www.rutinoff.net etusivulle
Ernesti Kilarin etusivulle
Takaisin tekstipohjaiselle sivulle

2.4.2006

97. Naapurin lipasto

Minulla oli niin hyvä olo, etten oikein tiennyt miten sen käyttäisin. Olisinko vain yksinään hyvilläni vai jakaisin sen jonkun toisen kanssa? Aloin miettiä vaihtoehtoja kenen kanssa sitä jakaisin, kun rapusta alkoi kuulut jumalatonta kolistelemista. Äänien perusteella tulin siihen tulokseen, että joku on purkamassa hissiä. Hihittelin ensin varmaan pari minuutti hissin purkamiselle, kun tajuntaani alkoi purjehtia tummia pilviä.

- Mitä helvettiä, purkaako joku minun käyttämäni hissin? karjaisin ääneen ja nousin sohvalta johon olin majoittunut.

Tällainen ei käynyt laatuun ollenkaan, ainakaan minun rapussa. Harpoin eteiseen ja läväytin asuntoni oven auki. Ovi osui johonkin ja pomppasi takaisin kiinni, iskeytyen melkein nenääni.

- Vittu, tee tuo toiste, niin poltan sinut pihalla! ärähdin ovelle ja tuuppasin sen uudelleen auki.

Tällä kertaa ovi jäi auki, vaikka se kolahti jälleen johonkin kummalliseen esteeseen. Oliko joku perkeleen vandaali siirtänyt seinää tai rakentanut rappuun jonkun esteen? Asiaa kummastellen astuin varovasti rappuun, nyrkit ojossa varmuuden vuoksi.

- Mene himaas, seinänaapurini Pekka Korvetti murahti ison lipaston vierellä.
- Pistikö Aila sinut rappuun lipaston kanssa? Mikäli pisti, niin voinko mennä teille panemaan sinun muijaa?
- Älä unta nää. Tämä lipasto on tulossa meille olohuoneeseen.
- Minä voin auttaa, ilmoitin ja livahdin lipaston ja seinän välistä Korvettien eteiseen.
- Pois sieltä, saatana! Pekka raivostui.

En antanut moisen kiihkoilijan häiritä, vaan tempaisin lipastosta kunnon otteen ja vedin sen vauhdilla oviaukkoon. Harmi vaan, että se jäi siihen jollain tapaa jumiin, eikä näyttänyt ainakaan Pekan voimin liikkuvan takaisinpäin. Hitto, että minulla oli naurussa pitelemistä, kun iso mies yritti naama punaisena saada lipastoa liikkumaan.

- Elä rehki, neuvoin naapuriani ja lähdin katsomaan onko Aila kotona.
- Et mene…sinne, Pekka jäi pihisemään rappuun.

Minäkö en menisi, ja hah! Totta kai minä käytin tilanteen hyväkseni kun herra on jumissa rapussa. Olisi ystävällisempi, niin saattaisin jopa auttaakin. Haistoin miedon hajuveden tuoksun, joten epäilin rouva Korvetin olevan myös kotosalla. Makuuhuone näytti tyhjältä, kuten myös vessa, joten jatkoin matkaa kohti olohuonetta ja keittiötä. Olohuoneeseen päästyäni huomasin Ailan luuttuvavan takapuoli pystyssä oletettavasti lipaston tulevaa sijoituspaikkaa. Nähtävästi touhu oli kiinnostavaa, sillä hän ei huomannut tuloani. Kävelin tuon naisellisen rehevät muodot omaavan ruskeaverikön taakse ja otin kaksin käsin kiinni hänen isohkosta takapuolestaan.

- Älä nyt, vastahan sinä viikko sitten sait! Aila kivahti ja suoristi selkänsä.
- Valetta, siitä on varmaan vuosi, kun viimeksi vierailin jalkojesi välissä, oikaisin häntä.
- Ernesti!
- Hei kulta, otatko suihin ennen kuin miehesi pääsee lipaston kanssa tänne?
- Hys, älä niin kovalla äänellä.
- Kokeile, minulla alkoi jöpöttää, kun näin ison herkullinen peppusi pystyssä, ilmoitin ja ohjasin Ailan käden etumukselleni.
- Ernesti ei, ei nyt, en minä voi.
- Arvaa voisinko minä?
- Voisit, Aila kuiskasi.
- En!
- Mitä?
- En minä voi. Päätin juuri, etten voi sinun kanssa.
- Mitä tämä nyt on?
- Ei mitään. Menenkin auttamaan Pekkaa, jos se vaikka tarvitsee apua, ilmoitin ja pyörähdin ympäri.
- Niin mutta…
- Ei mitään muttia. Annat sitten viikon päästä miehellesi vaikka tuossa lipaston päällä, huutelin käytävältä takaisin.

Astelin eteisessä jumissa olevan lipaston luo, jonka takaa kuului epämääräistä ähkimisen ja kiroilemisen sekoitusta. Lieneeköhän se ollut jotain Korvetti-kieltä? Koska en ymmärtänyt tuosta kielestä mitään, tartuin lipaston jalkaan kiinni ja rytkäisin oikein tunteella.

- Kruts, lipaston jalka sanoi ja jäi käteeni.
- Mikä, mikä se oli? Pekan naama ilmestyi lipaston ja karmin väliin.
- Krääh, kruuh, kurkussa on jotain paskaa, kakistelin irtonainen jalka kädessäni.

Sain vakuuteltua Pekalle, että kaikki on kunnossa. Miehen alkaessa taas punnertaa lipastoa, minä sujautin jalan pokkana naulakossa olevan puvuntakin taskuun. Oikaisin takin vielä niin, ettei kukaan voinut päätellä sen taskussa olevan jotain sinne kuulumatonta. Vaihdoin tämän jälkeen vähän taktiikkaa ja rytkäisin lipastoa sen sivusta oikealle. Kauhean nitinän ja paukkeen saattelemana se irtosi oviaukosta ja lähti tulemaan minua kohti. Otin salamana pari taka-askelta, kun herra Korvetti puski kohti lipastonsa kanssa. Tuon isokokoisen säilytysihmeen törmättyä naulakkoon, oikaisin sitä vielä kerran ja kohta se oli kokonaisuudessaan Korvettien käytävällä.

- Olihan tiukassa, Pekka pyyhki hikeä.
- Taitaa olla vieraallakin helpompaa saada Ailan torttua, kuin sinulla tuo lipasto kotiin, totesin puolihuolimattomasti.
- Mitä torttua?
- Eikö se tuo vaimosi olekin mestarileipoja?
- Ai niin, onhan se ja kyllä se vieraille leipoo mielellään.
- Tämä muuten keikkuu, ilmoitin ja keikuttelin lipastoa.
- Mitä helvettiä? onko ne saatanan kuljetusfirman karvapersepaviaanit turmelleet meidän perintölipaston?
- Siltä näyttää, totesin.
- Tämä tuli niille kalliiksi. Tällaisen korjaaminen on todella kallista, ainakin parisataa euroa ammattimieheltä plus matkakulut.
- Totta niillä on vakuutus, totesin ja lähdin kohti Korvettien olohuonetta.

Aila oli siellä järjestelemässä kirjahyllyn esineitä. Lieneekö tarkoitus siirtää jotain uuteen lipastoon tai sen päälle? Hiippailin hänen taakseen ja otin molemmin käsin kiinni c-kupin rinnoista. Puristin niitä varovasti ja nuolaisin samalla niskasta.

- Uuuh, ei nyt Ernesti, Pekka on kotona.
- Minä vaan sitä, että laitatko kahvia? tuli vähän hiki tuossa rehkiessä.
- Minä joo…sitä on tuolla…pantu.
- Sitäkö on pantu jo aamusta? iskin silmää häkeltyneelle naiselle.
- Minä…kahvia…panin…tai siis laitoin pannuun.
- Hyvä juttu. Tarjoiletko jos istun pöytään?
- Voinhan minä, Aila sipaisi hiuksiaan ja oikaisi puseronsa.
- Tulihan jano, Pekka ilmestyi olohuoneen puolelle hikeä pyyhkien.
- Minä laitan…juotavaa teille molemmille, Aila kiirehti sanomaan ja livahti keittiöön.

Voi, voi, johan meni talon emäntä hämilleen nuolaisusta ja tissien puristelusta, hihittelin mielessäni tällätessäni takapuolta ruokapöydän tuoliin. Olinhan minä Ailaa livauttanut aikaisemminkin, joten tiesin hänen olevan naapurille antavaa sorttia.

- Oletteko te ihan tosissaan köyhiä? kysyin kahvinjuonnin lomassa.
- Pyyyyh, Pekka puhalsi kahvit suustaan lattialle.
- Eihän se nyt mikään häpeä ole, asuvathan jotkut roskiksissakin.
- Ja mistä helvetistä tuollainen kysymys tuli mieleen? Pekka ärähti.
- No tuosta lipastosta. Kerroit sen olevan perintölipasto. Minä ainakin olen sen verran varakas, ettei minun tarvitse kierrättää suvun vanhoja huonekaluja.
- Sillä…on…muistoarvoa, Aila ilmoitti. – Perithän sinäkin joskus vanhempasi jäämistön.
- En.
- Onko sinulla sisaruksia joiden kanssa joudut sen jakamaan?
- Ei.
- Perithän sinä siinä tapauksessa, koska ymmärsin vanhempiesi vielä elävän, Aila jatkoi inttämistään.
- En peri. Isä lupasi polttaa kaiken maallisen omaisuuden ennen kuolemaansa. Testamentin se on kirjoittanut jo aikaa sitten. Siinä hän testamenttaa kaiken Lapinpöllöille.

Tottahan tuo oli, sillä isäni ilmoitti testamenttaavansa omaisuuden ihan minne tahansa, kunhan vaan minä en saisi rautanaulaakaan häneltä. En minä kyllä mitään ollut vaillakaan, sillä oma omaisuus oli luokkaa järkyttävä, mikäli Ernesti Kilarin säätiön lakimiestä on uskominen.

- Millä meinaat pillerisi ostaa kun vanhemmat kuolee, hähähää, Pekka nauraa räkätti rumasti.
- Muutan teille.
- Häh? No et varmaan muuta!
- Eivätköhän ne pankista avusta, ilmoitin pöydänkantta katsellen.
- Ei ne sinun reseptit ole pankkiin, niillä saa apteekista hyvän olon, herra Korvetti jatkoi ilkkumistaan.
- Tiedätkö muuten, että tuolla pihalla seisova uusi Mersu on kalliimpi mitä teidän asunto ja se on velaton peli.
- Varmaan velkaa koko loppuelämän ajaksi, Pekka tuhahti.
- Kenen luulet antavan velkaa tyypille joka ei ole tehnyt töitä pariin vuosikymmeneen?
- Niin, kenen? Aila kääntyi miestään kohti tuima ilme naamallaan.

Tässä kohtaa toivoni heräsi, jospa sittenkin pääsen livauttamaan Ailaa toistamiseen.




© Rauno Vääräniemi