Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
takaisin tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

24.12.2004

Amislaisten tapaaminen


Reiska kuului antavan talonmiehelle ohjeita, miten Hiluxia tulee käyttää. Talonmies ei tuntunut oikein uskovan Reiskan selittelyjä, koska hän vaati määrätietoisesti Reiskaa korjaamaan pakoputken heti paikalla. Reiska selitteli taas kiinalaisesta imurista, kunnes talonmies keksi vetää oikeasta narusta. Hän kysyi Reiskalta, että oliko Reiska tosiaan jonkun alan ammattimies? Tämän kuultuaan, Reiska pyörähti ympäri ja kävi myynnissä olevan Mazdan takaluukusta rullan ammattimiesteippiä. Pian Reiska ja teippirulla olivat Hiluxin alla puuhastelemassa. Auton alta kuului muutaman minuutin ajan aikamoista ähinää ja puhinaa. Viimein Reiska tuli pois Hiluxin alta.

- Ei pörise, hän murahti teippirulla kädessään.
- Näinköhän on? talonmies tuhahti ja käynnisti auton.
- Käy muuten harvinaisen nätisti, Reiska hymähti ja kävi palauttamassa teippirullan Mazdan takakonttiin.
- Nuuh, joku täällä kyllä käryää, talonmies Lasse ihmetteli ja nuuhki ilmaa.
- Niin muuten tekee, vahvistin talonmiehen puheet ja viittoilin Hiluxin alle.
- Ihan selvä juttuhan tuo käryttäminen on. Nyt kun putki on taas timmissä kunnossa, alkavat pakokaasut kuumentaa putkea kunnolla ja putken ulkopuolella olevat paskat kärventyvät pois. Jos olisin teipannut koko putken, niin tätä ongelmaa ei esiintyisi. En vaan viitsi tuhlata kallista teippiä noin vanhaan autoon. Ajelet nyt vaan rauhassa sellaiset kaksituhatta kilometriä, niin teippi asettuu kunnolla paikoilleen, Reiska selitti.
- Kaksituhatta! talonmies parahti.
- Ja rauhallisesti, ei mitään vormulatyylisiä lähtöjä tai ohituksia, Reiska painotti vielä.

Talonmies katseli suu mutrussa Reiskaa ja oli sen näköinen, että hänellä olisi ollut tähän asiaan paljonkin sanottavaa. Jostain kumman syystä Lasse jätti sanomiset sikseen, survaisi ykkösen silmään ja ajoi meidän rapun eteen. Ehkä tuo oli loppujen lopuksi viisas ratkaisu, sillä Reiska jäi harvoin toiseksi korjausasioista keskustellessa. Olin saanut juuri hörpittyä kahvimukin tyhjäksi, kun Reiskan puhelin alkoi soida taas. Reiska ojensi puhelimen minulle ja painoin luurin kuvaa vastatakseni siihen. Nostin puhelimen korvalleni ja sieltä kuului tutulla äänellä.

- ...mitään tarkoitusta ostaa sitä autoa. Olisin ainakin itse hyvin varovainen myydessäni autoa aivan oudolle ihmiselle. Oudoista ihmisistä kun ei voi koskaan tietää, että ovatko ne psykopaatteja tai muuten vain hulluja, Eikka paasasi jatkoa äskettäin katkaisemalleni puhelulle.
- Anteeksi, nyt en pysynyt kärryillä. Minähän sanoin auton olevan jo myyty, ilmoitin Eikalle toistamiseen.
- Ei se mitään, maailmassa on hyvinkin paljon myymättömiä autoja. Sitä paitsi oletan sen auton olevan vielä siellä, kahvikuppini pohjalle jäi tänään normaalia enemmän kahvinporoja. Voisinpa sanoa, että sinne jäi naapurinkin porotokka. Oletko muuten koskaan ratsastanut porolla? Minä olen melkein, mutta silloin heräsin unesta ja ratsastaminen jäi haaveeksi. Arvaa vaan miten kovasti olin harmissani aamulla tuosta odottamattomasta käänteestä ja unen katkeamisesta, Eikka hölötteli.
- Löytyisiköhän siltä keltaisesta pörssistä joku toinen myynti-ilmoitus, jonne voisit soitella? ehdottelin varovasti.
- Sanoiko se teidän äskettäin myymänne auton ovi pam vai rämps?
- En minä muista, se auto on jo uudella omistajalla, murahdin luuriin.
- En minä olisi halunnut teiltä autoa edes ostaa. En ole koko elämäni aikana tavannut yhtä huonoa autokauppiasta, kuin te olette. Olen saanut kaikkiin kysymyksiini vallan epämääräisiä vastauksia tai en vastauksia ollenkaan. Olettekohan te ollenkaan oikealla alalla? Jos olisin teidän housuissanne, niin menisin kuorimaan yhden appelsiinin ja tunkisin sen nenääni, Eikka elämöitsi.
- Kiitos neuvosta ja näkemiin, toivottelin luuriin ja katkaisin toistamiseen Eikan puhelun.

Lopetin puhelun ja kerroin Reiskalle, mitä Eikka oli taas höpötellyt puhelimessa. Tulimme siihen tulokseen, että auton myyminen on todella mielenkiintoista ja jostain syystä yllättävän vaikeata. Tosin Reiskan mukaan ainoa autonmyyntiä hidastava seikka oli minun negatiivinen suhtautuminen kaikkiin työ-peräisiin asioihin. Yritin vähätellä myynti-työn raskautta ja puolustella sen olevan näin satunnaisena kohtalaisen kevyttä, mutta Reiska ei ottanut puheitani kuuleviin korviin.

- Voih, että se Irma oli nätti, Make huokaisi ääneen.
- Niin oli, olisi perhanan ketku ottanut nimekseen vaikka Ruipelo, Reiska tuhahti.
- Niin tai Karvanen, naurahdin Reiskan tuhahtelulle.
- Oliko tänne tulossa joku tuota auton ihan katsomaankin? Make tiedusteli.
- Joku nuori kaveri, Pasi Rööri nimeltään aikoi tulla, kunhan saa heitettyä tyttökaverinsa sen vanhempien luo.
- Eipä paljon jaksa Pasit kiinnostaa, joten nähdään taas autokauppiaat, Make toivotteli ja lähti palailemaan kotiaan kohti.

Maken kadottua paikalta, kaadoin termospullosta toisen kupillisen kahvia. Tässä vaiheessa myös Reiska heräsi kahvin tuoksuun ja pyysi saada myös kupillisen. Koska termospulloon kuului vain yksi muki, sai Reiska hörppiä loput kahvit suoraan termospullosta. Reiska ilmoitti heti, ettei se tahtia hidastanut. Hän oli kuulemma Lapissa kulkiessaan tottunut juomaan kahvia jopa suoraan kahvipannusta.

- Milloin olet Lapissa ollut? utelin häneltä.
- Viimeksi muutama vuosi takaperin. Tarkemmin sanottuna silloin, kun sinulta vaihdettiin vielä viimeisiä vaippoja, Reiska hörähti.
- Ei kyllä uskoisi, että sinä olet ollut Lapissa samoilemassa, puistelin päätäni.
- Pitihän se käydä irrottamassa yksi vesitaso jäistä ja haalata se ihmisten ilmoille, Reiska totesi vallan vaatimattomalla äänensävyllä.
- Älä nyt?

Reiska innostui oikein kertomaan koko tarinan. Hänet oli kuulemma soitettu apuun täältä Helsingistä, kun yksi vesitaso oli särkynyt syksyllä ja jäätynyt sen jälkeen erääseen lampeen kiinni. Reiska oli mennyt sinne silloisella Mazda 323:lla. Koska paikalle eivät olleet päässeet paikalliset edes maastoautoilla, oli Reiska joutunut korottamaan Mazdaansa muutamalla koivuhalolla. Reiskan puheiden mukaan sillä paikkakunnalla meni kaikki Toyotan maasturit myyntiin ja tilalle ostettiin vain Mazdoja tuon tapahtuman jälkeen. Reiskan mukaan ainoa isompi urakka oli lentokoneen jäistä irrottaminen, kun taskussa oli ollut vain pelkkä rautasahanterä.

- Tuota, mihin ne ammattimiehen työkalut jäivät? keskeytin hänet.
- Sinne Toyotan maastureita rassaaville paikallisille, Reiska hörötteli.

Sitä rautasahanterää oli kuulemma tarvittu vielä puiden katkaisemisessa rannassa, jotta se lentokone mahtui tulemaan ehjin siivin aukeammalle paikalle. Lopuksi Reiska oli heittänyt narun lentokoneen ja Mazdan väliin ja antanut palaa kone perässä ihan paikalliseen kirkonkylään asti. Reiska oli juuri jatkamassa satutuntiaan, kun pihaan kurvasi punainen uutta korimallia oleva Micra. Vilkaisin tarkemmin ja totesin autoa ajavan nuoren miehen ja apukuskin paikalla istuvan pyöreähkön vanhemman naisen. Micra pysähtyi Rutinoffin taakse ja sen kuljettaja nousi ulos autosta.

- Oletteko te niitä Mazdan myyjiä? nuorehko mieshenkilö uteli.
- Kyllä ollaan, ja sinä olet varmaan Pasi Rööri, vastasin hänelle.
- Jep, pitää paikkansa. Otin äitimuorin mukaan siltä varalta, että pääsemme kauppoihin tuosta autosta.
- Tässähän tämä helmi on, tehdäänkö paperit saman tien? Reiska ehdotti.
- En osta mitään autoa ilman koeajoa, tehän voisitte vaikka huijata minua, Pasi naurahti.
- Niin, onhan se hyvä testata auto ennen ostamista, totesin ääneen.
- Hyvä, lähdetään sitten heittämään pieni lenkki, niin näen mitä tässä autossa on vialla ja voin tehdä samalla kustannusarvion sen korjaamisesta. Luonnollisestihan kaikki havaitut viat laskevat auton hintaa korjauksen verran, Pasi selitti ja nosti Micran takaluukusta ison muovikassin.
- Otitko ihan eväät mukaan? kysäisin Pasilta.
- Pientä rekvisiittaa, niin näen miten hyvin auto istuu minulle.

Katsoin uteliaana vieressä, kun Pasi otti ensin ison ikkunatarran kassista ja kävi painelemassa sen Mazdan takaikkunaan sisäpuolelle sinitarralla kiinni. Tarrassa luki ”Toottaa toyssyssa”.

- Anteeksi uteliaisuuteni, mutta missä tuon tarran ä:n ja ö:n pisteet ovat?
- Meillä on tällainen yhteinen kerho nimeltään tööttää töyssyssä. Kustannusten takia teetimme kerhon mainostarroja mahdollisimman ison erän ja mahdollisimman halvalla. Ymmärrämme nyt itsekin, miksi nämä tarrat siellä Virossa olivat niin halpoja.

Seuraavaksi Pasi otti muovipussista hervottoman kokoiset karvanopat ja sitaisi ne Mazdan kuljettajan puoleiseen ulkopeiliin. Kolmannen artikkelin kohdalla meinasin pudota välittömästi polvilleni asfaltille. Vaikka se oli järkytys silmille, niin nenä siitä vasta järkyttyi. En ole ikinä nähnyt niin isoa nippua Wundenbaumeja, mitä Pasi piti nyt kädessään. Iso kodinkoneketjun mainosmuovikassi oli ollut melkein ääriään myöten täynnä noita tuoksukuusia. Pasi ei vaikuttanut mitenkään reagoivan minun kauhistuneeseen ilmeeseen, vaan nakkasi tottuneen oloisena koko tuoksukuusimöykyn apukuskin jalkatilaan.

- Tymäkät tuoksut, sain vihdoin sanottua ääneen.
- Eikö olekin? Siinä on minun kaikki ammattikouluaikana säästämäni hajukuuset, Pasi ilmoitti ylpeänä.
- Taisit sitten käydä sitä ammattikoulua jo kahdeksankymmentäluvulla, naurahdin hänelle.
- Ei ollenkaan, tuplasin vain ensimmäisen luokan ja olen nyt vasta toisella. Aloin ostella noita hajukuusia heti ammattikouluun päästyäni, jotta saisin ensimmäiseen omaan autooni kunnollisen nipun. Nyt tämä nippu on siirtymässä jo minun toiseen autoon ja se kasvaa jatkuvasti.
- Minä olen myös käynyt ammattikoulun. Hauska tavata virkaveli, Reiska sanoi ja ojensi kättänsä Pasia kohti.
- No terve terve, Pasi tervehti Reiskaa kädestä pitäen.
- Minä jo tuossa katselin, kun tuota Micraa sompailit, että sieltä se tulee oikein todellinen ammattilainen autojen suhteen, Reiska hehkutti.
- Oletko sinäkin autonasentaja? kysyin Pasilta.
- No ensimmäisenä vuonna minä olin parturi-kampaaja linjalla, mutta siitä ei tullut oikein mitään, Pasi kertoi.
- Ei kannata haaskata hyvää miestä mokomaan näpertelyyn, kun voi käydä itsensä autonasentajaksi ja hallita sitä kautta koko maailmaa, Reiska alkoi paasata.
- Maailmaa? kummastelin Reiska-maailmanvalloittajan kommenttia.
- Me ammattimiehet pidämme pyörät pyörimässä ja sitä kautta koko maailman pystyssä. Kuka muuten keksi pyörän? Reiska hehkutti yhä ammattimiesten puolesta.
- Jaa, ei tule nyt nimi mieleen, mutisin samalla, kun muistelin pyörän keksimisen olleen hyvin kaukainen asia.
- Ammattimieshän sen keksi kivikaudella. Siihen asti tuollaiset pääsiäiskädet kiskoivat rattaita, joissa oli neliskulmaiset renkaat, Reiska hymähti.
- Vieläkö siellä ammattikoulussa on kirjat hakattuna kiveen? hihittelin näille ammattimiehille.
- Tietämätön moukka, Reiska tuhahti ja alkoi esitellä Pasille autoa.

Reiska ja Pasi alkoivat syynätä Mazdan maavaraa oikein mittanauhan kanssa. Minusta homma vaikutti niin älyttömältä, etten viitsinyt puuttua siihen millään muotoa. Olisin vain saanut taas jonkun todella ammattikoulumaisen vastauksen, mistä normaali kouluja käymätön olisi ollut aivan kuutamolla. Molemmilla oli joku pieni vihko kädessään, joiden tuloksia he vertailivat mitalla saatuihin. Mitat eivät jostain syystä oikein tuntuneet täsmäävän ja molemmat vaikuttivat aika huolestuneilta. Hetkellisen päänraapimisen jälkeen Reiska otti taskusta toisen vihkon ja he alkoivat keskustella ilman kosteudesta ja sen vaikuttamisesta maavaraan. Reiska laskeskeli jotain vihkoonsa ja kohta molemmat hymisivät tyytyväisinä, nähtävästi mitat täsmäsivät.

- Miten on Pasi, vetäistäskös nyt porukalla se yksi laulu? Reiska ehdotti.
- Sopiihan se, on nimittäin ensimmäinen kerta tälle päivälle, Pasi vastasi ilahtuneena.
- Tää on amislaisten oma laulu, amislaisten oma laulu, tää on amislaisten oma laulu, amislaisten la-uuu-lu, hoilasivat molemmat yhteen ääneen ja jopa samalla nuotilla.
- Ohhoh! Totesin hämmästyneenä tästä yllättävästä musiikkiesityksestä.
- Sitä ei ihan kaikilla olekaan omaa laulua, Reiska myhäili.
- Niin, siitä pitikin kysyä, että koska se laulu oikein alkaa? piruilin heille.
- Lyhyesti laulu kaunis, ei mene kalliiden ammattimiesten aika hukkaan, kun laulun voi vetäistä koska tahansa ja missä välissä vaan, Reiska selitti suu yhä korvissa.
- Lisäksi nuo sanat oppii jo ensimmäisen vuoden aikana todella hyvin, Pasi lisäsi.

En saanut enää suunvuoroa noilta amislaisilta. Laulun jälkeen he kuuluivat vertailevan kovasti torstaisin tarjottavan hernekeiton laatua ja lautasella olevien herneiden määrää. Reiska oli nähtävästi tavannut oikein henkiystävän tuossa vasta kortin saaneessa pojanklopissa. Aloin jo tuskastua heidän sisäpiirijuttuihinsa, kun oma puhelimeni alkoi soida. Kaivoin luurin esille ja vastasin siihen.

- Rutinoffin kuskin Mazda-myynti, montako maksaa laitetaan?
- Hä hä hää, meilläkin on maksa, Werneri hekotteli linjan toisessa päässä.
- Keitetty vaiko raaka?
- Ihan sellainen auto-maksa. Tuo vaimo oli sellaisen käynyt jostain hakemassa ja kuulemma on nyt sen uusi auto, Werneri selitteli.
- Vai niin, meinaatko alkaa kulkemaan sillä jatkossa?
- Pyh, kapitalistihapatusta tuollaiset uudet autot. Kyllä vanha Wartburg saa kuskata minua myös jatkossa.
- Kuulemma kovin epäluotettavia nuo uudet autot, totesin ääneen.
- Niin, itse asiassa uusiin autoihin luottaa enää vain korjaamot, ne tuovat niille varman leivän, Werneri hekotteli.
- Mitä? Sanoitko tarjoavasi kaksituhatta euroa tuosta Mazdasta? Sanoin tahallisen kovalla äänellä puhelimeen.
- Häh? En huolisi edes ilman, Werneri vastasi kummastellen.
- Että kaksituhattaviisisataa jos se on kaksilla renkailla ja kumimatoilla? huutelin taas luuriin.
- Onko niihin kumimattoihin upotettu timantteja? Werneri hörähti linjalla.
- Kuulinko oikein, että kolmetuhatta euroa jos auton konepelti on maalattu mustaksi eikä siinä ole tupakoitu tai pidetty tuoksukuusia, huutelin taas luuriin niin, että Reiska varmaan kuuli joka sanan.
- Saat satasen jos poltat sen sinne pihalle, Werneri ehdotteli.
- Hys, Reiska näytti tarttuvan syöttiin, sanoin Wernerille.
- Sitä minä tässä jo vähän ajattelinkin, että taitaa olla jonkinsorttinen vedätys menossa. Tuo hinta alkoi olla jo jopa meikäläisen huumorintajun ulottumattomissa vaikka kuinka yritin venyä siihen suuntaan, Werneri tuumasi.

Kerroin Wernerille, että Reiskalla oli täällä autoa katsomassa Pasi Rööri niminen kaveri, joka oli myös amislainen. Ei tosin ihan vielä valmis ammattimies, mutta melkein. Reiska näytti ottaneen puhelun todesta, sillä hän tempaisi apukuskin oven auki ja nosti järjettömän kokoisen hajukuusimöykyn ulos autosta. Pasi katseli parin metrin päässä vakava ilme naamallaan Reiskan puuhastelua.

- Ei voi olla totta? huutelin jälleen luuriin.
- En kyllä tiedä taaskaan mistä oli kysymys, mutta ei se varmaan ole totta, Werneri hekotteli.
- Kaatuuko tämä kauppa todella siihen? yritin udella oikein pettyneellä äänellä.
- Totta kait kaatuu, metsässäkin kaatuu puita harva se päivä, Werneri esitti omia kommenttejaan.
- Ei me sitä koiranhajua tuohon autoon saada millään tunnissa. Voi harmin paikka, teillä pitää sitten katsella jostain toista autoa. Näkemiin ja kiitos soitosta.
- Soittele tännepäin, kun sinulla on jotain järkevää sanottavaa, Werneri naurahti ja lopetimme puhelun.

Laitoin puhelimen vyökoteloon ja kävelin muina miehinä Reiskan vierelle, ja jäin katselemaan auton vieressä asfaltilla olevaa hajukuusimöykkyä.


Rutinoffin kuski










© Rauno Vääräniemi