Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
takaisin tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

25.02.2005

Rambe Nokivasara


Möttösen Volvo ei juuri kiinnostanut ostomielessä, joten siirryin siitä kauemmaksi. Noista vanhoista ruotsinraudoista kun ei voinut olla koskaan kovin varma, etteivätkö ne vieressä seistessä ruostuttaisi vaikka farkkujen vetoketjun. Noin paksuun peltiin kun mahtuu ruostettakin paljon enemmän, mitä japanilaisautojen kahteen vastakkain olevaan maalipintaan.

- Löytyykö siihen konetta vai ei? Möttönen kuului utelevan puhelimessa.
- Entä käykö siihen jonkun muun auton moottori, Ladan vaikka?
- Voisihan sitä vähän lekalla auttaa, jos kerran ei paljosta ole kiinni.
- Ja vanhaanko ei saa osia edes museosta vai?
- Niin minä vähän meinasinkin, siitä me myydään kaverille auto, jota ei tarvitse korjailla seuraavaan vuosikymmeneen, Möttönen sanoi lopuksi ja sulki puhelimen.

Katsoin Möttöstä kysyvä ilme naamallani, sillä minua kiinnosti kovasti kenen kanssa hän oli puhunut. Puhelu oli koskenut Rutinoffia, sen tajusin kertomatta. Möttönen laittoi puhelimensa takkinsa taskuun ja tuli aivan eteeni.

- Ei tuu mitään, hän ilmoitti.
- Vatsako kovalla, vai eikö pissa meinaa tulla? heitin piruillessani.
- Siitä Rutinoffin korjaamisesta ei tuu mitään. Siihen ei saa osia mistään, eikä kuulemma mikään kone sovi sen paikalle ilman lekaa. Hätä ei ole ollenkaan tämännäköinen, sillä pojat lupasivat hyvittää sen renkaidenvaihdon verran tuosta raadosta. Päätös pitäisi kuitenkin tehdä aika nopeasti, nuo Cherryt tuppaavat olemaan aika jakotavaraa näin syksyllä. Harva auto on muuten niin luotettava ja ruosteesta vapaa, mitä nuo vanhat Cherryt.
- Aika vähän niitä nykyisin enää näkee, totesin ääneen.
- Totta kai näkee vähän, nehän on ostettu keräilijöiden talleihin ja sitä paitsi maaseudulla missä autoa todella tarvitaan vaativiin tehtäviin, on Cherry melkein joka talossa.
- Pörssiä pitäisi vilkaista, vänkäsin vielä vastaan.
- Mikä Volvo sillä sinun naapurillasi on?
- 740 GLE vuodelta 1990, ellen nyt aivan väärin muista.
- No nyt tärppäsi. Laitetaan kerralla paremmaksi, minulla on nimittäin yksi sisäänajettu aivan samanlainen juuri tulossa vaihdossa.
- Paljonko on sisäänajettu?
- Kilometrit ovat niin suhteellisia. Mikä tuolle sinun Rutinoffille merkitsee koneen loppua, on sellaiselle Volvolle vasta ensimmäisen öljynvaihdon ajankohta.
- Kerro nyt?
- Sillä on ajettu vain 850 000 kilometriä, mutta vain maantiellä, siis ei missään kaupunkiajossa, Möttönen puolusteli tulevaa vaihdokkiaan.
- Piruko sillä on niin paljon kerinnyt ajaa?
- Niin no, Valde ja Gunnar ovat aika menevää sorttia ja saavat vuosittain mittariin mielenkiintoisia lukemia, Möttönen mutisi.
- Just juu ja hevosia on tietysti myös vedetty.
- Ainoastaan viikonloppuisin, Möttönen kiirehti vakuuttelemaan.

Siinä samalla vastakkaisesta suunnasta alkoi näkyä keltaisten vilkkuvalojen välkyntää, joka lähestyi nopeasti. Mieleeni tuli Rambe ja hänen hinausautonsa. Tarkensin katsettani vilkkumisen suuntaa ja totta tosiaan, sieltä tuli pian näkyviin mattamustaksi maalattu hinausauto. Auto hidasti vauhtia ja alkoi kääntyä etupuolellamme olevasta huoltoaukosta meidän puolelle. Kohta auto kuitenkin pysähtyi kuin seinään, lieneekö vanha paska sammunut. Hetken aikaa hinausauto nytkytteli edestakaisin, kunnes se pääsi jatkamaan matkaa keula meitä kohti. Idea oli muuten aivan loistava, mutta nyt hinausauto ajoi muuta liikennettä vasten, ja pari autoilijaa joutui tekemään paniikkijarrutuksen sen takia. Hinausauto näytti keulasta jotenkin surkean näköiseltä, ihan kuin se olisi osunut johonkin. Valot olivat hajalla toiselta puolelta ja puskuri lommoilla. Hinausauto pyyhälsi meidän ohitsemme meistä katsoen vasemmanpuoleisinta kaistaa pitkin.

- Bööööö, kuului kohdallamme hinausauton avonaisesta sivuikkunasta.

Äänen lähde vaikutti olevan joku mörrimöykky, ikkunasta näkyi vain jumalattoman karvainen musta naama. En ollut ihan varma, että pitikö tuon pelottaa meitä, vai herättää mielenkiintomme.

- Tilasit sitten hinurin paikalle? Möttönen murahti pettyneen kuuloisena.
- Kuka käski tulla vasta puheluni jälkeen?
- Pitääkö sitä aina olla niin kallellaan noihin muka-ammattimaisiin hinailijoihin, Möttönen tuhahti.
- Miten niin muka?
- Näkeehän tuon jo kaukaa, että tuo kaveri rikkoo autosi kolme kertaa: ensimmäisen kerran sitä kyytiin ottaessa, toisen kerran lavalla kuskatessa, ja vielä varmuuden vuoksi alas laskiessa.
- Kovinpa tunnut tietävän hyvin noiden työtavat, naurahdin Möttösen puheille.
- Sitä on ihminen meikäläisen ikään mennessä kerinnyt nähdä niin paljon epärehellisiä yksityisyrittäjiä, että osaan tunnistaa jo kaukaa oikean ketkun.
- Vai niin, no siinä tapauksessa on peiliin katsominen jäänyt väliin, naurahdin Möttösen selittelyille.
- Tuo oli varmaan jotain sellaista huumoria, mistä me vanhemmat autokauppiaat emme ole kuulleetkaan, Möttönen murahti ja jäi katsomaan Rutinoffin eteen kurvaavaa hinausautoa.

Hinausauto oli tehnyt kolmen kaistan u-käännöksen ja parkkeerasi aivan Rutinoffin eteen. Hinausauto heilui ja huojui paikoillaan aika kovasti, nähtävästi hytissä tapahtui jotain hyvin merkittävää. Kohta huojunta kuitenkin laantui ja ovi aukesi. Auton hytistä astui alas sellainen arviolta parimetrinen murjaani. Tuolla murjaanilla oli olkapäille ylettyvä pikimusta tukka, musta parta ja painoa ainakin 150 kiloa. Päällään sillä näytti olevan mustaakin mustemmat haalarit, joiden lahkeet olivat liian lyhyet, paljastaen valkoiset tennissukat, joiden suojaksi oli vetäisty lenkkarit.

- Voi yhden kerran, Möttönen huokaisi.
- Enpä voi juuri paremmin sanoa, kerroin omat tuntemukseni.
- En minä kyllä sitä tarkoittanut, vaan jotain ihan muuta.
- Kuten mitä?
- Möttönen saatana! Mitä sinä perkeleen autokoijari teet täällä minun pokan kimpussa? haalarimies ärähti.
- Minä tuota, ihan vaan vahingossa auttamassa.
- Minä olen Rambe Nokivasara ja tulin hinaamaan tuon Rutinoffin jonnekin rauhallisempaan paikkaan, iso mies esitteli itsensä.

Katselin tarkemmin tuota murjaania, ja totesin hänen olevan ainakin viidenkymmenen. Hiukset lienevät olleet leikkaamatta ainakin puolet hänen elämästään ja parta kymmenisen vuotta. Rambe käveli ohitseni ja meni kalpeana seisovan Möttösen eteen, niin että Möttönen joutui katsomaan häntä vittumaisesti ylöspäin.

- Lyönkö heti vai vasta kymmenen sekunnin päästä? Rambe murahti ja nosti nyrkkinsä Möttösen pään päälle.
- Hi-hi-hinaamaanhan sinun piti tulla, siis tuota Rutinoffia.
- Hinaan kohta sinut hamppuravatissa tuonne lähimpään puuhun.
- Minä olin tulossa juuri maksamaan sitä viimekertaista hinausta, Möttönen alkoi selittää.
- Parasta maksaa sitten, ettei sinulle käy kuten tuolle Volvollesi, Rambe murisi.
- Jä-jä-jätä se auto rauhaan, sain siihen juuri hankittua oven ja konepellin. Takalokasuoja on vielä oikomatta.
- Sataviisikymmentä, kiitos! Rambe sanoi ja ojensi kätensä.
- Eihän se hinaus niin paljoa tee, Möttönen protestoi pyyhkiessään hikeä otsaltaan.
- Ei teekään, mutta haluan rahat myös siitä yhdestä aikaisemmasta hinauksesta ja otan tässä samalla seuraavan hinauksen hinnan, ettei tarvitse takoa taas peltiä läjään.
- Hyvä, hyvä, hyvä, siis tuohan on erinomainen idea. Eiköhän me olla nyt sujut, Möttönen nikotteli ojentaessaan Rambelle rahoja.
- Kuulehan nyt Eemeli Möttönen, ajan seuraavan kerran kaljamahasi yli tuolla hinurillani, ellet ala hoidella maksujasi, Rambe piti saarnaa.
- Se-se-seuraava hinaushan on jo maksettu…vai? Möttönen tiedusteli surkeana.
- Näihän se on. Onhan se minullekin paljon mukavampaa, kun ei tarvitse samaa autoa kolmeen kertaan kolhia, kuten taannoin kävi sen erään Cherrysi kanssa. Tuliko siitä kierosta paskasta enää autoa ollenkaan?
- Iiiii, niin siitä Cherrystä silloin kauan sitten, joo se meni kyllä kaupaksi melkein heti, Möttönen mutisi.
- Vai heti, minä näin sen vielä vuosi sen tapahtuman jälkeen aivan samassa kunnossa siellä teidän pihalla, minne sen jätin, Rambe naurahti ja raapi partaansa.
- Ai se Cherry. No se seisoi tosiaan hieman pitempään, kun oli noita likviditeettiongelmia, ihan vain sellaisia pieniä ja hetkellisiä.

Tässä vaiheessa minulle alkoi selvitä vähän yksi ja toinen asia Möttösen jutuista ja hänen Volvostaan. Auto oli joutunut Ramben käsittelyyn, kuten nähtävästi se Möttösen niin innokkaasti kauppaama Cherrykin. Olipa se hyvä, että paikalle sattui juuri Rambe hinurillaan, niin selvisi monta asiaa samalla kertaa. En ollut luottanut Möttöseen aikaisemminkaan, mutta äsken kuulemani jälkeen luotin vielä vähemmän, jos se on edes teoriassa mahdollista. Voiko ihmiseen, johon ei luottanut aikaisemminkaan, luottaa vielä jotenkin vähemmän? Lukeneemmat voinevat varmaan ratkaista tuon asian minun puolestani, liian paljon työtä tuollaisen miettimisessä.

- Menepäs nyt, Rambe sanoi Möttöselle ja läimäytti tätä takapuolelle kohtalaisen kovasti.
- Auh, ei tarvi läpsiä senkin mukayrittäjä, Möttönen marmatti kiihdyttäessään samalla vauhtiaan Volvon suuntaan.
- Sano samalla niille vittujonkunveljenjasenvaimonpetikaverinkaiman korjaamonomistajille, ettei tarvitse tulla aukomaan päätään tai menen seuraavalla kerralla ihan niiden korjaamohalliin asti vierailulle, Rambe huuteli vielä autoon luikkivan Möttösen perään.

Katselin hiljaa, kun Möttönen lähti kivet ropisten Volvollaan. Hän ei edes vilkaissut meidän suuntaan, mikä ei nyt sinänsä tainnut haitata meitä kumpaakaan. Vilkaisin Rambea ja hän kaiveli taskustaan tupakan. Tupakasta hän puraisi ensin filtterin pois ja pisti sen vasta sitten palamaan. Olin pitkästä aikaa sellaisessa tilanteessa, etten oikein keksinyt mitä olisin sanonut. Minulla ei huvittanut kovinkaan paljoa saada päähäni jakoavaimesta tai vaihtoehtoisesti röökiä otsaani. Rambe veteli savuja aivan rauhassa, ilman mitään kiirettä minnekään. Katseemmekaan eivät juuri kohdanneet, sillä Rambe katseli suurin piirtein meikäläisen yli. Sitä kun on ihminen meikäläisen tapaan oikein syntymälaiska, niin pituuskasvukin on jäänyt niille vireämmille tyypeille.

- Et kait vaan tuntenut tuota Möttöstä? Rambe aloitti normaalin kuuloisella äänellä.
- Taidan kyllä tuntea. Kävin kerran koeajamassa yhden sen Mersun ja sitten kerran ostimme erään Reiskan kanssa häneltä Mazdan.
- Reiska ja Mazda, oliko sen kenties sellainen täysvalkoinen kuuskakskutonen?
- Oli joo.
- Olihan vittumainen keikka hakea se sieltä parkkipaikalta, piti hakea aamuyöllä ja olla kuin kusi sukassa, ettei mummot herää, Rambe valitteli.
- Sinäkö sen veit? Me kun ihmettelimme miten se oli kadonnut jälkiä jättämättä ja kenenkään näkemättä. Saako tiedustella minne sen veit?
- Saahan sitä vaikka kiroilla jos niin haluaa, mutta koska olen ammatissani vannonut valan, en ala kertoilla kuskaamistani autoista mitään.
- Vai vala?
- Niin no, sain sata eukkaa ylimääräistä, etten kerro, Rambe naurahti ja iski silmää.
- Antaa olla sitten, en ala ainakaan maksamaan mistään tuollaisesta tiedosta.
- Eipä sulla tuon hinauskeikan jälkeen siihen olisi enää varaakaan, heh heh, Rambe naureskeli.
- Pitäisi varmaan vetäistä Rutinoff tuonne lavalle, vai?
- Mitä suotta, käväsen tuolta hinurin kopista pesäpallomailan ja taputtelen sitä vähän, niin laitan sen vaikka haalareiden taskuun.

Rambe tuntui olevan aika rankan huumorin ystävä tai sitten aivan täysi sekopää. Olin juuri ehdottamaisillaan työhön ryhtymistä, kun Rambe laittoi suuhun toisen röökin, jonka filtteri sai taas kyytiä. Katselin ihmeissäni tuon jopa motoristikarjuja isomman hinausautokuskin touhuja. Kuin huomaamatta katseeni osuivat taas hänen valkoisina loistaviin sukkiin, ne eivät jotenkin kuuluneet tuohon pukeutumistyyliin.

- Sukkiako tiirailet vai meinaatko varastaa jalasta nämä vanhat lenkkarit?
- Niitähän minä, siis sukkia tarkoitan. Jotenkin nuo valkoiset sukat pistävät silmään melkein mustien haalarinlahkeiden alta.
- Tiedätkö mitä? Rambe kuiskasi.
- No?
- Minulla on nuha.
- Niin?
- Se vaatii niistämistä, mutta teen se vain kerran päivässä, ettei tarvi koko päivää olla joku vitun rätti kourassa. Joku voisi vielä luulla, että olen joku vitun siivooja.
- Niin?
- No perkele! Niistän nenäni aina viimeiseltä keikalta kotiin tullessa näihin jalassa oleviin valkoisiin sukkiin. Enhän nyt perkele mihinkään vanhoihin sukkiin räkäviisariani ala turruuttamaan. Sen verran oon kuule siisti mies tuollaisten juttujen kanssa. Meneehän noita sukkia, mutta maksaahan ne perkeleen neitien nessutkin.
- Minä tunnen erään henkilön, joka puhdistaa autonsa konehuoneen nessuilla.
- Voi saatana! Muistuta minua, niin annan sinulle auton hytistä muutaman parin käytettyjä valkoisia tennissukkia, niin ei tarvi sen ystäväsi mitään neitien nessuja käyttää.
- Minä yritän muistaa, mutisin samalla, kun yritin miettiä miten sen voisin parhaiten unohtaa.
- Ai vittu, kuule, se paskalla käynti jäi väliin, kun meninkin suoraan sinne viinakauppaan. Nyt se perkele kostautuu, joten täytyy äkkiä kipaista jotain auton hytistä ja mennä tuonne tiensivuun vääntämään kunnon byyttoni, Rambe totesi.

Samassa hän oli jo matkalla autoaan kohti. Jäin ihmeissäni seuraamaan tuota mustaa karjua, joka lompsi menemään niin harvoilla askelilla, että Reiskakin olisi saanut jo juosta hänen rinnallaan. Rambea katsellessa ja kuunnellessa Reiskan tekemiset ja pienet liioittelemiset tuntuivat jotenkin normaaleilta ja asiaan kuuluvilta. Olin elänyt näemmä liian rajoittunutta elämää, koska en ollut aikaisemmin ollut tekemisissä hinausautokuskien kanssa. Olihan minun aikaisempia Rutinoffeja tarvinnut joskus hinata, mutta silloin oli ollut asialla aina joku tuttava.

Rambe käväisi kohtalaisen nopeasti autonsa hytissä ja tuli kohta takaisinpäin puhelinluettelo kädessään. Minua alkoi melkein naurattaa, kun mieleen tuli karttasivulla takapuolen pyyhkiminen. Harva voi sanoa pyyhkineen takapuolensa kauppatorilla ja rautatieasemalla samalla kertaa. Ääneen en uskaltanut tuota mennä sanomaan, oli tuo Rambe sen verran outo kulkija ja isokokoinen. Katselin vain hiljaa, kun hän käveli tiensivuun. Mitään kunnon metsikköä sillä kohtaa ei ollut, ainoastaan muutama puu ennen tien vieressä olevaa teollisuuskiinteistön parkkipaikkaa. Se ei näyttänyt Rambea haittaavan. Minua touhu haittasi sen verran, että käännyin katselemaan ihan toiseen suuntaan, toivoen samalla olevani tuulen yläpuolella.


Rutinoffin kuski










© Rauno Vääräniemi