Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
takaisin tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

18.02.2005

Rutinoffin konerikko


Käynnistin Rutinoffin ja totesin korvakuulolla koneen olevan kunnossa, rahina ja muut sivuäänet olivat aivan entisellään. Myös taaksepäin vilkaisu kertoi samaa, sillä savuttaminen oli terveen sinistä. Mihin tässä mitään nykytekniikkaa tarvitaan, kun ihmiselle on suotu jo syntymästään kaikenlaisia aisteja, joilla voi vaikka tarkastaa oman autonsa kunnon. Peruutin Rutinoffin pois parkistaan ja totesin Lehtisen olevan polvillaan autonsa vierellä. En voinut vastustaa kiusausta, vaan peruutin vielä vähän pitemmälle ja hurautin jalankulkuväylää pitkin parkkipaikan toiselle puoliskolle.

- Mekkaako etsiskelet vai pitääkö saksanseisojaa rukoilla lähtemään käyntiin? tiedustelin tuolta ih ih-mieheltä.
- Huumori tulee nyt erittäin huonoon aikaan, Lehtinen totesi kuivakkaan tyyliinsä.
- No vittuillako tässä sitten pitäisi?
- Minä pudotin minun tikun.
- Oh hoh, no tuo onkin jo pahempi juttu, jää päivän riisit ja sushit sitten syömättä. Joudutko tyytymään nyt saksalaiseen olueen ja makkaraan?
- Ih ih ih ih, tietämyksesi on sen vanhan tulostimesi luokkaa, ih ih ih ih. Minä kirjoitin muistiota kämmenmikrooni, kun tikku luiskahti kädestäni ja vieri autoni alle.
- No mitä siinä ihmettelet, paikanna se!
- Ih ih ih ih, ei kämmenmikron tikkua voi paikantaa.
- Sinuna minä siirtäisin auton pois tuosta parkista ja poimisin sen tikun taskuun.
- Hmm, tuo pitää kirjoittaa ylös, mutta hei…? Lehtinen jäi raapimaan päätään.

En jaksanut alkaa enää pitempään tehdä tikusta asiaa, vaan veivasin tällä kertaa niin loistavasti toimivan sivuikkunan kiinni ja tallasin kaasua normaalia reippaammin. Tosin tuolla kaasunpainamisella ei ollut normaaliin nähden muuta eroa, kuin että savupilvi takana oli tummempi. Käännyin Umpikadulle ja lähdin köröttelemään kohti isompia ja leveämpiä maanteitä. Rutinoff oikein tärisi jännityksestä päästessä ulkoilemaan pitkästä aikaan.

Olin loppujenlopuksi aika harvoin liikenteessä omalla autolla, oikeastaan aloin olla autosäästäjä tällä menolla. Aika monesti tuppaa käymään niin, että joku naapuri haluaa kehua omaa korvikeautoaan ja pyytää jollain verukkeella mukaan. Olin huomannut itsestä sellaisen seikan, että iän mittaan olin tullut suvaitsevaisemmaksi noiden korvikeautokyytien suhteen. Hyi hitto, onkohan minunkin tulevaisuus seistä tuulipukuun ja lippikseen sonnustautuneena Toyotan viikonloppunäyttelyssä? Närä oli juossut taas näyttelyissä useammankin kerran, kun kuulemma Corolla pitäisi vaihtaa uuteen. Olihan Närä ollut vaihtamassa sitä jo viime vuonna, mutta se tyssäsi silloin välirahaerimielisyyteen. Käänsin Rutinoffin keulan isommalle tielle ja annoin palaa oikein tunteella. Noin kilometrin päästä saatoin löysätä vähän kaasua, koska mittari näytti tasan neljääkymmentä. Tässä vaiheessa minulla kävi mielessä ikäviä ajatuksia. Jostain kumman syystä kiihdyttäminen kesti nyt tavallista pitemmän matkaa. Olikohan Rutinoff jotenkin tukkoinen tai jalka huonosti kaasupolkimella. Vilkaisin polkimiin ja totesin bootsin lepäävän ihan oikealla tavalla kaasupolkimella, eikä toinenkaan jalka ollut jarrulla. Kuuntelin koneen ääntä, mutta rahina ja rallatus oli ihan normaalin kuuloista.

Matka jatkui kuitenkin lähes normaalin tuntuisesti, joten pistin kaiken auton seisomisen piikkiin. Muutaman kilometrin ajamisen jälkeen saavuin Itäväylälle ja käännyin itään päin. Painoin liittymärampilla kaasua oikein reippaasti, jotta mahdolliset karstat palavat pois matkantekoa hidastamasta. Vilkaisin Itäväylälle päästyäni taaksepäin ja totesin savun takana muuttuneen jotenkin vaaleammaksi. Olivatkohan koneessa paikat tiivistyneet, kun käry oheni? Siitä riemastuneena päätin kokeilla viittäkymmentä pitkästä aikaa ja tallasin lisää kaasua.

- Böööööö, ööööööö, uuuuuuuu, puhhhh, kuului Rutinoffin koneesta samalla hetkellä, kun veto heikkeni.

En ollut uskoa korviani, autoni jutteli minulle jollain ihmeellisellä merkkikielellä. Yritin survoa lisää kaasua, mutta nopeus hiipui silti kolmeenkymmeneen. Ohjasin Rutinoffin mahdollisimman reunaan ja jatkoin matkaa toisen puolen renkaat hiekalla. Sitäkään ei jatkunut enää pitkään, vaan kohta auto hyytyi ja jäin tiensivuun. Istuin hetken aikaa tyrmistyneenä paikoillani, sillä eihän minulle voi käydä näin, eihän? Kokeilin vielä startata Rutinoffia, mutta kone ei enää pyörinyt. Startti kyllä yritti, mutta kone tuntui olevan totaalisen jumissa. Miten Rutinoffin väljä kone voi edes mennä jumiin, siellä kun pitäisi myyjän mukaan jopa pienten oravienkin pystyä leikkimään itseään loukkaamatta. Myyjä perusteli sitä eläinystävällisenä ominaisuutena. Minusta tuo oli aivan sama niin pitkään, kun ne oravat eivät vie koko autoa. Nousin ulos autosta ja testasin piirretyistä oppimaani konstia, eli potkaisin mahdollisimman kovaa Rutinoffin eturenkaaseen. Tämän jälkeen kokeilin startata, mutta kone ei pyörähtänyt enää startin puhkumisesta huolimatta. Nousin uudelleen autosta ja aloin miettiä jatkotoimenpiteitä rakkaan Rutinoffini suhteen. Jonkun mitättömän korvikeauton olisi voinut jättää vaikka kaupungin huoleksi ja ajaa taksilla kotiin, mutta ystävästä pitää huolehtia parhaalla mahdollisella tavalla. Koska en muutakaan keksinyt, valitsin Rutinoffin maahantuojan puhelinnumeron, onhan heillä varmaan joku vastuu hajonneesta autosta.

- Hyvää, hik, päivää, olet soittanut valitettavasti Rutinoff-maahantuojan numeroon, voi vitun vittu, anteeksi tämä kiroileminen. Niin, siis soitit meille, mutta mepä emme ole, siis minä en ole paikalla, hä hä hää. Meidän firmalla, siis minulla, on menossa kolmen kuukauden mittaiset kosteat pikkujoulut, joten palatkaa asiaa ensi vuoden puolella. Jos asia koskee uutta Rutinoffia, hirttäkää itsenne. Jos taas asia koskee vanhaan Rutinoffiin tullutta vikaa tai mahdollista maahantuojan tarjoamaa merkkihuoltoa, ampukaa itsenne. Ellei meistä, siis minusta, kuulu mitään vuodenvaihteen jälkeen, olen joko kuollut viinaan, vitutukseen tai jollain muulla tavalla. Ai niin, minä voisin vaihtaa tuon uudehkon Mersuni Rutinoffiin, koska tämän viestin ainoa mahdollinen kuuntelija taitaa olla Rutinoffin kuski. Hyvää tulevaa pääsiäistä!

Kuuntelin tyrmistyneenä tuon maahantuojan laittaman viestin. Olinko minä nyt tosiaankin omillaan autoni kanssa? Eikö muka virallinen maahantuoja ojenna auttavaa kättään hädän hetkellä ja tule vastaan vaikka uudella moottorilla? Tosin maahantuontifirman omistaja ja tätä nykyä ainoa työntekijä oli oikea takinkääntäjä, ajoihan hän Mersulla. Tartuin uudelleen puhelimeen ja soitin numerotiedusteluun.

- Luperot, kuinka voin auttaa? kuului puhelimesta nuoren naisen äänellä.
- Anteeksi missä oli?
- Luperotiedustelussa.
- Mitä helvetin luperoita, soitinko minä tosiaan numerotiedusteluun vai jollekin seinähullulle idiootille?
- On tämä kyllä luperotiedustelu, ja minä olen ensimmäistä päivää töissä, tyttö jatkoi ilman naureskelua.
- Älä ota sitten mitenkään henkilökohtaisesti, jos tämä on viimeinen työpäivä samalla kertaa.
- Ei se mitään, edellinen työsuhteeni Pöriläisen lääkäriasemalla kesti vain muutaman tunnin.
- Yhdistätkö minut suoraan jonnekin hinausautoliikkeeseen?
- Puhelimellako?
- Joo, meni auto rikki ja tarvitsen hinausauton paikalle.
- Oletko kokeillut työntää sitä, niin minäkin teen aina omalle Ooppelille, tyttö alkoi selittää.
- Kuulostaa ihan hyvältä idealta Opelin kohdalla, mutta tästä autostani on kone hajalla ja tarvitsen hinausauton Itä-Helsinkiin.
- Minäpä yhdistän, se on jotenkin helpompaa, kun alkaa antaa noita luperoita puhelimitse, tyttö sanoi.

Johan nyt taisi olla aivan väärä päivä lähteä autoilemaan. En ollut kerinnyt kovinkaan pitkälle iltapäivään, kun olin ollut tekemissä tenuremmin kanssa, kuunnellut ihittävää nörttiä, pelännyt naapurin koiraa ja autosta oli hajonnut kone. Jos tuo äskeinen numerotiedustelun typy oli ollut tuota luokkaa, niin hinurikuski oli varmaan ihan seinähullu tapaus.

- Haloo Rambe tässä, kuului luurista muutaman hälytyksen jälkeen erittäin möreällä äänellä.
- Oliko hinausautofirmassa?
- Joo, tämä on Ramben Raahaus Oy, ja itse Rambe puhelimessa.
- Olen jäänyt autoni kanssa tielle Itäväylällä ja tarvitsen jonkun luotettavan hinausauton viemään autoni jonnekin korjaamolle.
- On tuo minun auto aika luotettava. Vaikka kaadoin sen viime talvenakin kolme kertaa katolleen, niin toimii vielä melkein uudenveroisesti.
- Mitenkä olisi, voisitteko tulla hinaamaan Rutinoffini korjaamolle?
- Heh heh, ota se Rutinoff kainaloon ja mene sinne korjaamolle bussilla, niin tulee paljon halvemmaksi, Rambe alkoi nauraa.
- Eikö raha kelpaa, vai onko muuten vaan lyhdyt kovin himmeinä? murahdin luuriin kiukkuisena.
- Noh noh, piti vain hieman yrittää keventää tunnelmaa, kun on kerran auto pipi, heh heh heh, Rambe jatkoi.

Sain pideltyä itseäni sen verran, etten paiskannut luuria juuri ohitse kiitävän linja-auton alle. Olisi ollut Rambellakin ihmettelemistä tapahtumien suhteen. Ramben vakavoiduttua, kerroin paikan minne olin jäänyt ja lupasin jalomielisesti odotella, että Rambe käy ensin paskalla ja viinakaupassa. Olihan tässä toisaalta loppuelämä aikaa, joten mitä sitä suotta kiirehtimään. Kerkesin juuri istahtaa takaisin Rutinoffiin, kun taakseni pysähtyi vanha keltainen Volvo. En ollut saanut edes ovea perässäni vielä kiinni, joten nousin välittömästi katsomaan tuota tulijaa.

- Möttönen? hämmästelin ääneen huomattuani tutun pönäkän autojobbarin nousevan autostaan.
- Rutinoff-mies, kyllä minä sittenkin näin oikein tuolta etempää, Möttönen alkoi selittää.
- Et sitten malttanut ajaa ohi?
- Enhän minä ohitse aja jos joku on apua tarvitsemassa.
- Miten autokaupat sujuvat nykyisin?
- Nyt minä muistan, sinä kävit silloin kerran ajamassa sen minun Mersun ja sitten myöhemmin ostit sen haalaripukuisen miehen kanssa aivan loistavan Mazdan, Möttönen alkoi muistella vanhoja.
- Pitää paikkansa, se Mersu oli aivan paska, eikä siinä Mazdassakaan hurraamista ollut.
- Tuo on vain toisen osapuolen näkemys asiasta. Minä en koskaan myy mitään epäkuntoista autoa, olen hyvin laatutietoinen automyyjä. Voihan sitä vanhassa autossa aina jotain pientä puutetta olla, mutta mitään varsinaista vikaa ei ole ollut yhdessäkään myymässäni autossa, Möttönen selitteli.
- Mitä apua meinasit tarjota?
- Jos annat viisikymppisen, niin hinaan tuon Rutinoffin siskon miehen veljen kämppäkaverin koulukaverin veljen korjaamolle. Ne tekee siellä vaikka minkälaisia remontteja ja ihan sopuhintaan.
- Eh heh heh, tuosta nyt puuttui enää se normaali kummin kaima, hekottelin Möttösen selitykselle.
- En minä tiedä mitään kummeista, mutta aina olen autoni laitattanut tuossa korjaamossa, jos on ollut jotain remontin tarvista. Sitä paitsi se korjaamo on tuossa ihan lähellä. Niin ja olisihan Pedrolla, eli siskon miehellä myytävä yksi viimeisen päälle siisti ja vähäajettu Nissan Cherry. Se on kasivitonen ja kovassa menokunnossa, taitaapa siinä olla vielä karvanopatkin peilissä. Muistaakseni sillä oli hintaa vain vaivaiset 300 euroa plus toimituskulut.
- Toimituskulut? Mitä helvettiä toimituskulut tekevät yksityisten välisissä kaupoissa ja mistä ne muodostuvat?
- No itse asiassa siskon miehen veljen kämppäkaverin koulukaveri löysi jostain kuitteja, joihin oli laitettu toimituskulusarake valmiiksi. Niinpä me päätimme seurata aikaa ja periä toimituskuluina 50 euroa, Möttönen selitti kulujen historiaa.
- Sittenhän sen Cherryn hinta on 350 euroa, laskeskelin ääneen.
- No sinun tapauksessa me voidaan soveltaa uutta käytäntöä ja antaa 10 prosenttia alennusta, koska olet oikeastaan jo kanta-asiakas ostaessasi toista autoa. Jos yhteistyömme jatkuu ja ostat joskus kolmannen auton, niin saat sen kymmenen prosentin lisäksi vielä tarvikepaketin kaupanpäälle.
- Millaisen tarvikepaketin?
- Se vähän riippuu vuodenajasta ja miten pimeätä ulkona on, Möttönen mutisi.
- Miten pimeys voi vaikuttaa siihen?
- Niin, valojen osalta tarkoitin. Jos vaikka siihen tarvikepakettiin tarvii laittaa vaikka varapolttimot tai jotain.

En ihan jaksanut uskoa tuota Möttösen selittelyä tarvikepaketin polttimoista. Taisivat siskon mies ja sen kaverit harrastaa jotain omankädenoikeutta ”kasatessaan” noita tarvikepaketteja. Tosin jotenkin minulla oli sellainen aavistus, ettei niitä paketteja tarvitse kovinkaan montaa kasata. Möttösen tapaisia jobbareita oli Helsinki täynnä, ja harvoin samaa tuli kahta kertaa tavattua. Jotenkin vaan Möttönen oli sattunut kohdalle jo useamman kerran.

- Eikös sinun siskon mies ollut sen Mazdankin omistaja, eikä se nimi silloin ollut Pedro?
- Toki toki oli, mutta Pedro on siskon uusi mies. Siskolikka kun niin tykkää noista etelän miehistä. Pedro on kyllä tullut jo aikaisemmin erään toisen suomalaisen naisen mukana tänne, mutta sisko meni sen kanssa naimisiin vasta kuukausi takaperin.
- No, onnea vaan uudelle liitolle!
- Mitenkä se liitto sen Cherryn kanssa? Jos teet päätöksen nopeasti, niin saatan löytää siihen jostain talvirenkaatkin. Saat varmaan ne itse sitten alle.
- Elä helvetissä edes ehdottele sellaista. Näytänkö minä todellakin joltain perkeleen renkaanvaihtajalta? ärähdin mokomasta laiskan ihmisen rienaamisesta.
- Pojat vaihtaa kyllä ne talvirenkaat siellä korjaamolla alle ihan sopuhintaan. Muistaakseni näin sesonkiaikaan hinta on viisikymmentä euroa.
- Mikä sesonkiaika nyt muka on? Johan ensimmäiset liukkaat olivat aikoja sitten. Itse en ole juuri autoa tarvinnut, ja sen takia Rutinoff sai talvirenkaansa vasta tänään.
- Katos talvi on sesonkiaikaa talvirenkaille ja siitä pitää ottaa täysi hyöty irti. Ostaisit nyt sen Cherryn, ei tuolla Rutinoffilla enää mitään tee. Jos elämä on niin kovasti rahasta kiinni, niin minä teen sinulle tosikovan tarjouksen Cherryn hinnan suhteen. Saat kuule ensimmäisenä asiakkaana 12 prosenttia alennusta ja kaupanpäälle vielä lohkolämmittimen johdon ja käyttämättömän varoituskolmion, Möttönen alkoi pitää oikein myyntipuhetta.
- Enhän minä osaa tässä paikassa edes sanoa, että mitä sellaisista Cherryistä pyydetään vaikka keltaisessa pörssissä. En varmasti osta mitään korvikeautoa vertailematta hintoja. Lisäksi minun pitää saada selvyys tuon oman autoni kohtalosta. Jos siihen saa nopeasti uuden koneen, niin en tarvitse mitään korvikeautoa.
- Minäpä soitan pojille, Möttönen sanoi ja tarttui puhelimeensa.

Möttösen alkaessa soittaa, minä käytin tilaisuutta hyväksi ja kävelin katsomaan hänen Volvoa. Se näytti olevan ikivanha 144-malli, jossa oli toinen kylki osittain sisässä ja toinen etuovi ja konepelti punainen. Volvossa näytti olevan vielä kesärenkaat alla, joten oli tainnut päästä ensiliukkaat yllättämään Möttösen.

- Kuule, osta se Volvo. Siinä on 70-mallinen melkein museorekisterikuntoinen kaunotar. Ollut minua ennen eräällä vanhalla kanttorilla, joka ei alkoholisoitumisen vuoksi ajanut koko autolla, kuin 85 tuhatta kilometriä. Onhan se tietysti Cherryä kalliimpi, mutta on siinä peltiäkin kaksin verroin. Hintaa minun pitää pyytää tuollaisesta harvinaisuudesta kyllä 2690 euroa. Halpahan se on silti, kun ajattelee miten harvinainen se on nykyisin, Möttönen huusi puhelunsa kesken minulle.
- Antaa olla, naapurillani on Volvo, ja se riittää meidän parkkipaikalle vallan hyvin.

En todellakaan aikonut ruveta naapurin Volvo-miehen kanssa autoveljeyden kautta vielä mahdolliseksi sielunveljeksi, hyi helvetti mikä ajatuskin. Pysykööt Börje Svensson vain meidän parkkipaikan ainoana Volvo-miehenä, jos se vaan minusta riippuu. Möttösen mainitsema museokuntoinen tästä yksilöstä taisi pikaisen vilkaisun perusteella tarkoittaa sitä, että auton edelliseen sisäpuhdistuskertaan oli aikaa museoiän verran, eli vielä nykyisten säädösten mukaan 25 vuotta.


Rutinoffin kuski










© Rauno Vääräniemi