www.rutinoff.net etusivulle
Ernesti Kilarin etusivulle
Takaisin tekstipohjaiselle sivulle

5.3.2006

93. Kaupanpäälle suklaatia

Vesa yritti aloittaa papereiden läpikäymisen, mutta keskeytin hänen tikkarilla viittoilemalla. Onhan se nyt kumma, ettei hullu saa edes tikkariaan rauhassa imeskellä autoliikkeessä. Mihin tämä hätäinen maailma oikein onkaan menossa? Kyllä jokaisella ihmisellä vauvasta vaariin piti aina yhdelle tikkarille olla aikaa. Meillä oli aikoinaan suljetulla välillä isoja rinkejä pihalla, joissa imeskeltiin tikkareita ja keskityttiin vain ja ainoastaan niihin. Siellä ei kenelläkään ollut mitään työstressiä.

- Minä niistä vakuutuksista, Vesa aloitti taas.
- Söitkö jo tikkarisi? murahdin.
- E-en vielä.
- Posket töihin ja imemään sitten, vai eikö asiakkaan tarjoama tikkari maistu?
- Maistuu toki, nam, nam, hän maiskutteli.

Otin itse niin hyvän asennon tuolissa kun se vaan ikinä oli mahdollista ja menin ajatuksissani takaisin Raisaan. Kyllähän sitä tarkemmin ajateltuna voisi verovirkailijaa taas nusaista, kun neiti kerran oli puutteessa. Säästäisihän Raisakin siinä pattereita, kun ei tarvitse laittaa sauvaa surisemaan. Myös hänen tuomalla viinillä olisi kätevä juhlistaa uutta autoani.

- Kröhöm, kuului edestäni kovin matalla äänellä, ollakseen Raisan ääni.
- Kuka perkele siinä röhisee? ärähdin ja avasin silmäni nähdäkseni moisen häirikön.
- Minä, automyyjä Vesa Tähti.
- No hitto, mitä jätkä?
- Tämä tikkari on nyt loppu. Voitaisiinko käydä läpi nämä paperit?
- Käydään vaan. Mennään sitten syömään tuonne teidän ruokalaan.
- Ei onnistu, se on remontissa koko kuukauden. Olen itsekin tuonut voileivät kotoa.
- Voi perse mikä mulkku se teidän uusi johtaja on. Jätkä ei maininnut mitään kiinni olevasta ruokalasta.
Pistäkää kiertoon mokomakin tyyppi, ennen kuin se aiheuttaa jotain vakavampaa. Tiedä vaikka teidän jälkiruuassa olisi jatkossa jarrua.
- Heh, intin juttuja, Vesa hymähti.
- Eikä pelkästään intin, meillä laitoksessa ei seisonut kenelläkään.

Automyyjääni ei nähtävästi kiinnostanut laitosjutut, sillä sain paperinivaskan eteeni allekirjoittamista varten. Luin ne hänen mielikseen läpi. Ei niissä mitään uutta ollut. Vanha auto annettiin vaihdossa uutta ostettaessa ja uuteen siirrettiin vanhan vakuutus. Varusteitakin näytti uudessa olevan vakiomallia enemmän. Vesa oli myyntitilanteessa halunnut myydä siihen vaikka mitä tarpeellista. Olin heittänyt silloin lantilla hänen jokaisen ehdotuksen kohdalla ja ottanut ne joille tuli kruuna. Mitä sitä hullu kaikilla varusteilla tekee? Pääasia on turvallinen ja voimakasmoottorinen auto missä lasit toimivat sähköllä, vaihteisto automaattisesti ja se oli ilmastoitu. Tärkein oli luonnollisesti tähti keulalla, sillä en voinut sietää halpamaissa koottuja ritsoja. Joku voisi vielä luulla, että olen joku työtön sosiaalipummi. Lisäksi halpa-autoissa oli yleensä vähemmän tilaa kuin S500 Mersussa ja ne haisivat tympeältä. Mersussa oli ihan rehellinen rahan haju.

- Se maksuhomma menee sitten säätiösi kautta, kuten ennenkin, Vesa varmisteli.
- Joo, kukapa sitä hullulle käteistä Mersun hinnan verran antaisi, hekottelin perään.
- Tämä on sitten tällä selvä.
- Entä se sateenvarjo?
- Ai niin, se löytyy tuolta alakerrasta.
- Meinaatko että tänään sataa?
- Tuohon en osaa sanoa mitään. Jäi säätiedotus katsomatta aamulla.
- Hyvä, ollaan samassa veneessä. Minäkään en katsonut säätiedotusta, sillä se television sääpelle on kovin kyrpä jätkä.

Vesa nousi pöydän takaa ja viittoili minua seuraamaan perässään. Menimme jälleen hissiin ja ajaa hurautimme alakertaan. Kävimme noutamassa sateenvarjon tarvikemyymälän puolelta ja palasimme hissille. Nyt ajaa hurruutimme jo pitemmän aikaa. Matkalla minulle tuli pieni pakokauhu. Aikoiko Vesa muiluttaa minut katolla kaiteen yli, kun kerran kaupat oli jo tehty? Asiakas kun oli maksanut, niin siitä oli helppo hankkiutua eroon. Onneksi minulla oli uusi sateenvarjo kädessä. Ajattelin mätkiä sillä henkeni edestä, jos tuo automyyjämurhaaja tulee yhtään lähemmäksi. Päätin alkaa heti harjoitella julmia ilmeitä, sillä paha ilme oli monta kertaa jo taistelun puoli voittoa. Sen toisen puolikkaan hoitaisin sateenvarjolla. Harmi kun Pontin Jaska ei ollut paikalla, hän olisi räjäyttänyt koko autoliikkeen tuusan paskaksi ja nauranut päälle Marlosen Pekan kanssa.

- Perillä, Vesa ilmoitti ja astui ulos hissistä.
- Tämä on sitten tässä vai? varmistelin pala kurkussa.
- No voisihan sen niinkin ilmaista.
- Ja paluuta ei ole?
- Näin se valitettavasti on. Kyllä me olemme tässä vaiheessa yleensä todenneet, ettei paluuta ole, Vesa naurahti kolkosti.
- Menemmekö me loppumatkan portaita pitkin? utelin ympärilleni katsellen.

Olimme tulleet isoon parkkihalliin, jossa ei ollut taivas kattona. Siellä näytti seisovan uusia ja käytettyjä autoja. Oliko kyseessä sittenkin klassinen ruumis takakonttiin juttu? Vesahan saattoi olla Kaposen Alin jälkipolvea. Katselin lähintä autoa ja mietin sen alle ryömimistä. Jos tunkisin itseni sinne, niin olisinkohan turvassa? Otin jo pari askelta autoa kohti, kun mieleeni tuli kuuma pakoputki ja katalysaattori. Entä jos autolla onkin ajettu vasta ja poltan poskeni katalysaattorissa? Voi helvetti, en kait minä nyt palaneen posken kanssa viitsi näyttäytyä missään.

- Ei helvetti! sano nyt suoraan miten tämä päättyy, karjaisin tuskaa täynnä.
- Niin, onhan tämä vähän vaikeaa minullekin, Vesa mutisi.
- Jälkeenpäin otat varmaan lasillisen.
- Tuo on kyllä totta. Harvoin sitä saa tällaista tehdä, aivan liian harvoin, automyyjä myhäili pirullisen kolkosti.
- Se on säitä pidellyt, yritin nerokkaasti kääntää keskustelua toiseen aiheeseen.
- Täällähän se onkin, Vesa ilmoitti ja viittoili minua tulemaan luokseen.

Automyyjä seisoi rivissä kolmannen auton takaluukun kohdalla. Oli näemmä valinnut ison mustan Mersun ruumiini pois kuljettamiseen. Jos tästä jotain hyvää pitäisi keksiä, niin onpahan ainakin tyylikäs kyyti Ernestin kropalle, vaikka vain takaluukussa.

- Vesa hei, montako saitte eilen hengiltä? pitkä haalaripukuinen mies huusi erään auton takaa.
- Ei yhtään. Luulen että tänään päästään yhdestä.
- Hyvä homma, ei niitä pidäkään sääliä, haalarimurhaaja nauroi kolkosti ja kalisutteli jotain tappovälinettä katseilta suojassa.
- Mi-miten sinä sen tappamisen? kakistelin ilmoille kysymyksen.
- Pää siinä yleensä lähtee.
- Irtikö?
- No joiltain lähtee ja toisilla se jää siihen retkottamaan. On me myös ihan tavallista myrkkyä käytetty loukkujen sijasta. Pirullisia nuo hiiret näin talviaikaan.
- Hiiret? täälläkö?
- Ei kun ihan kotona. Asumme sen verran maalla, että niitä riittää vaivoiksi asti.
- Onko tuo minun Mersuni, havahduin usvaverhon takaa.
- Jep, tulehan niin käydään tämä vielä läpi mahdollisten virheiden takia.
- Pidän vain virheettömistä autoista, joten suostun pyyntöösi.
- Pojat toivat jo vanhan autosi tavarat tänne ja laittoivat ne täsmälleen samoihin paikkoihin. Muistelen sinun olevan kovin tarkka kaikesta.
- Tuosta hyvästä saat toisen tikkarin, innostuin ja kaivoin taskusta punaisen pallotikkarin.
- Kiitos, syön tämän myöhemmin jos sopii?
- Totta kai.

Tämän jälkeen kävimme auton läpi ensin ulkoapäin. Vesalla oli jopa suurennuslasi povitaskussa maalipinnan syynäämistä varten, mutta en halunnut altistaa silmiäni sille. Tiedä vaikka loisteputken valo olisi kimmonnut Mersun kiiltävästä pinnasta ja vahvistunut tappavaksi lasersäteeksi kohdatessani silmäni. Olisihan se ollut vitun kiva olla sokea uuden Mersun omistaja. Kyllä tässä elämässä oli näemmä vaikka minkälaisia sudenkuoppia, ihan jokapäiväisissä tapahtumissakin.

Päältäpäin syynäämisen jälkeen Vesa siirsi auton luvallani väljempään paikkaan, jotta saimme kaikki ovet reilusti auki. Halusin ehdottomasti kokeilla, että kaikkien ovien saranat ovat timmissä kunnossa. En voinut sietää autossani roikkuvia ovia enkä väljiä saranoita. Myöskään mitään nitinää en halunnut kuulla autoni ovia avatessa. Kaikki tuntui toimivan vallan mainiosti ja Vesan mainitsemat tavaratkin olivat autossa. Heitin saamani sateenvarjon takakonttiin lasinpesunesteiden ja tavaroideni sekaan.

- Opastanko sinua näiden hallintalaitteiden kanssa? Vesa kysyi.
- Ei tarvitse. Laitan silti saamaani kyselyyn, että kävimme kaikki hallintalaitteet läpi ja Vesa on paras automyyjä.
- Tämä selvä, uskoinkin sinun tuntevan Mersun hallintalaitteet hyvin.
- Jes, sano vielä että olen hyvä jätkä.
- Ernesti, olet hyvä jätkä.
- Vesa, olet hyvä automyyjä, kehuin takaisin.

Oloni parani oikein kohisten, kun automyyjäkin alkoi kehua meikäläistä hyväksi jätkäksi. Tuskin kukaan asiakas voi liikkeelle kovin paha jätkä olla, jos on juuri ostanut varusteineen 162 070 euron Mersun käteisellä. Vesa olisi halunnut myydä varusteita paljon enemmänkin, mutta lantti valitsi minulle nämä. Rahalla oli kovin kätevä valita rahanarvoisia varusteita. Istuuduin autoon ja laitoin turvavyön kiinni. Olin juuri käynnistämäisilläni sitä, kun mieleeni palasi yksi takauma.

- Vesa, onko teillä vielä niitä hyviä suklaakarkkeja, sellaisessa raidallisessa paperissa?
- Jaa, odotas kun mietin…saattaa niitä olla tuolla alakerrassa.
- Soittaisitko minulle sellaisen, mutta vain yhden. Viimeksi autoa hakiessani sain sellaisen ja siitä jäi aika hyvä maku suuhun. Oli kiva ajaa uudella autolla ja makustella suklaatia.

Vesa otti kännykkänsä ja rimpautti jollekin, joka lupasi tuoda suklaata. Isoissa kaupoissa piti pienempienkin yksityiskohtien olla viimeisen päälle kunnossa. Ajatella miten kovasti liikettä harmittaisi, jos tämän Mersun kauppa oli kaatunut tarjoussuklaaseen, jonka viimeisen palan olisi talon siivooja syönyt salaa siivouskomerossa. Sitä hohhoilevaa johtajaa saattaisi hohhoiluttaa vieläkin enemmän, edellyttäen sen tajuavan miksi hommat meni puihin. Suklaatia odotellessani huudatin Mersun stereoita kybällä. Liikkeen pojat olivat näemmä laittaneet siihen saman radioaseman mikä vanhassa oli ollut päällä. Olisihan tähän sopinut myös sähkömiesten valtatie helvettiin biisi, mutta en säilytellyt autossa levyjä. Olin aikoinaan kokeillut sitäkin, mutta minulla oli hitonmoisia vaikeuksia saada cd-torni pysymään pystyssä ajon aikana.

- Tässä…tätä…suklaata, punatukkainen tukevahko nainen tuli selittämään puuskuttaen.
- Montako minä käskin tuoda? Vesa kysyi naiselta.
- Yksi, siis yhden.
- Montako sinulla siinä on?
- Ko-kolme.
- Ja siinä on liikaa?
- Kaksi.
- Hyvä, laitatko nyt ne kaksi johonkin pois näkyvistä ja annat sen yhden minulle.

Nainen oli pelkää kysymysmerkkiä, vilkuillessaan vuoroin Vesaa ja vuoroin minua. Hetken häntä katseltuani tulin siihen tulokseen, että tytteli on tainnut istua sen suklaavaraston vieressä pitemmän aikaa.

- Ole hyvä Ernesti, tässä se toivomasi suklaa.
- Kiitos, tätä minä olen aina halunnut.
- Voinko minä mennä? punapää uteli.
- Mene, mutta muista että toiveet toteutetaan juuri kuin ne pyydetään. Asiakkaamme ovat hyvin tarkkoja muotoseikoista.

Punapää murahti tai pieraisi vastaukseksi. En oikein päässyt selville, kumpaa se teki. Liika suklaatin popsiminen pierettää helposti, joten kallistuin sen kannalle.

- Vesa, kiitos, että hoidit suklaatiasian yhtenä kappaleena.
- Mitäs pienistä, sehän on vain työtäni eikä hyvää asiakasta passaa suututtaa.
- Käytkö antamassa punapäälle myöhemmin parrua hyvitykseksi?
- No en nyt sentään.
- Ai sinä olet niitä jätkiä, jotka laittavat muijan ottamaan suihin vaikka sai juuri höykytyksen. Älä sentään imetä itseäsi kuiviin, huikkasin samalla kun jyräytin tuoreen kasikoneen tulille.

Vesa jäi änkyttämään jotain, kun tallasin pedaalia lattiaa kohti. Onneksi se sentään tajusi väistää, ettei tarvinnut lähtiessä ajaa varpailta. Sain tehdä aika paljon rattihommia, ennen kuin olin autoliikkeen pihalla. Onneksi kukaan ei tullut vastaan luiskassa. Pysäytin auton liikkeen eteen ja kaivoin suklaanamin esille paperista. Laitoin sen kielen päälle ja runttasin taas kaasua, nyt oikein reippaasti. Kyllä lähti, totesin mittarin kivutessa hetkessä kahdeksaankymppiin. Vauhtini taisi olla liikaa eräälle mummolle, sillä se jätti rollaattorin keskelle suojatietä ja pinkaisi takaisin lähtöruutuun. Onneksi uudessa autossa on tarkka ohjaus, joten tempaisin vaivattomasti rollaattorin ohitse.

Perstuntumalla tämä uutukainen liikahti vanhaa nopeammin. Jotain tuollaista olin ollut tavaavinani esitteestä ja autolehtien testeistä. Vähän reilut viisi sekkaa sataseen alkoi olla hyväksyttävä kiihtyvyys. Eipähän tarvitse menettää hermoja sen takia, että joku toinen lähtisi valoista nopeammin. Toki nopeampiakin autoja oli, mutta niiden sattuminen samoihin valoihin oli aika hullun tuuria. Pontin Jaskalla oli kyllä aina nopeampia, mutta se oli niin umpihullu, ettei tulisi hitaammilla edes toimeen.

Jottei uuden auton haku ja suussa olevan suklaatin maku menisi ihan hukkaan, kävin tempaisemassa paria lähimpää moottoritietä pienet siivut. Ajoin molempia sen takia, etten osannut päättää kummalla olisi parempi kokeilla uutta autoani. Mieleni oli todella hyvä tuon ajolenkin jälkeen, sillä kukaan ei ollut mennyt minusta ohi koko matkalla. Nousin kotipihalla todella tyytyväisin mielin autosta. Olin juuri lähdössä kiertämään autoa ympäri, kun mieltä alkoi ahdistaa. Halusinko minä tosissaan palata tuohon entiseen pakkomielteeseeni? Oliko siinä todellakaan mitään järkeä? Istuin vielä hetkeksi autoon miettimään elämäni ja autoiluni tarkoitusta. Noin vartin mietittyäni päätin kääntää elämässäni kokonaan uuden lehden. Nousin uudestaan autosta ja taputin neljä kertaa sen konepeltiä. Astelin sen jälkeen takaluukun luo ja taputin sen kantta neljä kertaa. Noin, nyt en ollut enää jumissa missään vanhassa pakkomielteessä, sillä minulla oli uusi pakkomielle, hihittelin poistuessani uutukaisen autoni luota.




© Rauno Vääräniemi