www.rutinoff.net etusivulle
Ernesti Kilarin etusivulle
Takaisin tekstipohjaiselle sivulle

12.2.2006

90. Isukin uusivuosi ja joulumuistoja

Odottavan aika on tunnetusti pitkä. Viimeiset minuutit ennen kymmentä tuntuivat iäisyydeltä. Minusta vaikutti, että seinäkello jota katselin, hidasteli aivan tahallaan. Mitä lähemmäksi tasaa kello tuli, sitä hitaammaksi se kävi. Hermostuksissani aloin miettiä kellon kytkemistä suoraan verkkovirtaan. Kyllähän 240 volttia antaa kellolle aivan toiseen malliin potkua mitä yksi hikinen paristo. Uppouduin niin tuohon kellon virittämiseen, että ajantaju katosi totaalisesti ja viimeiset kaksi minuutti kuluivat kuin siivillä.

- Pirrr, pirrr.
- Haloo äiti, poikasi täällä linjan tässä päässä, hihkaisin luuriin.
- Huomenta rakas poikani, miten olet voinut tänään? äidin rauhallinen ääni tiedusteli.
- Kiitos hyvin, haudutan tässä samalla naapurille teetä.
- Voi kuinka ystävällistä sinulta. Muistat naapurisi vuoden alkua teellä.
- Se vittuili minulle ja päätin terästää teetä astiapesuaineella ja pillereillä. Jos näet television uutisissa jonkun sekopään, niin se ei ole poikasi, vaan poikasi naapuri.
- No hyi Ernesti!

Äiti ei oikein tykännyt minun tempauksista, vaikka osa niistä olikin kuulemma hauskoja ja jopa jollain tapaa hyväksyttäviä. Vaikka äiti oli äitini, niin mielestäni hän oli vanhempana ihmisenä turhan jäykkä nykyelämän pyörteisiin. Maitotyttöjen aika oli ohi ja nykyisin oli tehtävä muutakin kuin heinää.

- Äiti, vanhenenko minä nopeasti jos kytken tuon seinällä olevan kelloni verkkovirtaan?
- Voi poika kulta, et menisi tekemään mitään kytkentöjä itse. Menisit vaikka ostamaan sellaisen kelloradion, niitä voi kytkeä suoraan pistorasiaan.
- Minulla on makuuhuoneessa kelloradio, mutta haluaisin olkkarin kelloon lisää potkua.
- Et menisi tekemään mitään itse, ettei käy niin kuin isällesi kävi, äiti huokaisi ja alkoi niiskuttaa.
- Vau, onko isukille sattunut jotain dramaattista, kun sinä oikein nyyhkytät?
- Duha pukkasi päälle heti vuoden alkuun. En minä isäsi tekemisiä ole surrut sitten hääyön jälkeen.
- Onko isukki jo haudattu?
- ERNESTI, eihän sitä nyt toiselle voi sellaista toivoa.
- Ai niin. Montako luuta meni poikki? yritin vielä udella.

Äiti alkoi kertoa isän innostuneen rakentamaan sähköisiä raketteja uudeksi vuodeksi, koska ne tulisivat halvemmaksi mitä kaupasta ostettavat ruutiversiot. Isän suunnitelma oli kuskata kaikki käytöstä poistetut sähkölaitteet pihalle ja kytkeä niihin sähköjä eri paikkoihin. Laitteiden olisi kuulemma pitänyt pamahdella näyttävästi ja sinkoutua avaruuden kiertoradoille.

- Yrittikö isukki saada jotain satelliittia pois radaltaan tuolla tempauksella?
- Tiedä häntä, mitä yritti. Lauantai-illan jälkeen sen suusta ei ole tullut montaakaan järkevää sanaa.
- Haittaako tuo?
- Ei minua, mutta naapurit alkavat kuulemma kyllästyä talon katolla seisovaan äijään, joka raivoaa taivaalle päin sellaista kieltä käyttäen, että lasten korvat on pitänyt tukkia pumpulilla.
- Isä on aina osannut ilmaista itsensä tiukan paikan tullen, hymähdin.
- Liiankin hyvin.

Äiti kertoi isän raahanneen pihalle muutamia laitteita, joista ainakin parista radiosta lähti pienoinen savu, hänen suorittaessa kytkentöjään. Leivänpaahdin ei olut tehnyt mitään, ellei isän uutta kampausta laskettu mukaan. Bensakäyttöinen ruohonleikkuri sen sijaan oli jymähtänyt vallan komeasti, siis isukin mielestä. Haittapuolena tuosta oli rikki mennyt olohuoneen ikkuna. Isän mukaan avaruusmiehet siellä vain vastasivat hänen kokeiluihinsa tulittamalla heidän taloaan laseraseilla. Äiti tosin oli löytänyt sohvaan uponneen ruohonleikkurin leikkuuterän. Isälle kun oli aikoinaan kelvannut vain sellainen leikkuri, jossa oli kunnollinen terä, eikä mitään leikkaavia naruja.

- Äiti, eihän ruohonleikkuri toimi sähköllä, keskeytin hänet.
- Ei niin, sillä isän ajatukset muuttuivat aika nopeasti. Viimeisen kympin sulakkeen palaessa sulaketaulussa, isä päätti räjäytellä ulkovarastosta kaiken turhan.
- Isukki paukutteli sulakkeita, jee, varmaan mahtavaa, hehkutin. – Oliko se ruohonleikkuri sitten turha?
- Isäsi mielestä oli, sillä minä joudan kuulemma lykkiä sitä vanhaa käsikäyttöistä ensi kesänä. Säästetään siinä vesijumpan hinta, kun leikkaan jatkossa nurmikon, äiti huokaili.
- Tilaanko keväällä asfalttimiehet asfaltoimaan kaikki teidän nurmikot? Olisi muuten kiva nähdä isukin ilme.
- Ei Ernesti, kyllä täällä pitää jotain vihreätä olla.
- EIIII, äiti, EIII, en voi sietää sitä väriä. Mielestäni nurmikot ovat vihreydessään kesän surma tai turma tai jotain kauheata.
- Kaikkeen kyllä tottuu ajan kanssa, äiti lohdutteli.
- Niin ne sanoivat siitä jääpuikostakin perseessä. En kerinnyt tottua siihen ennen sen sulamista, joten en usko tuohon tottumisjuttuun.
- Haluatko kuulla mitä isä vielä teki?
- Ilman muuta, on se vaan niin pöllö tapaus, kannustin äitiä kertomaan.

Äidin viritellessä suojaa rikkinäiseen ikkunaan, oli isä jatkanut omia tempauksiaan. Hänen uhreiksi joutui seuraavana moottorisaha ja rautakanki. Isukin teorian mukaan moottorisahaan kytketty rautakanki lähtisi raketin lailla taivaalle, kun niille näyttää tulitikkua. Lähtihän se rautakanki vihdoin ja viimein, mutta isän heittämänä ja vain autotallin seinään, johon se oli jäänyt pystyyn. Moottorisaha on kuulemma läheisen ojan pohjalla, josta sitä ei kuulemma isän eläessä haeta pois. Joku ohikulkija oli nähnyt tuon ja tarjoutunut nostamaa sahan pois ojasta. Isä oli uhannut katkoa sillä sahalla kyseisen hyypiön puolenmetrin pätkiin ja pakata jätesäkkeihin. Oli kuulemma tullut tyyppiin liikettä ilman eri kehotusta. Isä oli vain huutanut perään, ettei kannata juosta, hänen moottorisaha on galaxin nopein.

- Tuliko poliisit? pamputtivatko ne isukkia taas oikein kunnolla? laskitko lyöntien määrän? innostuin valtavasti.
- Ei Ernesti, tällä kertaa poliisit eivät tulleet. Ne soittivat minulle ja käskivät kytkeä isän naruun, ettei se pääse kotipihaa pidemmälle, äiti naurahti varovasti.
- Kytkitkö?
- En, otin vain tikkaat pois seinänvierestä.
- Ja isukki oli katolla vai?
- Siellähän se.
- Aika rankkaa, jos et ole päästänyt sitä vielä alas. Onko se jo ihan sininen?
- Laitoin tikapuut takaisin parin tunnin päästä, mutta isäsi on niin jäärä, ettei tullut alas. Aamulla kun heräsin, menin katsomaan häntä ja siellä se äijä jatkoi katolla mölinäänsä.
- Koko yönkö?
- Niinhän tuo itse väitti, mutta keittiön pöydälle ilmestyneet voitahrat ja leivänmurut puhuvat omaa kieltään. Lisäksi keittiön kaapista oli hävinnyt molemmat termospullot.
- Isukki fuulaa, sehän on aivan pelle, buuuu!
- Miten sinulla Ernesti, joko sait uuden autosi?

Keskustelun aiheen muuttaminen sopi minulle vallan loistavasti, sillä isän uudenvuoden tempaus oli ollut aika tylsää kuunneltavaa. Kaikki mistä puuttui poliisi, ambulanssi ja palokunta, olivat jollain tapaa pliisuja. Alkaakohan isukki vanheta liikaa, kun sen tempuista tuntuu olevan paras terä poissa?

Kerroin äidille miten minun Mersu-kauppojen oli käynyt ja että saan uuden autoni vielä tänään. Onneksi äiti ymmärsi minua auton vaihtamisen suhteen, toisin kuin isä, joka piti sitä hullun perkeleen kotkotuksena. Isä ei ollut koskaan sanonut mitään hyvää sanaa autoistani. Omaansa se innostui välillä kehumaan niin vallan perhanasti. Ei olisi kehunut, jos olisi tiennyt minun sotkeutuneen sen hankintaan ja rahoitukseen. Jos tuo asia selviää isälle jossain vaiheessa, hän joko polttaa koko auton ja tai ajaa sen lähimmältä sillalta alas.

Autosta ajatukseni karkasivat jotenkin jouluun. Olin yrittänyt mennä jouluksi vanhempieni luokse, mutta se oli kaatunut isän päntiömäisyyteen. Isä oli sitä mieltä, että jos minä tulen sinne jouluksi, heillä pitää tilata jostain joulupukki. Ensinnäkin sen tilaaminen on riettaan kallista ja toiseksi joulupukki tulee naamioituneena. Sen pukinparran takana on kuulemma hyvä piilotella vaikka minkälaista hullua. Toisaalta en minäkään olisi halunnut meille joulupukkia, sillä kirveen kanssa olohuoneen nurkassa vahtiva isä saattaisi olla monelle pukille liikaa. Lapsena ollessani isä oli saanut samanlaisen trauman joulupukista ja riisuttanut kerran kyseisen herran kalsareisilleen talon ulko-oven edessä. Olihan se tavallaan siistiä katsella kalsareisillaan olevaan joulupukkia, mutta pukin kiroileminen ei auttanut joulutunnelman luomisessa oikein millään tavalla. En tiedä mitä pukki oikein lähtötempullaan tarkoitti, kun hän talosta poistumisen jälkeen kusi meidän portaille. Onneksi isukki oli niin täynnä itseään, ettei huomannut katsoa tarkemmin pukin perään.

Tottahan se kusijälki oli paljastunut aamulla, mutta se meni aivan normaaliin tyyliin naapureiden piikkiin. Tälläkään kertaan tosin kukaan ei sitä isukille myöntänyt, vaikka hän kävi talosta taloon sitä kirveensä kanssa tivaamassa. Silloin me saimme poliisit kylään, kuulemma joulurahan rikkomisen takia. Loppujoulu olikin ollut minun ja äidin juhlaa, isä oli päästetty vapaaksi vasta tapaninpäivän iltana.

- Harmi juttu se joulu, teillä on aina niin hyvää sikaa, niiskutin äidille vanhojen muistojen nostaessa päätään.
- Totta, mutta isäsi on nykyisin niin arvaamaton. Minä yritän saada sen jotenkin lääkärille.
- Ei se sinne lähde, kun ei ole kuulemma hullu, kerroin mielipiteeni.
- Kyllä lähtee, sillä minulla on suunnitelma, äiti kuiskasi.
- Mikä? kerro jo, pliis äiti.
- Ajattelin kertoa, että hypergalaktiselle avaruusasemalle haetaan kovia jätkiä vartioiksi, pitämään avaruushullut aisoissa. Pääsyn ehtona on vaan lääkärissä suoritettava kehon vahvistus niin ulkoisesti kuin sisäisesti pillereiden avulla.
- Miten ne vahvistavat isukin ulkoisesti, laserillako? hämmästeli kuulemaani.
- Kosteusvoiteella, äiti sipisi.
- Oho, onko kosteusvoide avaruuden järein ase?
- On se isän kohdalla. Kuule Ernesti, nyt pitää lopettaa, isä tulee kohti saksien kanssa, olen kait puhunut taas tarpeeksi hänen mielestään.
- Heippa äiti, soita huomenna, vastasin nopeasti ja katkaisin puhelun.




© Rauno Vääräniemi