Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
takaisin tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

14.01.2005

Mustapukuinen mies


Istuskelin hyvän aikaa Rutinoffissa sitä ostajaa odotellen. Vilkuilin kelloa tämän tästä, mutta aika tuntui jotenkin jämähtäneen paikoilleen tai kellossani oli jotain vikaa. Yritin kuunnella Rutinoffin radiota, mutta se ei sanonut mitään, vaikka asteikkoon syttyi valo. Radio ei edes kohissut, joten luovutin sen kiusaamisen ja päätin odotella suotuisampia planeettojen asentoja. Rutinoffin radio oli aika herkkä laite toimimisen suhteen, välillä se toimi ja välillä ei. Sen toiminnassa ei ollut mitään logiikkaa, mutta se ei ollut ollenkaan huono asia. Nyt autoilussa oli yksi jännitysmomentti lisää. Koskaan ajamaan lähtiessä ei tiennyt, että joutuiko laulamaan itse vai hoitiko radio humppa puolen. Nostaessani katsetta radiosta, huomasin pimeyden laskeutuneen ympärilleni. Olin aivan ihmeissäni: miten keskellä päivää voi olla näin pimeää? Samalla hetkellä auton kuljettajanpuoleiseen ikkunaan koputettiin.

- Kuka, piruko siellä? tiedustelin varovasti tummalta hahmolta.
- Joo, itse viinapiruhan se täällä, kuului Werneri Warren hörähdys.
- Olisihan tuo pitänyt arvata, naurahdin helpottuneena ja avasin Rutinoffin oven.
- Tulin katsomaan, mitä täällä Etelä-Suomessa puuhastellaan, Werneri naurahti.
- Niin, onhan tämä kait parisen kilometriä etelämmässä, mitä itse asut.
- Oikeastaan lähdin verestämään perinteitä ja olen nyt kirkkoajelulla, Werneri kertoi vakavalla naamalla.
- Kuulostaa jotenkin hullulta ajatukselta, kerroin mielipiteeni.
- Ei ollenkaan, ajoin muijan kirkkoon ja lähdin itse ajelemaan Wartburgilla, Werneri valaisi asiaa.
- Siis ajoit muijan kirkkoon ja jatkoit sitten tänne?
- Ei, kun sanoin muijalle, että nyt perkele sinne kirkkoon kuin olisit jo, ettei tarvitse aina minulle jeesustella joka asiasta, Werneri nauroi.
- Jaa, siis ajoit, hymähdin.
- Kyllä, taisi mennä kävelemällä sinne kirkkoon. Jotenkin muistelisin sen lähimmän kirkon olevan jossain aivan lähellä. Itse ajattelin ajella kirkonmenojen ajan.
- Miten Warre on pelannut?
- Onhan se. Käryttää yhä entiseen malliin, joten kyllä siellä konehuoneessa vielä jotain liikkuu, Werneri kertoi ja nauraa hörötteli päälle.
- Ollaan tässä tuota Mazdaa myymässä. Kohta pitäisi tulla jonkun maailmanmiehen sitä katsomaan, valaisin omaa tilannettani.
- Napoleon?
- Ei ihan, tämä on sellainen Smith ja puhuu suomea.

Werneri ilmoitti jäävänsä seuraamaan tilannetta ihan mielenkiinnon ja urheilun vuoksi. Hän kävi sammuttamassa Wartburginsa, jotta parkkipaikalle saadaan taas edes jonkinmoinen näkyvyys. Rutinoff oli Wernerin autoon verrattuna kuin suoraan viherpipertäjien suositeltavien autojen listoilta, oli siinä käryttämisessä niin suuri ero. Keskustelimme Wernerin kanssa juuri viinirypäleiden nestemäisistä muodoista, kun Reiska käveli paikalle kumisaappaat lotisten.

- Vähän on öljynsyöttö isolla tuossa Wartburgissa, Reiska ilmoitti pysähtyessään vielä paikallaan leijuvan kärypilven kohdalle.
- Ihan on kohdallaan, sillä vielä on neljän litran kanisteri riittänyt kauppareissulle, Werneri hörähti.
- Eikös se sinun kauppasi ollut jossain aika lähellä? muistelin ääneen.
- Jep, siinähän se sadan metrin päässä.
- Osta kuule Mazda, voin ottaa tämän vaihdossa, niin välirahaksi jää 1298 euroa, Reiska möläytti.
- En ole Smitti, enkä puhu enklantia, joten en osta, Werneri ilmoitti.
- Wernerin perheessä on jo yksi Mazda, sellainen uusi kakkonen, kerroin Reiskalle.
- Ooh, siinä se on vasta näppeä peli, kulkee nätisti ja siihen saa mahtumaan todella hyvin työkalut. Olen sellaisella ajellut muutamia kymmeniä tuhansia, Reiska alkoi selitellä.
- Eikös se ollut aika uusi malli? ihmettelin Reiskan kommenttia.
- Mitä sillä on väliä, me ammattimiehet keräämme nopeasti kilometrejä tienpäällä, Reiska puolusteli itseään.

Reiska oli näemmä unohtanut Wartburgin kokonaan ja oikein raahasi Wernerin meidän Mazdan luo ja alkoi innoissaan selitellä sen ominaisuuksista. Näin Wernerin ilmeestä, ettei häntä jaksanut kiinnostaa koko asia, ei sitten piirun vertaa. Reiska ei mokomaa pikkuseikkaa noteerannut, vaan kertoili kädet heiluen Mazdaan tekemistään muutoksista.

- Kannattaisi mennä kirkkoon, Werneri tuumasi Reiskalle rauhallisesti, tämän vetäessä henkeä.
- Täh? Reiska ihmetteli.
- No se meidän Mazdan omistaja meni sinne rukoilemaan sen kestävyyttä, Werneri nauraa hörötteli.
- Olinkin juuri tulossa siihen kohtaan. Näiden Mazdojen kanssa ei ole samanlaista kestävyysongelmaa, mitä esimerkiksi Mersujen kanssa on, Reiska vaahtosi.
- Mersua en osta ja muija ajaa Mazdalla, niin miten tämä kestävyysasia minua koskee? Werneri uteli.
- Niin? Reiska jäi miettimään ja katselemaan minua jotenkin anovan näköisenä.

Kohautin vain olkapäitä, sillä eihän minulla ollut mitään sanottavaa Wernerin mielipiteeseen. Hetken aikaa paikallaan seisottuaan, Reiska kaivoi taskustaan trasselitukon ja alkoi pyyhkiä sillä Mazdan peltejä. Reiska oli juuri kerinnyt kuljettajan puoleisen etuvanteen kimppuun, kun pihaan kääntyi iso musta BMW. Auto näytti aivan pakasta repäistyltä, joten jäin seuraamaan sitä katseellani. Bemun kaikki ikkunat olivat tummennettu niin tummiksi, etten nähnyt sen sisälle ollenkaan. Auto ajoi parkkipaikan toiseen reunaan, mahdollisimman kauaksi meistä. Kohta autosta astui esiin pitkä, mustaan pukuun pukeutunut mies. Hän katseli hetken aikaa ympärilleen ja lähti kävelemään meitä kohti. Mies käveli suoraan minun eteeni ja ojensi mustan nahkasormikkaan peittämän kätensä.

- Smith, Richard Smith.
- Bond, James Bond, sanoin enempiä ajattelematta kätellessäni miestä.
- Kröhöm, Reiska alkoi rykiä samalla hetkellä.
- Ai anteeksi. Kuski, Rutinoffin kuski, korjasin nopeasti ja kiroilin samalla mielessäni liiallisen innostukseni leffoja kohtaan.
- Nice to meet you mister Bond, Smith virnisti.

Toisaalta olihan tuossa tietysti ollut mahdollisuus mokata itsensä vieläkin pahemmin. Olin viimeksi katsonut Lumikin ja seitsemän kääpiötä, joten vielä nolompaa olisi ollut esitellä itsensä vaikka Lumikiksi. Smith ei näyttänyt olevan ollenkaan pahoillaan tuosta esittelystäni.

- Richard Smith, Smith sanoi seuraavaksi Wernerille.
- Warre, Werneri, Werneri ilmoitti oman nimensä.
- Mielenkiintoinen nimi, Smith naurahti ja katsoi Wernerin autoa.
- Eikö olekin? Sitä kun ihminen on yhden aatteen takana, niin pitäähän sen nimenkin kertoa siitä, Werneri kertoili nimensä taustaa.
- Richard Smith, Smith kätteli lopuksi Reiskan.
- Reiska vaan näin tuttujen kesken, Reiska hymähti.
- Taidatkin olla se kaveri, jonka kanssa teimme tällit puhelimessa, Smith jatkoi.
- Niin olen. Tulit sitten ostamaan Mazdaa, Reiska selitti BMW:tä vilkuillen.
- Pitää paikkansa. Kun en viitsi ajaa talvea kesärenkailla tuolla Bemarilla saadakseni elämään lisäjännitystä, niin ajattelin ostaa Mazdan jännityksen turvaamiseksi, Smith kertoi.
- Kyllä, kyllä Mazda jännitystä tarjoaa. Minua ainakin jännittää aina se, miten kateellisia naapurit ovat minun omasta Mazdasta, Reiska alkoi päästä taas vauhtiin juttuineen.
- Väri on vähän turhan vaalea, Smith sanoi.
- Se on tuota helppo ylimaalata tuollainen valkoinen, Reiska kiirehti selittämään.
- Ymmärsinkö oikein, ettei siinä ollut myöskään nelivetoa eikä ilmastointia? Smith varmisti.
- Ei ole joo, mutta äkkiäkös minä sellaiset siihen rakentaa näppään jos hinnasta sovitaan, Reiska lupasi.

Smith ei jäänyt kuuntelemaan Reiska jaaritteluja yhtään pitempään, vaan alkoi tarkastella autoa ulkoa päin. Viimein hän aukaisi auton oven ja istahti kuljettajan paikalle. Autossa istuessaan Smith kaivoi pukunsa povitaskusta pienen teleskooppivartisen peilin, jonka hän veti täyteen pituuteen. Peilin avulla hän katseli etupenkkien alle. Tämän jälkeen hän istui hetken aikaa aivan hiljaa, kun kuunnellakseen jotain. Lopuksi hän laittoi pelin takaisin taskuun ja kaivoi toisesta sivutaskusta mustan esineen. Tämän noin kahden röökiaskin kokoisen laitteen hän laittoi auton kojelaudalle ja napsautti siinä olevaa kytkintä. Smith näytti meille sormella, että olisimme hiljaa.

Ajattelin käyttää tämän odotushetken hyödyksi ja lähettää tekstarin Andrelle. Otin puhelimen vyöltäni ja totesin sen olevan hukanneen kentän kokonaan. Koputtelin puhelinta ja kirosin koko Nuukkian alimpaan hornaan. Käynnistin puhelimen uudelleen, mutta se oli ja pysyi mykkänä. Pettyneenä survoin puhelimeni takaisin vyökoteloon ja jatkoin Smithin seuraamista.

- Saako käynnistää? Smith kysyi Reiskalta.
- Sitä vartenhan ne autot ovat, Reiska vastasi.
- Hyvä, saisinko ajokorttisi, Smith sanoi ja ojensi kättänsä Reiskan suuntaan.
- Minunko? Reiska kummasteli.
- Etkös sinä ollut tämän myyjä? Smith penäsi.
- Joo, mutta sinähän se olet lähdössä tällä ajamaan, Reiska nikotteli.
- Saisinko sen ajokortin, Smith kysyi uudelleen ja nyt hänen kädessään oli joku seteli.

Olin itsekin aika ihmeissäni tästä käänteisestä ajokorttiasiasta. En nähnyt tarkkaan, mitä seteliä Smith Reiskalle tarjosi, mutta vauhtia se sai ainakin aikaan. Reiska alkoi kaivella haalareidensa taskuja kovalla tohinalla, ja kohta Smith piteli kädessään Reiskan ajokorttia.

- Keräänkö myös noiden toisten ajokortit? Reiska vauhkosi.
- Ei tarvitse. Pidän tämän kortin koeajon ajan. Palaan aivan kohta, Smith ilmoitti ja tempaisi oven kiinni.

Samalla Smith käynnisti Mazdan ja viittoili meitä siirtymään sivuun. Astuimme Wernerin kanssa pari askelta taaksepäin ja Smith karautti tiehensä valkoisella ratsullaan. Reiska seisoi yhä pöllähtäneen näköisenä samoilla jalansijoilla. Olin aivan varma, että Mazdan takarengas oli kulkenut hänen varpaidensa päältä, oli se niin läheltä mennyt. Tuota teoriaa tuki myös auton takapään heilahtaminen Reiskan kohdalla.

- Sattuiko? utelin Reiskalta ja viittoilin hänen kenkiään.
- Turvakärjet, Reiska mumisi seteliä hypistellen.
- Oliko isokin seteli? utelin kärsimättömänä Reiskalta.
- 500 euroa, ihan hyvä käsiraha, Reiska hypisteli seteliä kädessään.
- Nythän me ollaan jo voitolla tuossa autokaupassa, riemuitsin asiaa.
- Me ottaa näppäämme tuosta täyden hinnan. En anna tuolle pukuherralle kyllä yhtään alennusta, Reiska vakuutteli seteliä haistellen.
- Varo, ettei vaan mene päähän, voit hurahtaa totaalisesti ja alkaa itsekin kulkea musta puku päällä, varoittelin häntä.
- Sitä on kuule elämässä muitakin tärkeitä asioita kuin raha, Werneri vakuutteli.
- Mitä muka? Reiska epäili.
- No, sanotaan nyt vaikka konjakki, Werneri hörähti.

Reiska ei ollut oikein juttutuulella. Nähtävästi tuo iso raha oli saanut hänen koneistonsa ihan jumiin. Minulla heräsi pienoinen epäilys niiden Reiskan kesäisten urakoiden suhteen. Kyllähän niin monta hirsimökkiä rakentanut kaveri olisi nähnyt viidensadan euron seteleitä lähes päivittäin, ei se mökin rakennushommissa ole edes iso raha, ei palkkana eikä tarvikehankinnoissa. Samalla tieltä alkoi kuulua tuttua pörinää ja valkoinen Mazda ilmestyi mutkan takaa näkyviin. Smith ajoi auton samaan paikkaan, tosin nyt keula edellä. Hän astui ulos, laittoi oven lukkoon ja Mazdan avaimet taskuunsa.

- Hyvä, kaikki oli kunnossa, hän ilmoitti ja ojensi Reiskan ajokortin takaisin.
- Minähän sanoin sen olevan todella luotettava ja ammattimiehen taidolla kunnostama auto, Reiska vakuutteli tunkiessaan ajokorttia haalareiden taskuun.
- Tarkoitin ajokorttia, Smith hymähti.
- Niin? Reiska jäi hämmästelemään, seteli yhä tiukasti nyrkissään.
- Voidaan tehdä kaupat, Smith ilmoitti ja kaivoi taskustaan jonkun paperin.
- Etkö halua tietää mitä autosta on kunnostettu ja milloin tämä on katsastettu? Reiska ihmetteli.
- En!
- Taisit olla aivan myyty, kun kävit ajamassa, Reiska päätteli.
- En!
- Ihastuit kuitenkin sen valkoiseen väriin ja noihin korin väriin maalattuihin vanteisiin, Reiska yritti vielä.
- En!
- Ostat sen kuitenkin, Reiska totesi viimein.
- Saisinko nimen tähän? Smith sanoi ja laittoi paperin Mazdan konepellille.
- Kauppakirjako? Reiska uteli.
- Lue!

Reiska meni paperin luo ja alkoi lukea sitä mumisten. Yhdessä kohtaa hän pysähtyi ja katseli hetken aikaa ympärilleen jotenkin hämmästyneen näköisenä. Vilkaisipa hän varmuuden vuoksi vielä taivaallekin. Lopulta hän otti Smithin tarjoaman kynän ja kirjoitti nimensä alle. Smith otti paperin ja laittoi sen taskuunsa. Reiska laittoi tämän jälkeen oman puumerkkinsä rekisteriotteen myyntiosaan ja antoi sen Smithille. Smith ei täyttänyt sitä omalta osaltaan, vaan pisti sen taskuunsa. Lopuksi Smith otti taskustaan pienen ruuvimeisselin ja ojensi sen Reiskalle.

- Mitä nyt? Reiska hämmästeli.
- Ota siitä kilvet irti ja anna ne minulle, Smith kertoi.
- Minulla on tuolla takaluukussa parempi meisseli, otan kilvet irti sillä, Reiska sanoi ja ojensi meisseliä takaisin.
- Minä ostin juuri ne työkalut, Smith sanoi ja ojensi Reiskalle toisen setelin.
- Joo, tämä vaikuttaa sopivalta korvaukselta, Reiska mumisi tunkiessaan seteliä haalareiden taskuun.

Saatuaan setelin varmaan paikkaan, Reiska alkoi irrottaa Mazdan kilpiä. Homma kävi aika näppärästi, sillä Reiska oli remontin aikana käyttänyt molemmat kilvet pois paikoiltaan. Lopuksi hän ojensi kilvet ja meisselin Smithille.

- Auto noudetaan myöhemmin, tässä rahat, Smith ilmoitti ja ojensi Reiskalle ruskean kirjekuoren.
- Siitä hinnasta, Reiska mutisi.
- Laitoin siihen tasarahan, eli tuhat kolmesataa, Smith sanoi ja lähti kilvet kädessään kohti mustaa Bemariaan.
- Hyvät kesät, eiku syksyt teille mister Smith, Reiska huuteli hänen peräänsä.

Katselimme hiljaa, kun Smith laittoi kilvet BMW:n takakonttiin ja istahti sen jälkeen kuljettajan paikalle. BMW hyrähti käyntiin ja lähti välittömästi liikkeelle. Smith ajoi jalankulkuväylää pitkin toisella parkkipaikalle ja kääntyi sieltä tielle. Meidän kohdalla hän pysähtyi ja auton sivulasi laskeutui alas.

- Onko tuo Rutinoff myynnissä? Smith heitti yllättävän kysymyksen.
- Valitettavasti ei ole, ilmoitin heti.
- Niinpä niin, niin isän poika, niin isän poika. Ja muuten, se kännykkä toimii taas, hän naurahti ja samassa Bemari oli liikkeellä.
- Täh? jäin hämmästyneenä katselemaan Bemarin takavaloja.
- Tuttu? Werneri uteli.
- No ei varmasti ollut. Joku faijan tuttu tuo saattoi hyvinkin olla, se kun tapasi tehdä eläessään bisneksiä tuollaisten mustiin pukeutuneiden outojen tyyppien kanssa. Tuolla nyt ei ollut mukana henkivartioita, kuten useimmilla faijan liiketuttavilla, kertoilin omat ajatukseni.
- Niin, koskaan ei tiedä kuka tulee vastaan ja missä, Werneri hörähti.
- Me saatiin rahaa, minä olen rikaaas! Reiska hihkui onnellisen näköisenä ruskea kirjekuori kädessään.
- Oliko siinä kirjekuoressa tosiaankin se tuhatkolmesataa? tiedustelin.
- Oli oli, tuossa sinun osuus, Reiska sanoi ja antoi minulla setelinipun.

Otin vastaan tarjotut setelit ja laskin ne. Siinä oli tosiaankin auton ostohinta sekä Reiskan alun perin laskemat 285 euroa voittoa. Olihan tuo oikeastaan ihan kohtuullinen korvaus tästä mielenkiintoisesta projektista, jossa oma panokseni oli ollut lähinnä henkisellä tasolla. Muistin kännykkäongelman ja otin puhelimeni vyökotelosta. Totesin siinä olevan taas aivan normaalit kentät, joten vika oli kait ollut jossain muualla kuin puhelimessani.

- Minä oooleeen rikaaas! Reiska hihkui yhä omat setelit kädessään.
- Paljonko sait niistä työkaluista?
- Viisisatasen, kuten siitä ajokortistakin, Reiska hihitteli jotenkin hysteerisen oloisena.
- Sait siis tonnin euroja työkaluista ja ajokortin näyttämisestä, hämmästelin tuota outoa yhtälöä.
- Pikkurahoja tällaisella ammattimiehelle, Reiska yritti vakuutella silmät päässä seisten ja hullu ilme naamallaan.
- Se on pienestä kiinni, sanoi piika, kun renkiä pippelistä tarttui, Werneri hörähti väliin.
- Mikä se paperi oli? kysyin mielessäni pyörinyttä asiaa.
- Se oli mustapukuisten miesten joulutervehdys tasavallan presidentille. Ihan kiva päästä haalaripukuisena mukaan sellaiseen hankkeeseen, Reiska kertoi.
- Millähän se pukki tänä jouluna tulee? Jokohan se on vaihtanut Petterin helikopteriin? pähkäilin ääneen.
- Nuuuh, en osaa sanoa, Reiska nuuski seteleitään onnellinen ilme naamalla.
- Minusta tuntuu siltä, että tuo haalareiden jatkuva pitäminen vaikuttaa jotenkin henkiseen kehitykseen, Werneri aprikoi.
- Taidat olla oikeassa, naurahdin hänen kommentille.

Reiska kävi vielä paijaamassa Mazdaa ja ilmoitti hänen urakkansa olevan nyt ohi. Mökkien rakentaminenkin sai kuulemma jäädä jollekin toiselle, sillä hänellä oli nyt rahaa millä mällätä. Katselimme Wernerin kanssa kumisaappaat lotisten loittonevaa Reiskaa. Pyysin Wernerin kahville yläkertaan, sillä ainakin minun kahvihammasta alkoi kolottaa oikein kunnolla.

- Olet sitten palannut takaisin luontoon, Werneri tuumasi uusien naapureiden oven edessä olevan koiranpaskakasan ja puuläjän kohdalla.
- Ennemminkin tuo uusien naapureiden koira on ollut liian vähän siellä luonnossa, kerroin asia todellisen laidan.
- Ainakin sillä näyttää vatsa toimivan, Werneri hihitteli ja otti nenästään kiinni.

Loikimme paskakasan ja puuläjän yli, ja kiipesimme raput ylimpään kerrokseen. Asunnossani keittelin meille pannullisen kahvia. Itse nautin sen seurana pienen konjakin. Werneri ilmoitti nauttivansa konjakkinsa vasta kotona, kun oli kerran tuo auto mukana. Kahvien jälkeen Werneri lähti kotiin ja minä jäin viettämään loppupäivää piirrettyjen parissa.


Rutinoffin kuski










© Rauno Vääräniemi