www.rutinoff.net etusivulle
Ernesti Kilarin etusivulle
Takaisin tekstipohjaiselle sivulle

19.2.2006

91. Pimppaa tarjolla

Äidin puhelu oli päivän kohokohta, jonka poisjääminen olisi johtanut henkilökohtaiseen romahtamiseen. Onnekseni hän oli tarkka puhelun suhteen, niin en joutunut ottamaan mitään paineita soittoajan suhteen. Ajatella, jos hän lupaisi soittaa kymmeneltä ja puhelin soisikin vasta viisitoista sekuntia yli, sehän suistaisi ajatukseni radaltaan. Olihan äiti toki joskus soittanut myöhemmin, esimerkiksi kerran lääkärissä käynnin takia. Tuo oli muistoina jotain niin karmeaa, etten halunnut muistella sitä, puhumisesta puhumattakaan. Olin ennemmin puhumatta koko puhumattomasta tapahtumasta, niin olin itselleni luvannut. Tälle päivälle minulla oli toinenkin tähtihetki, enkä sillä tarkoittanut V-liikkeen luottomyyjää Vesa Tähteä, vaan uuden autoni hakua.

Puhelun jälkeen kävelin olohuoneen seinällä olevan kellon luo, kiskoin sen irti kiinnitysruuvistaan ja painelin parvekkeelle. Onneksi siihen oli rakennettu laudoista lattia, sillä olin sukkasillani ja betoni on kokemuksestani kylmä talvella. En siedä kellojen tahoilta mitään viivästystaisteluita, joten päätin kylmästi poistaa koko keksinnön asunnostani. Roskiin en ala moista kapinallista kuskata, sillä sehän voisi vaikka karata roskapussista matkalla roskakatokseen. Parempi heittää se littana ja pyöreänmuotoinen tiktak suoraan jonnekin kauas. Sopivaa kellon laskeutumispaikkaa ja sille mahdollisimman ikävää päämäärään miettiessäni, huomasin Mätösen mulkun parvekkeen. Onneksi kaupunkirakentaminen on tiivistä, joten kellon saaminen mulkeron parvekkeelle ei vaatinut kuin hitusen hullun tuuria ja kunnossa olevan heittokäden.

- Hidastelehan nyt, niin tiput pihalle, hähähää! huusin lentävän klokun perään vahingoniloisena.

Sinne meni että mäjähti, nimittäin suoraan Mätösen parvekkeelle. Toivottavasti se ääliö alkaa seurata aikaansa tuosta kellosta. Kiva nähdä kun jätkä myöhästyy omista hautajaisistakin mokomankin kellonromun takia, hihittelin itsekseni täydellisen onnistumisen piristämänä. Olinhan onnistunut pääsemään eroon mokomasta viisaripellestä. Yritin seurata, että huomaako Mätönen kellon laskeutuneen parvekkeelleen, kun olohuoneessa alkoi soida puhelin.

- Minä, Ernesti, puhelimessa, huohotin luuriin parin juoksuaskeleen jälkeen.
- Vesa Tähti tällä terve, olen kohta siinä teidän pihalla.
- Jumprahuiti, tuletko tähtikeulalla?
- Tulen, istun tässä työkaverin kyydissä.
- Eihän se vaan ole niitä haalaripukuisia, eihän?

En voinut sietää rasvan hajua, oli se sitten minkä merkkisen auton korjaamosta tahansa. Tämä sietämättömyys juonsi juurensa erääseen Marlosen Pekan lukemaan artikkeliin. Siinä sanottiin, että voimakas vaseliinin, moottoriöljyn, dieselin tai muun vastaavan aineen haju saattoi tehdä hallaa hajuaistille. En halunnut tuhota herkkää hajuaistiani, sillä pimpin hajua oli kiva haistella, nyt kun lääkityksen pois jättäminen antoi kyvyn siitä nauttimiseen.

- Ei Ernesti, en ole haalaripukuisen kuljettajan kyydissä.
- Luojalle…ei kun sinulle siitä kiitos, huokaisin helpotuksesta.

Automyyjäni sanoi vielä ennen kuin katkaisin puhelun, ettei minulla olisi minnekään kiire. Hän kuulemma joutaa odotella pihalla. Jäin miettimään tuota lausetta. Miksi minulla muka ei olisi kiire? Minullahan saattoi olla vaikka miten perkeleellinen hoppu uuden Mersuni rattiin. Pitääkö tässä muka ruveta pelaamaan aikaa ja mennä pihalle vasta huomenna? Ei, parempi mennä heti, sillä huomenna saattaisin olla henkisesti ihan loppu vanhan Mersun omistaja. Tiedä vaikka veisivät jo yöllä jonnekin lataamoon potemaan vanhan Mersun oireyhtymää. En halunnut enää laitokseen, joten juosta tömistelin eteiseen ja aloin kiskoa ulkovaatteita päälle.

- Hyvästi koti, palaan kohta! huikkasin ovella pamauttaessani sen perässäni kiinni.

Astuin reteesti hissin eteen ja aloin survoa sen kutsunappia tunteella. Minulla ei ollut aikaa tuhlattavaksi, ettei vaan pahin autoinnostus menisi ohitse. Ajatella jos olenkin siellä autoliikkeessä nukahtamaisillani tylsyyteen. Voisivat vielä luulla, ettei niiden myymä auto kiinnosta minua ollenkaan. Samassa takanani avattiin ovi

- Heippa Erkku! naapurini Lissu huikkasi.
- Eipäs nimitellä, tuollainen ahdistaa, murahdin päätäni kääntämättä.
- Upee kuosi sulla tänään.
- Vau, niin sinullakin, totesin kääntyessäni ympäri.

Mikä näky siinä Lissun ovella seisoikaan? Naapurini isorintainen blondi oli ensin takanani ja nyt edessäni kylpytakissa, joka oli kovin huolettomasti päällä. Oikeastaan en ollut aikaisemmin tajunnut, että kylpytakkia voi pitää vain tuolla tavalla olkapäällä.

- Eeeh, ei karvan karvaa, totesin hänen alapäätään tuijottaen.
- Eikä sulla kenkiä, hihii.
- Tissitkin näkyy, huohotin lisää.
- Eikä sinulla ole vieläkään kenkiä.
- Minullako?
- Just sinulla. Olin juuri tulossa suihkusta kun kuulin oven paukkaavan. Päätin kurkistaa kuka siellä paukuttelee, ja sinähän siinä rakas naapurin orhini.
- Ihahaa tai siis minähän se tässä, hau!
- Et kerkeäisi vaikka pikku panolle? Lissu nuolaisi huuliaan kysymyksen lomassa.
- Joo, totta kait. Sovitaanko ensi viikolle joku päivä?
- Ernesti, nyt!
- Ne kengät, voi naapurin vittu! karjasin ja ryntäsin ovelleni.
- Enkö minä kelpaa? Lissu huuteli perääni.
- Ei nyt, asiat pitää laittaa tärkeysjärjestykseen. Ensin kengät, sitten auto ja kolmanneksi naiset, huutelin omasta eteisestä kenkiä jalkaan kiskoessani.

En tiedä mikä hitto kenkiäkin vaivasi, sillä ne onnistuivat sotkemaan nauhansa niin, että kävelemään lähtiessäni huomasin niiden olevan yhdessä ja vielä kovin tukevasti.

- Tekin vielä, saamarin naruhirviöt, kiroilin repiessäni nauhoja irti toisistaan.

Tein uuden yrityksen mahdollisimman leveässä haara-asennossa, sillä hulluillehan eivät narukengät soittele narujaan. Seuraavan kerran otan sakset mukaan ulos lähtiessäni, niin nähdään kuka käskee ja miten kovaa. Jalat levällään nauhojen sitominen osoittautui yllättävän hankalaksi urakaksi. Uhkasin vaihtaa kengät kumisaappaisiin, ellei homma ala jatkossa sujumaan haluamallani tavalla. Ernesti on pomo, kengillekin! Päästyäni takaisin rappuun, huomasin Lissun olevan vielä ovellaan.

- Elä hyvä tyttö tavaraasi palelluta siinä ovella. Menisit vaikka peiton alle, opastin tuota tavarastaan kovin huolimatonta sinkkunaapuriani.

- Voi Ernesti, ei se palellu. Tule vaikka koittamaan miten lämmin se on.
- Oletko Lissu kuullut miten tämänvuotisen Mersun kasikone höpöttää? tiedustelin hissin ovea avatessani.
- En.
- En minäkään, joten moikka taas Lissuseni!

Hitto että tuo naapuri osasikin olla tyrkky ja aina väärässä kohtaa, manailin itsekseni. Tulla nyt tuolla tavalla hetkuttelemaan ovelle ilman rihman kiertämää. Toivottavasti ei vilustuta itseään, sillä en halunnut olla missään seksisuhteessa räkätautisen naisen kanssa. Tiedä vaikka köhisi päin ja saisin jonkun inhottavan taudin, hyi hitto. Pitäisiköhän minulla ostaa sille villahousut, ettei tarvitse paljain pimpein ovella notkua? Tajusin viimein hissin olevan alakerrassa ja yritin työntää sen ovea auki.

- Häh? Mitä nyt? karjaisin hissin lähtiessä takaisin ylöspäin.

Voi perse, joku hätähousu ei malttanut odotella, että maksavat asukkaat pääsevät pois hissistä. Päässä alkoi taas oikein suhista ja puhista mokomankin hätäpellen takia. Joku viisas sanoi kerran, että vain naidessa vedellään edes taas. Se nyt ei pitänyt aivan paikkaansa, sillä tämä hissi harrasti samaa, perse! Matka jäi aika lyhyeksi, sillä hissi pysähtyi toiseen kerrokseen.

- Sinä, murahdin ovesta sisälle tunkevalle Raisa Pykälälle.
- Päivää Ernesti. Miten sinulla menee naisrintamalla? verovirkailija Pykälä tiedusteli.
- Oletko munaa vailla? menin suoraan asiaan.
- Jep, Raisa totesi suorasukaisesti ja tuli aivan kiinni.
- Kiva peppu, ilmoitin kouraistessani hänen takamustaan.
- Mennään meille, minulla…on…vapaapäivä, Raisa huohotti korvaani.
- Hankkisit vaikka jonkun kivan harrastuksen tai hieromasauvan, murahdin tunkiessani itseni hänen ohitseen hissin saapuessa toistamiseen alakertaan.
- Sopisiko illalla? Raisa kärtti seuratessaan ihan kannoilla.
- En tiedä, paha sanoa, tämä tuli jotenkin niin äkkiä.
- Minulla olisi viiniäkin pari pulloa, pliis.
- En tiedä, voi olla, että haluan kuunnella kasin laulua.

Mikä näitä naisia taas vaivasi, voi kaksi kertaa ja pillerit päälle. Eikö tässä talossa saa enää yksinäinen mies rauhassa ajaa hissillä? Eihän minulla siis naisia vastaan mitään ollut, mutta kun ne tulivat aina väärään aikaan tavaroitaan esittelemään. Juttujahan saattoi ja pitikin tehdä spontaanisti, mutta vain ja ainoastaan minun omasta halusta. Jos sitä ehdotti joku toinen, niin mistä minä tiedän oman itseni olevan siihen täysin valmis? Saattoihan olla niin, että joku osa omasta minästäni ei ollutkaan täysin valmis ja systeemit menisivät sen takia aivan poskelleen. Herranen aika, millaisia paineita sitä saattaakaan ihminen saada tuollaisista seksiehdotuksista ilman varoitusta.

- Vesa, oletko vailla naista? hihkaisin pihalla Mersuni vierellä seisovalle automyyjälle.
- Anteeksi mitä?
- Otetaanko mukaan, niin saat vähän viihdettä loppupäiväksi? viittoilin vierelleni seisahtanutta Raisaa.
- Minä en nyt oikein tajunnut, automyyjä Tähti nikotteli.
- Eikö pelit toimi vai missä mättää?
- Totta kai toimii, meillä toimii kaikki.
- Ernesti, tarjous koski vain sinua, Raisa sanoi ja puraisi korvalehdestäni.
- Auts, okei. Sorry Vesa, joudut hankkimaan jostain oman naisen.
- Minä olen naimisissa, hän virnisti ja nappasi ojentamani autonavaimet.




© Rauno Vääräniemi