www.rutinoff.net etusivulle
Ernesti Kilarin etusivulle
Takaisin tekstipohjaiselle sivulle

26.2.2006

92. Johtajatähti

- Ernesti, illalla sitten, minä soittelen, Raisa ilmoitti ja poistui luotamme kävellen.
- Jonoonko teidät pitää pistää, perkele! manailin perään.

Vesan mennessä käynnistämään autoa, minä jäin katselemaan Raisan tiukoissa farkuissa keikkuvaa peppua. Voisihan se ilta mennä Raisan kanssa ihan kivasti. Toisaalta myös Lissu oli ollut vailla seuraa, mutta oliko se enää illalla? Pitäisiköhän ne pyytää molemmat kylään ja tehdä vaikka voileipä? Jos tekisi sellaisen terveellisen kurkkuvoileivän, jossa olisi vielä muutama salaatinlehti. Naiset voisivat olla tyytyväisiä, kun tekisin niille kevyttä apetta. Toisaalta taas kaksi naista söi yhtä enemmän, joten tilanne meni jälleen aika kinkkiseksi. Olin vajonnut syviin voileipäajatuksiin, koska havahduin säpsähtäen Vesan rykimiseen ja rannekellon esittelemiseen.

- Oletko ostanut uuden rannekellon? kummastelin mokomaa kellolla leuhkimista.
- Ei mitään kiirettä, mutta voidaanko jo mennä?
- Niin lähti, kuin Annikki Tähti, naurahdin.
- Anteeksi mikä lähti? Vesa kummasteli.
- Pöllö puusta.
- Jaa, vai pöllö, kuljettajani mutisi jotenkin epäuskoisen näköisenä.

Olin juuri tarttumassa apukuskin oven kahvaan, kun käteeni tuli kramppi. En saanut sitä vietyä edes oven kahvaan, vaan kramppi piti käteni etäällä koko ovesta.

- Mikä helvetti sinuakin taas vaivaa? karjaisin reippaalla voimakkuudella.
- Eihän…minua…mikään vaivaa. Ollaan vaan ihan rauhassa tässä parkkipaikalla ja lähdetään sitten kun sinulle sopii, automyyjä nikotteli naama valkoisena.
- Pöllö, ei kun Tähti, puhuin kädelleni. Se ei tottele minua nyt.
- Voin avata sen oven.
- Älä nyt hullulle hulluja puhu! kokeilen takaovea.

Astuin takaoven kohdalle ja naps, käteni oli hetkessä kiinni sen kahvassa. Irrotin käden siitä ja kokeilin uudestaan etuovea. Tällä kertaa en päässyt edes niin lähelle mitä ensimmäisellä kerralla. Vittu miten kädetöntä touhua, manailin itsekseni siirtyessäni takaovelle. Avasin oven ja istahdin takapenkille. Tässä takapenkillä istuessa oli yksi vakava ja sitä kautta huono puoli. Istuin sen verran takana, että esimerkiksi edessä olevat uhkaavat tilanteet saavuttavat silmäni huomattavasti etupenkkiläisiä myöhemmin. Kerkiäisinkö kunnolla edes reagoida, jos Vesa päättää ajaa tämän auton vastaantulevan rekan alle tai valotolppaan? Jos se vielä ajaa rajoitusten mukaan, niin me molemmat saatetaan jäädä kitumaan.

- Valmis? Vesa kysyi.
- Joo, kuin hullu puurottomalle aamiaiselle.
- Sitten menoksi.

Vesan peruuttaessa autoa parkista, näin vilahduksen parvekkeella tupakalla olevasta Mätösestä. Toivottavasti sen idiootin äly riittää tajuamaan, mikä esine siellä parvekkeella majaili. Hitto, olisi pitänyt kirjoittaa siihen isolla RANNEKELLO ja varustaa se vanhoilla henkseleillä. Olisi ollut kiva nauraa räkättää, kun Mätönen olisi laittanut sen ranteeseen ja patsastellut pihalla. Vahingonilo se oli yksi elämän suurimpia iloja, kunhan se vaan kohdistui johonkin toiseen kuin minuun. En voinut sietää, että minulle nauretaan. Hullujen kustannuksella ei saa pilailla, mutta terveet kusipäät olivat vapaata riistaa, oli ollut yksi mottomme suljetulla. Senpä takia jotkut hoitajat eivät kestäneet edes ensimmäistä vuoroaan siellä keskuudessamme. Osa kyllä palasi myöhemmin - potilaana.

- Nyt hanaa! karjaisin Vesalle kun olimme ensimmäisissä valoissa.
- Tässä on 70km/h nopeusrajoitus.
- Mitä sitten? vai oletteko te automyyjät jotain nössöjä köröttelijöitä?
- Tämä selvä, Tähti naurahti ja kohta nopeus kiipesi satasen tuntumaan.

Johan alkoi olo parantua, kun vauhti nousi laittomuuksien puolelle. Hulluthan eivät rajoituksia tarvitse, eivätkä myöskään niiden kuskit. Nyt oli sellainen tilanne, että jos olisin polttanut, olisin laittanut sikarin palamaan. Istuin ensimmäistä kertaa tämän Mersun takapenkillä, ikään kuin herra johtaja konsanaan. Mielenrauhani säilyi myös loppumatkan, sillä Vesa antoi Mersulle apetta ihan kunnioitettavan reippaasti. Oli oikein ilo huomata, ettei suosikkimyyjää tarvinnut alkaa vaihtaa toiseen nössöilevän ajotavan takia. Hetken aikaa jo pelkäsi, että olin asioinut jo muutaman vuoden jonkun tientukon kanssa. Kesken parhaimpien matkanautintojen Vesa pysäytti auton ja sammutti sen moottorin.

- Hyi sinua, kehtaatkin jättää matkan kesken, toruin häntä silmät kiinni.
- Olemme perillä.
- Oikaisitko jostain?
- En, sillä tätä suorempaa reittiä ei ole.
- Olisit kiertänyt vaikka Kuusamon kautta.
- Päivä ei riitä ja sinä halusit uuden autosi tänään.
- Ai niin, no ensi kerralla tulet sitten pari päivää aikaisemmin, niin voidaan vähän kiertää Suomea.
- Mennäänkö sisälle liikkeeseen? uusi autosi on siellä, Vesa ehdotteli ja piti samalla takaovea auki.

Astuin ulos autosta, kuin isompikin porho. Olihan tässä kyydissä olemisessa omat hyvät puolensa, mutta silti minä ajoin mieluimmin itse. Lähdin seuraamaan automyyjää tuttuakin tutumpaan autoliikkeeseen sivuoven kautta. Olin juuri kysymässä, onko tämä joku duunareiden sisäänkäynti, kun vastaan tuli toinen asiakas automyyjän kanssa. Jätin kysymättä tällä kertaa ja keskityin seuraamaan johtotähteä eli Vesa Tähteä. Olimme juuri sivuuttamassa avo-Mersua jonka vierellä notkui joku tyyppi. Miehellä oli kyllä siistit vaatteet, mutta olemus oli jollain tapaa räjähtänyt.

- Älä siinä notku, ei sinulla tuollaiseen ole varaa. Sinuna minä menisin ihan oikeisiin hommiin, huomautin miehelle.
- Ernesti hys, Vesa sihahti.
- Turhaan hyssyttelet. Tuskin tuokaan voi sille mitään, että on köyhä, virkoin vauhtia kiihdyttävän automyyjän selälle.
- Tänne näin ja heti, hän sihahti nurkan takaa.
- Täälläkö se minun autoni on?
- Se oli meidän johtaja. Uusi kaveri, jolla oli eilen pitkälle venynyt illanvietto suurasiakkaan kanssa.
- Kiva kun kerroit, menenkin heti moikkaamaan todellista johtajatähteä.

Käännyin välittömästi ympäri ja lähdin suunnistamaan kohti avoauton luona hohhoilevaa johtajaa. Olikohan se vielä kännissä, kun ilme oli aika kummallinen, mietiskelin häneen eteensä astellessani.

- Ernesti Kilari, ja te olette? ojensin käteni kohteliaitten ihmisten tapaan.
- Henry Puatro, autoliikkeen johtaja.
- Hetkinen, oletko aivan varmasti tämän liikkeen johtaja?
- Anteeksi, miten niin?
- Etunimi viittaa Fordiin ja sukunimi Audiin, hihittelin.
- Kyllä olen. Olen aloittanut täällä kaksi kuukautta sitten.
- Minne entinen johtaja joutui, se oli ihan mukava kaveri.
- Hän siirtyi toiseen liikkeeseen.
- Pistäpäs sitten kalenterin reunaan, että Ernesti käy syömässä kohta ison pihvin teidän ruokalassa firman laskuun.

Koska automyyjäni odotteli, jätin herra johtajan miettimään viimeistä kommenttiani aivan yksinään. Jätkällä taisi tosiaan olla vuosisadan kanuuna, niin hitaasti se ajatus näytti tänään juoksevan. Pitäisiköhän minun tehdä tälle liikkeelle palvelus ja soittaa pääkonttoriin ja kertoa uuden johtajan alkoholiongelmasta? Henry voisi vielä tulla joskus kiittämään hänen ryyppyputkensa katkaisemisesta.

- Ei helvetti, mikä minua vaivaa? murahdin ääneen.

Juokoot itsensä vaikka hengiltä, eihän se minun vikani ollut. Olisihan se nyt todella hullun hommaa, mikäli meikäläinen syntymähullu alkaisi neuvoa terveen papereilla kulkevia kaidalle tielle alkoholin suhteen. Vesa näytti norkoilevan hissin luona, joten suunnistin hänen luokseen. Mitään sanomatta hän astui hissiin ja minä perässä. Nousimme kerroksen ylöspäin ja kävelimme Vesan omaan konttuuriin.

- Istu alas, ole hyvä, hän kehotti ja kiersi pöytänsä taakse.
- Lattiallako ei saa maata? varmistin.
- Ei mielellään.
- Sitä sattuu paremmissakin piireissä, joten älä välitä, lohduttelin häntä.
- Niin mitä sattuu?
- Selkään sattuu kun istutaan epämukavilla tuoleilla eikä ostata ottaa rennosti missään vaiheessa elämää.
- Tuota, voitaisiinko käydä läpi nämä autojen paperit?
- Mihin laitan nimeni?
- Etkö halua käydä näitä läpi?
- En, sillä Kilari-säätiöllä on niin hyvät lakimiehet, että noiden papereiden on syytä olla kunnossa läpi käymättä.
- Jos nyt kuitenkin, Vesa intti.
- Olkoot, jos saan sillä tavalla jotain alennusta?
- Saat Mersu-sateensuojan.
- Okei, käydään sitten ne paperit läpi, myönnyin tuskaisesti irvistelevälle automyyjälle.

Pitihän minun kokeilla, miten pitkälle se Tähden pinna kestää. Heikkohermoisen automyyjän kanssa en voinut tehdä kauppaa. En voinut sietää hermostuneita ihmisiä, vaan hermostuin niistä itsekin. Päätin palkita automyyjäni ansioituneesta hermonhallinnasta pienellä lahjalla. Kaivelin taskujani hetken ja ojensin hänelle tikkarin.

- Mitä, mikä tämä on? Vesa ihmetteli pallotikkari kädessään.
- Pistä suuhun, niin imetään yhdessä. Minulla on muuten ihan omakin, niin ei tarvitse lutkuttaa vuorotellen, näytin omaa tikaria.
- Niin kait sitten, herra Tähti huokaisi ja rapisteli tikkarin esiin muovikuorestaan.




© Rauno Vääräniemi