Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
takaisin tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

11.03.2005

Lihapiirakkaa ja pikkuhousuja


Seisoskelin selkä Rambeen päin ja katselin minua kohti tulevaa liikennettä. Että pitikin lähteä tänään reissuun, eikä vasta huomenissa. Rutinoff olisi saattanut kestää huomenna aivan eri malliin mitä tänään. Ehkä minun olisi tehtävä, kuten Möttönen oli sanonut, eli ostettava joku toinen auto vähäksi aikaa. Kyllä Rutinoffin sai kuntoon, sillä tehtaalta saa kyllä varaosia, tosin odottaminen voi kestää hyvin pitkään. Olihan minulla ollut yhteen aikaan jopa vaihtomoottori varalta, mutta se pahus meni ruostumaan käyttämättömänä aivan jumiin ja heitin sen menemään. Olin nimittäin aivan varma, ettei Rutinoffin kone hajoa ennen kuin vaihdan sen taas uuteen. Tainneet bulgaarit laittaa tähän kyseiseen koneeseen uutena öljyn sijasta jogurttia, ei kait se muuten näin nopeasti voi hajota.

- Pidätkö muuten kesästä? kuului takaani Ramben möreä basso.
- Pidänhän minä, silloin on paljon lämpimämpää.
- Ja perseen voi pyyhkiä tuoreilla koivunlehdillä, voi sitä autuutta verrattuna tuohon puhelinluetteloon. Siinä meni muuten y-alkuiset puhelinnumerot tällä kertaa. Jäähän niistä lehdistä tosin perse vihreäksi, mutta harvemminhan sitä tulee itse kateltua, höhöhöö, Rambe nauraa hörötteli ja laittoi taas tupakaksi.
- Emmekö me voitasi pikkuhiljaa lähteä, että saadaan Rutinoff pois täältä tienvarresta.
- Kyllä byyttonin jälkeen kuuluu rööki tempaista, joten odottele nyt aivan rauhassa, ettei tarvitse alkaa korottaa hinaustaksaa.

Eihän minulla ollut minnekään kiire, muuten vain tympäisi seisoskella tyhjän päiten tienvarressa, jossa ainoa viihdyke umpihullun hinausautokuskin kuuntelemisen lisäksi oli liikenteen laskeminen. Samassa mieleeni tuli eräs seikka: minne hittoon hinautan Rutinoffin korjattavaksi? Eihän minulla ollut mitään aavistustakaan siitä, minkä korjaamon kanssa maahantuojalla on nykyisin sopimus. Joskus muinoin maahantuojalla oli ollut ihan oma korjaamo, mutta se kaatui muistini mukaan vähäiseen työmäärään. Koska maahantuojan sai kiinni vasta seuraavan vuoden puolella, piti minun tehdä itse päätös tuon visaisen asian suhteen.

- Ootko muuten koskaan vetässyt hanuriin oikein huolella? Rambe kysyä paukautti.
- Enpä ole, ei ole nuo hanurin soittohommat juurikaan kiinnostaneet, naurahdin mokomalle kysymykselle.
- Minä se kerran vetäisin hinurilla hanuriin oikein kunnolla. Kyseessä oli sellainen sininen linja-auton paska, täynnä töistä palaavia ihmisiä tietty. Voi vittu, kun se dösä kiihtyi hetken ihan älytöntä vauhtia. Porukkaa oli onneksi niin paljon, etteivät ne päässeet edes itseään kolhimaan.
- Kuulostaa aika pahalta, mutisin hiljaa, kun en muuta keksinyt.
- Paha on herkkämielisten nyyhkyjen höpinöitä, niiden samojen jotka niistävät nenänsä Nessuilla ja juovat olutta lasista.
- Osuiko tuo hinausauto tuossa huoltoaukosta ajaessa johonkin, kun vähän näytti siltä? utelin mielessäni pyörinyttä asiaa.
- No saatana, vitun tieherrat laittavat kaikenmaailman kaiteita tiesivut täyteen. Valaisivat tiet betonitunneleihin, jos kerran niin paljon pelkäävät menettävänä oman pikkuautonsa hallinnan. Tökkäsihän se saatana vähän kaiteeseen. Mitä siitä?
- Tulee kallis remontti, pitää ainakin uusi lamppu ostaa.
- Äääh, minulla on tonttinaapurina yksi kuorma-autofirma ja niillä on muutamia samalla kopalla olevia kuorma-autoja. Käväisin yöllä niiden tontilla, niin eiköhän siitä selvitä taas pelkällä työllä, Rambe naureskeli.
- Voitaisiinko me jo lähteä?
- Hullu paljon puita nussi, mutta eihän siitä mitään tullut, kun teki kaiken niin kiireellä, Rambe murahti ja siirtyi hinausauton hytin luo.

En tiedä tarkoittiko Rambe tuolla hullulla itseään vai jotain toista, mutta minulta ainakin meni tuollainen huumori ohitse. Mielestäni en ollut pitänyt minkäänlaista kiirettä, vaan ollut oikeastaan jopa kovinkin pitkämielinen tuon puolihullun hinausautokuskin suhteen. Rambe kävi käynnistämässä hinausautonsa ja laski sen jälkeen lavan sellaiseen asentoon, että sai tempaistua Rutinoffin lavalle. Seurasin hiljaa tätä historiallista tapahtumaa. Autoilun historiassa tämä ei paljon vaikuttanut, mutta meikäläisen elämässä tämä oli yksi merkkipaalu. Tästä lähin elämä oli ennen konerikkoa ja konerikon jälkeen.

Minulla oli jotenkin tyhjä tunne, vaikka olin Rutinoffin kanssa saavuttanut yhden merkkipaalun meidän yhteisellä taipaleella. Pitäisiköhän tätä juhlia puhkomalla autosta kaikki renkaat vai ottamalla Werneri Warren suosittelema konjakkikuuri? Kolmen sekunnin pähkäilemisen jälkeen päädyin konjakkikuuriin, renkaiden puhkominen omasta autosta on jotenkin ristiriitaista puuhaa. Voisihan sitä puhkoa tietysti naapurin Volvo-miehen Volvon renkaat, mutta sitä pitää miettiä pikku konjakeissa, sillä silloin tuollaiset ideat ainakin tuntuvat tosi hyviltä. Rambe sai todella nopeasti Rutinoffin hinausauton lavalle ja pisti taas röökiksi, tutun filtterinpuraisurituaalin saattelemana.

- Eikö olisi helpompi ostaa röökit ilman filttereitä tai kääriä sätkiä, kun puret aina sen pois? tiedustelin uteliaana.
- Ei se kuule niin vaan onnistu. Katsos kun olen tottunut pureman sikareista pään pois hampailla, niin filtterittömästä röökistä hampaat purasee joka tapauksessa pätkän pois, ja se on suorastaan tuhlaamista se.
- Eipä tuo minua haittaa, mutisin hiljaa.
- Ei saa haitatakaan tai lasken tuon autosi takaisin alas ja lähden kotia vetämään kunnon perskännit.
- Onko sinulla mitään ajatusta siitä, minne tuon Rutinoffin voisi viedä korjattavaksi?
- Miten olisi Legolandia?
- Tarkoitin kyllä jotain lähempänä olevaa paikkaa, murahdin kiukkuisena mokomasta läpästä.
- Mikä siitä on oikein hajonnut?

Kerroin Rambelle tarkasti miten Rutinoff oli käyttäytynyt ennen hajoamistaan ja miten se hajoaminen oli tarkalleen ottaen tapahtunut. Rambe kyseli auton historiasta kaiken mahdollisen jopa ostohintaa myöten. Sain selittää myös kesäisen Bulgarian reissun hyvin tarkkaan hänelle. Suu oli jo kuiva, kuin Volvo-miehen edellisen Volvon tankki, saatuani kaiken mahdollisen kerrottua.

- No, auttoivatko nämä tiedot? tiedustelin toivorikkaana Rambelta.
- Paskat, kunhan halusin vain saada aikani jotenkin kulumaan, kun on ollut aika vähän keikkaa viime aikoina, Rambe hörähti ja sytytti ties kuinka monetta tupakkaa.
- Onhan nyt perkele! kirosin jo kunnolla tuon idioottihinurikuskin toimia.
- Niin se korjaamo. Odotahan, kun mietin hetken. Joo, tuota, velipojalla on pieni korjaamo tuossa muutaman kilometrin päässä ja se on muistaakseni korjannut kerran jonkun Rutinoffin. Siitä on tosin aikaa jo parisenkymmentä vuotta, mutta eihän tuollaisia kinnereitä voi unohtaa niin nopeasti.
- Mikä sen velipojan korjaamon nimi on?
- Taitaa olla Ramben veljen rytöropaamo, Rambe mietiskeli.
- Täh?
- Vähän ujonsorttinen tuo velipoika, ei kehtaa sanoa nimeään ja laittoi sen takia korjaamolle tuollaisen nimen.
- Ja rytöropaamo?
- No ajattelepa nyt omilla aivoilla. Miltä ehjien autojen ehjäämö kuulostaisi? Ei varmaan miltään, sillä eihän kukaan korjauta muita kuin totaalisia rytöjä jotka eivät mene läpi katsastuksesta, Rambe selitti partaansa nyppien.
- Totta joo, myönnyin viimein.

Rambe sai tumpattua röökin ja pyysi minua seuraaman häntä hinausauton koppiin. Kävelin apukuskin puolelle ja avasin hytin oven. Nousin autoon sisään ja olin lentää perseelleni hajusta. Hengitin varovasti suun kautta ja katselin ympärilleni. Auto vaikutti totaaliselta sukkamehutehtaalta. Hytti oli puolillaan Ramben käytettyjä tennissukkia, ja haju oli tosiaankin sen mukainen. Onneksi sentään istuimet olivat vapaana sukista ja muusta autossa olevasta roinasta. Rambe heitti puhelinluettelon jämän penkkien takana olevaa tilaan, jossa näytti olevan ainakin parisenkymmentä puhelinluetteloa.

- Taidat olla ahkera puhelimen käyttäjä, naurahdin huomattuani nuo luettelot.
- Jos noita luetteloita tarkoitat, niin erehdyt. Käytän niitä paskapapereina, ovat halvempia mitä ne kaupan paperit.
- Niin kait sitten, myönnyin, ettei tarvitse alkaa väitellä siitä.
- Otatko lihapiirakkaa? Rambe tiedusteli kaivellessaan auton lattialla olevaa roskakasaa.
- Vasta söin, maha on ihan täynnä, kiiruhdin vakuuttelemaan.
- Tämä on ihan hyvää, löysin sen vain kaksi päivää sitten erään K-kaupan roskiksesta. Hitto mikä tuuri kävi, löysin myös sinappia samalla keikalla.
- Onko nyt tosiaan ruoka-aika? hämmästelin saadakseni Rambeen jotain liikettä.
- Sitä näin yksityisyrittäjänä voi valita ruoka-ajatkin ihan miten haluaa ja lomat myös.
- Niin kait sitten, huokaisin.

Raotin varovasti sivuikkunaa ja vedin raikasta ilmaa keuhkoihin. Pikkuhiljaa nenäni alkoi tottua auton kopissa olevaan erikoiseen hajuun, joten saatoin hengittää nenän kautta. Rambe veteli kuskin paikalla lihapiirakkaa sinapilla, välittämättä muusta maailmasta yhtään mitään. Minä tein pikaista inventaariota autossa olevista esineistä. Sukkien ja puhelinluetteloiden lisäksi siellä oli tunkki, hinausköysiä, kiinnitysliinoja, kumisaappaat, lapio, musta vasara, kaksi Alkon muovikassia sekä läjä naisten pikkupöksyjä. Pikkupöksyt näyttivät olevan pikaisen analyysin perusteella kaikki erikokoisia ja mallisia, joten kyse tuskin oli yhdestä naisesta.

- Anteeksi uteliaisuuteni, mutta mistä tuo sinun sukunimi tulee? Tuleeko se siitä, että tämä auto on diesel eli nokivasara?
- Tyhmää, Rambe mumisi suu täynnä lihapiirakkaa.
- Miten niin?
- Luulla niin. Isäni oli kuuluisa nuohooja, ja hän vaihtoi aikoinaan nimeksi Nokivasaran sen takia, että tapasi pitää mukanaan omalta isältään perimää nokista vasaraa. Se on muuten tuossa, Rambe osoitteli autossa olevaa mustaa vasaraa.
- Tarviiko sitä autohommissa?
- Aika monesti. Kerrankin eräs äijä ei suostunut maksamaan hinausmaksua käteisellä, yritti venkoilla muka vakuutusyhtiön maksavan sen. Maksoihan se, kun uhkasin kiskoa siltä silmät päästä tuolla vasaralla, Rambe nauraa hörötteli.
- Eikös vakuutusyhtiöt maksa yleensä nämä hinaukset?
- Ei paljon kiinnosta. Minä otan käteismaksun ja asiakkaat saavat mennä vakuutusyhtiöön ihan rauhassa, jos tuntuu siltä, ettei perse kestä maksaa hinausta omasta pussista.
- Saako sinulta sentään kuitin?
- Sekin perkele! Se vitun verottaja vaatii kaikenlaisia, kuten kuitteja. Joudunhan minä sellaisen antamaan, pthyi saatana!
- No mikä nyt? kummastelin Ramben räkimistä.
- Saatana, lihapiirakassa oli kivi!

Jatkoin auton sisustan tutkimista Ramben nauttiessa piimää suoraan purkista. En edes viitsinyt udella, että oliko se siitä samasta roskiksesta lihapiirakan kanssa. Sukkakasojen varovaisen potkiskelun tulos oli kahdet rintaliivit ja yksi minihame sekä epämääräinen sukkahousukasa. Kaikesta päätellen Rambe oli tainnut kuitata muutaman hinauksen luonnossa. Äskeisen keskustelun perusteella olin erittäin iloinen siitä, että minulla on yleensä käteistä mukana kohtalainen määrä. Rambe sai syötyä ja painautui penkkiä vasten syvään huokaisten. Katsoin hiljaa vierestä, kun hän laittoi silmät kiinni ja näytti vaipuvan uneen.

- Köh köh, hitto, meinaa yskä vaivata, teeskentelin.
- Ai saatana, minullahan on asiakas autossa, Rambe havahtui ja käänsi katseensa minuun päin.
- Terve terve! sanoin ja nostin kättä.
- Pyysikö joku sinut siihen? Rambe murahti.
- Itse pyysit, kun olit saanut tuon autoni lavalle.
- Niin se Rutinoff, no nythän minä muistankin kaiken. Lähdetään kuule matkaan jos sinulle sopii, Rambe tuumasi.
- Voidaanhan me mennäkin, huokaisin tyytyväisenä.

Siinä samassa hinuri nytkähti liikkeelle ja suoraan erään bussin eteen. Onneksi bussikuski oli rattimies ja sai väistettyä toiselle kaistalle torvet soiden ja valot vilkkuen. Rambe ei noteerannut tapahtumaa mitenkään, vaan painoi kaasua aivan Oskari Närän lailla. Hinausauto tuntui kiihtyvän kohtalaisen hyvin, vaikka päällä oli yksi auto. Rambe kiihdytti auton mittarin mukaan satasen pintaan ja vetäisi seuraavasta rampista alas.

- Ooo vittu, nyt menee väkisin pitkäksi, hän murahti ja tempaisi suoraan risteyksen yli toiselle rampille, johon hän sai auton pysähtymään.

Taakse kasvoi hetkessä muutaman hermostuneen autoilija jono. Rambe kiroili jotain huonosti suunnitelluista liittymistä ja heikkohermoisista kanssa-autoilijoista. Takana alkoi nimittäin torvet soida meidän seistessä keskellä kiihdytysramppia. Rambe laittoi tyynen rauhallisesti kattomajakan päälle ja lähti peruuttamaan. Matkanteko tyssäsi erään valkoisen Hyundain eteen, se ei liikahtanutkaan taaksepäin. Rambe nousi ulos autosta se musta vasara kädessään ja hävisi hinausauton taakse. Yritin tiirailla tilannetta, mutta en päässyt näkemään mitä siellä tapahtui. En myöskään kuullut mitään, koska Rambe oli paiskannut oven kiinni mennessään. Odottelin muutaman minuutin malttamattomana, kunnes Rambe palasi takaisin.

- Kyllä se siitä kun pikkaisen potkii, Rambe murahti häijyn kuuloisesti.
- Selvisikö homma?
- Ovi siitä Hyundaista menee kyllä vaihtoon, mutta muuten se on ihan ajettavassa kunnossa vielä, Rambe hörähti.
- Päästäänkö me peruuttamaan?
- Kyllä se Huyndain kuski vähän siihen suuntaan vakuutteli, kunhan löytää silmälasinsa takaisin päähän. Muu jono näytti väistyvän ihan suosiolla tällä kertaa.
- Minun mielestä tuota alastuloramppia olisi voinut tulla vähän rauhallisemmin, kun on toinen auto kyydissä, kerroin oman mielipiteeni pienellä riskillä.
- Entä sitten? Luuletko tosiaan, että minä alan kuunnella kaikenmaailman autonsa rikkoneiden ihmisten tilitystä surkeasta elämästään ja heidän kyyneltensekaisia neuvoja miten pitää ajaa. Jos ei kyyti kelpaa, niin ota autosi alas lavalta ja vaikka taluta se korjaamolle, häh? Rambe älähteli.
- Kait sitä saa mielipiteensä sanoa, marmatin vastaan.
- Yleensä EI, ei ainakaan minun autossa.
- Kivat sulle, mutisin hiljaa ja keskityin pelkkään istumiseen ihan oman turvallisuudenkin takia.
- No niin Huntai-runkku, alahan katsella sitä pakkia, ettei tarvitse avittaa, Rambe ärisi kaasutellessaan hinausautoaan.


Rutinoffin kuski










© Rauno Vääräniemi