kauhistelin ajatustakin.
- Se on kato sitä uutta extreme-urheilua. Nääs pientä jännitystä elämään, Jake hirnahti.
- Kuulostaa aika mukavalta tuollainen makuullaan tapahtuva urheilu, naurahdin.
- Vaan välinelajiksihan se tämänkin on mennyt, Jake huokaisi.
- Jaa? hämmästelin.
- Suojalaseja on pakko käyttää, ettei herää silmät täynnä ruosteista Volvoa tai ranskanpullaa.
- Miten uudempi autokalusto, vaikka japanilaiset? utelin mieleeni tullutta asiaa.
- Elä edes mainitse niitä. Vasta olin viikon sairaslomalla kolmevuotiaan Nissanin alla nukkumisen takia. Erehdyin vähän kuorsaamaan ja ne suojalasit olivat tietysti jääneet pois päästä. Meinasi näkö mennä ja vielä tukehtua kaiken lisäksi.
- Jaa, massako tippui silmille? tiedustelin.
- Eihän siellä mitään massaa ole. Sen Nissanin pohja varisi pahemmin mitä niiden tunnetusti rapeiden vanhojen ranskalaisten pohja.
- No siinähän on sitten hyvä nukkumapaikka, ehdottelin.
- Ja vitut! Ihmiset luulee Nissanin kestävän mitä vaan, ellei se ole ollut niiden omassa omistuksessa sitä kolmea vuotta. Sitten nämä japanilaisia autoja parhaina pitävät tulevat Nissanin luo ja potkaisevat renkaaseen, kehuen miten lujaa laatua ne ovat. Muutamalla renkaaseen osuneella potkulla saa pahimmista yksilöstä koko pohjan hallin lattialle, Jake selvitti.

Ville huomasi keskustelumme lomassa, että Liisa oli saanut heidän toimistokopin ja kahvihuoneen yhdistelmän todella siistiin kuntoon. Nyt ei tiskipöydällä ollut enää likaisia astioita ja lattiakin oli pesty huolellisesti. Vesku kertoi perään Liisan Escortin olevan sitä vaille, että hän tarkastaa vielä sytytyksen ja käy sen jälkeen heittämässä sillä pienen lenkin tässä lähistöllä. Liisa yritti vielä maksaa Villelle sitä auton hinaamista, mutta Ville vaan nauroi ja sanoi tämän kärsineen hänen sikailevan veljensä takia aivan tarpeeksi.

- Tuota, miksi se Rambe tuo sinulle yhä asiakkaita, vaikka teidän välit ovat huonot? Liisa uteli.
- Vähän pakko, millekään muulle korjaamolle sillä ei ole mitään asiaa. Rambe taitaa olla ainoa hinausautoyrittäjä, joka ei uskalla ajaa yhdenkään merkkikorjaamon pihalle, Ville naurahti.
- Miten sellainen voi edes kannattaa? Liisa jatkoi.
- Pyörii juuri ja juuri omillaan. On sillä jotain ihan yhtä sekopäisiä vakiopokia, jotka käyttävät sen palveluja harrastekalustonsa siirtelyyn ympäri Suomen, Ville kertoili veljestään.
- Huhuu, onko täällä ketään paikalla? kuului hallista huutelua.

Käännyin katsomaan korjaamohallin suuntaan ja näin siellä seisovan sellaisen ison korston Alepan muovikassi kädessään. Tuo korsto käveli Volvon luo ja syynäsi sen oveen laitettua lappua tovin. Sen jälkeen hän näytti kurkkivan Volvon alle molemmilta puolilta. Hän oli jo tulossa koppia kohti, kun palasi vielä takaisin auton luo ja kurkki sen alle vielä keulasta ja perästä. Vasta sitten tuo korsto nähtävästi uskoi, ettei siellä luurannut mitään pienen pientä asentajaa ja lähti tulemaan koppia kohti.

- Jahas, jokos se Volvo on kunnossa? Ville kysyi huokaisten Jakelta.
- On joo ja massattukin on.
- Päivää, minä olen Jaakko Korpraali ja tulin hakemaan Volvoni pois, korsto ilmoitti.
- Kelpaako kahvi? Ville kysäisi ihan nätisti.
- Ei kelpaa! kantahenkilökunta ruokailee ihan omassa pöydässä, Jaakko mylvähti siihen malliin, että se sadun pavunvarsi olisi kaatunut ihan varmasti.
- Eipä tuo ole pakko, Ville naurahti.
- Ei voi olla! Jaakko jatkoi reippaalla äänenkäytöllä.
- Siihen meni aika paljon peltiä, meinaan tuohon Volvon takaluukkuun, Ville ilmoitti.
- Ei voi mennä! siinä oli vain pieni reikä, Jaakko karjui.
- Niin vaan kävi. Meillä on muuten digitaalikamerassa siitä muutamia valokuvia. Voidaan vaikka tulostaa ne mukaan jos herralle sopii? Ville jutteli ihan normaalisti.

Kyllä olivat velipojat ihan eri maata, mietiskelin kuunnellessani Villen rauhallista keskustelua tuon nähtävästi armeijassa töissä olevan idiootin kanssa. En vaan voinut sille mitään, että minua alkoi naurattaa tuon sukunimen ja mahdollisen sotilasarvon välinen ristiriita. Jos tuo tyyppi sattuu olemaan vaikka ylikersantti, niin monestikohan varusmiehiltä lipsahtaa suusta korpraali?

- Ja mikä siellä reunassa naurattaa? Jaakko karjaisi yllättäen.
- Mikäpä tässä, vanhat hyvät vitsit, nauroin.
- Hymy perseeseen, täällä keskustellaan nyt vakavasti minun Volvosta, Jaakko ilmoitti.
- Tässä nämä kuvat, Ville sanoi ja näytti kameraa Jaakolle.
- Hyvä homma, olette tehneet esimerkillistä työtä isänmaamme hyväksi! Jaakko jatkui karjumalla tapahtuvaa kommunikointiaan.
- Saako siitä mitalin? purskahdin taas nauruun.
- Rauhanaikana tapahtuvasta auton korjaamisesta saa hyvin harvoin mitalia, Jaakko ilmoitti happaman näköisenä.
- Niin, ennemminkin se pitäisi antaa ruotsalaisella autolla ajamisesta, totesin osaaottavasti.
- Hinta! Jaakko ärähti.
- Tässä tämä lasku, siihen on eritelty kaikki mahdollinen, migin lankakin sentin tarkkuudella.
- Sentin? kuulostaa aika suuripiirteiseltä touhulta, Jaakko murahti.
- Hinta on kuitenkin huomattavasti alle sen alkuperäisen arvion, Ville puolusteli.
- Hitsauslangasta pitää vähentää kuitenkin sentti, sillä olette voineet käyttää alkavaa senttiä millin verran ja joudun näin ollen maksamaan siitä yhdeksästä millistä ylimääräistä, Jaakko ilmoitti.
- Vähennän kaksi senttiä, jos vaikka siihen olisi välillä vaihdettu rulla, Ville sanoi ja korjasi laskun summaa.
- Onko tänne palkattu jotain sivareita? Jaakko kysyi ja viittoili minua kohti.
- Asiakkaita, Ville sanoi ja ojensi laskun takaisin Jaakolle.

Jaakko kaiveli rahat maihinnousukengän varren sisällä olevasta nahkaisesta kotelosta. Saatuaan laskut ja maksut selviksi, Ville ja Jaakko hävisivät korjaamohallissa olevan 200-sarjan Volvon luo. Ville esitteli avoinna olevaa takakonttia Jaakolle, joka tutki sen hyvin tarkkaan joka kulmalta. Viimein Jaakko näytti nyökyttelevän päätään tyytyväisen oloisena ja siirtyi sivuun. Ville istahti autoon ja peruutti se hallin ovelle. Ovella Ville nousi autosta ja meni avaamaan hallin pariovet. Jaakko ei kuitenkaan lähtenytkään minnekään, vaan sammutti Volvon avoimen oven eteen ja Ville lähti tulemaan kohti toimistoa.

- Mitä nyt? Jake uteli Villen astuessa toimistoon.
- No nyt se saamarin traktorikuski halusi sittenkin ne kuvat tulostettuna. Olisi perkeleen tolvana pyytänyt ne silloin, kun niitä katseltiin, Ville manasi ja kytki kameran tulostimeen.
- Traktorikuski? puutuin keskusteluun.
- Näin on. Kaveri on armeijan vakituinen traktorikuski, ollut jo varusmiehestä lähtien, Jake tiesi kertoa.
- On miehellä ainakin äänenkäyttö kohdallaan. Luulisi olevan jonkun mopokouluttajan tuolla äänellä.
- Enemmän ääntä ne vakituiset traktorikuskit tarvitsee kommunikoidessaan traktoreiden metelin yli, Jake hirnui.
- On se osannut ainakin autonsa valita oikein, kun Volvolla ajaa.

Ville sai aika nopeasti tulostettua ne kuvat, koska hänellä näytti olevan sellainen tulostin, missä oli näyttö ja siihen sai kameran kiinni suoraan. Ville tulosti kamerasta kolme kuvaa ja lähti viemään niitä Volvossa istuvalle Jaakolle. Minun teki mieli lähteä kysymään, että miten se on miehen Valmetti pelannut, mutta jätin tekemättä Jaakon kovan äänen takia. En halunnut vielä tässä iässä mitään pysyvää kuulovauriota, joka olisi saattanut hyvinkin tulla traktoriasiaa tiedustellessani.

Jatkuu...


Rutinoffin kuski










© Rauno Vääräniemi