www.rutinoff.net etusivulle
Ernesti Kilarin etusivulle
Takaisin tekstipohjaiselle sivulle

05.06.2005

86. Kotimatka

- Haluatko sinä minun menevän maksamaan tuon letkuttamisen? Ilona uteli seteleitään hypistellen.
- Ei kiitos, en ole tottunut ajamaan toisten rahoilla. Tuntisin itseni kovin epäonnistuneeksi Mersun omistajaksi, jos joutuisin ajamaan sitä jonkun hyväperseisen naisen rahoilla.
- Voi Ernesti, sinä se osaat olla kerrasta toiseen niin kohtelias, Ilona sanoi ja suuteli minua intohimoisesti.

Päästyäni viimein irti hänen käsittelystä, ilmoitin meneväni maksamaan itse bensan. Kehotin Ilonaa säästämään rahansa pahan päivän varalle ja ostamaan vaikka jotain pillereitä. Otin Mersun avaimet ja lähdin suunnistamaan kohti huoltoasemarakennusta. Sisällä oli yllättävän hiljaista, vaikka parkkipaikka oli lähes täynnä autoja. Vasta siinä vaiheessa tajusin katsoa tulosuuntaani. Syynä sisällä olevaan hiljaisuuteen oli äskeinen ihmisten muodostaman kuja, jota pitkin olin ajatuksissani kävellyt. Jostain käsittämättömästä syystä en ollut tajunnut koko asiaa sisälle tullessani. Olikohan Ilona laittanut huulipunaansa jotain tainnuttavaa ainetta? Tajuttuani tällaisen vaihtoehdon, minua alkoi välittömästi huimata ja jouduin ottamaan kiinni lähimmästä hyllystä. Nojasin hyllyyn molemmin käsin ja mietin samalla, että kumpi selvittäisi ajatukseni paremmin – liuotinpesuaine vai pesuvaha? Nämä vaihtoehdot tulivat mieleeni sen takia, että molemmat olivat melkein kiinni nenässäni. Käänsin vähän päätäni ja huomasin Cola-pulloja monta korillista. Ehkä limsa olisikin vielä parempi ajatusten selvittäjä, nenässä se ainakin poreilee kivasti.

Pikku hiljaa huimaukseni helpotti ja pääsin jatkamaan kohti huoltoaseman kassaa ja sen takana seisovaa nuorta poikaa. Hondalla ajanut paskatykki oli ollut oikeassa, ei täällä mitään kassatyttöä ollut olemassakaan. Nappasin menomatkalla yhden Cola-pullon käteeni ja menin sen kanssa kassalle.

- Mersun bensaa, sain vaivoin selitettyä kassapojalle.
- Anteeksi mitä? hyvin moni auto käy bensalla, poika ilmoitti.
- Antaa olla, maksan sitten vain tämän limupullon ja saat maksaa tuon Mersuni tankkauksen omasta pussista, murahdin vittuuntuneena.
- Ai tuo viissatanen Mese, joo aika kähee peli, kassapoika sanoi ja alkoi hakata konettaan.
- Onko tänne joku sirkus tulossa vai mitä nuo ihmiset oikein parveilevat tuolla pihalla?
- Ehei, vaan yksi hiton magee mimmi tankkasi tosi seksikkäästi muutaman auton.
- Tiedätkö mitä?
- No?
- Nussin muuten tuon tankkaajatypyn kanssa koko juhannuksen, on muuten kova tyttö sekstailemaan, kerroin tuolle finninaamaiselle unelmoijalle.
- Oho, poika totesi ja piteli kädessään vaihtorahoja.
- Tänne ne rahat, vai meinaatko veloittaa minua tämän tosiasian kertomisesta?
- E-en tietenkään, tässä nämä rahat, poju sanoi ja iski vaihtorahat käteeni.
- Et sitten mene heti vessaan, voisin muuten luulla sinun menevän runkulle, varoittelin häntä.
- Mitä? en toki, minä vaan katselen, poika selitteli hämmentyneenä.

Käännyin ympäri ja lähdin kohti ulko-ovea, sillä tuollainen kuolaava kassapoika ei vaikuttanut kovin järkevältä seuralta kenellekään. Tietty joku bernhardinkoira olisi ollut mielissään mokomasta kaltaisestaan kuolasuusta, mutta minua pelotti sen pärskeiden mukana tuomat erilaiset taudit. Varminta olisi ollut käydä huoltoaseman vessassa pesemässä naama mahdollisten mikroskooppisten roiskeiden takia, mutta paskatykin takia sekin vaihtoehto oli poissuljettu. Minua oikein kiukutti tuollaiset toisten elämää ohjailevat paskatykit ja kuolasuut, niiden takia jouduin käymään itseni kanssa läpi mitä moninaisimpia asioita. Astuin ulos huoltoasemarakennuksesta ja harpoin kohti autoani ja sen vierellä odottavaa Ilonaa. Jostain syystä siinä matkalla tunsin elämäni kovin tyhjäksi.

- Ihana paikka, Ilona henkäisi päästyäni hänen luokseen.
- Joo, letkua letkun perään, totesin happamasti.
- Niin, ja vielä niin monta hyvännäköistä urosta kaiken letkumäärän lisäksi.
- Minun elämäni tuntuu tällä hetkellä kovin tyhjältä, kerroin tuntemuksistani.
- Ihanko tosi? Minulla tuli samanlainen tunne, kun se hirmuinen yleisö lähti veks, Ilona innostui.
- Aivan, henkäisin puolestani tajuttuani tyhjän elämäni perimmäisen syyn.

Totta kai se elämä vaikuttaa tyhjältä, kun jää lähes yksin kylmälle mittarikentälle äskeisen väenpaljouden jälkeen. En osannut kuvitellakaan miten suuren aukon tuollaisen ihmisjoukon äkkinäinen poistuminen saa aikaa elämässäni. Äkkiä arvioituna se jätti elämääni sellaisen mittarikentän kokoisen aukon. Tyhjin tuntemuksin astuin Mersuun ja kehotin Ilonaa tekemään samoin. Vasta autossa istuessani minulle palautui mieleeni yksi asia: en ollut kiertänyt muutamaan kertaan enää autoani ympäri. Aluksi helpotuin tuosta asiasta suunnattomasti ja kerkesin laittaa jo auton käyntiin, kun tuli jälleen takapakkia.

- Minä, minä en pysty lähtemään ajamaan, ulvoin tuskissani.
- Mikä hätänä, kramppaako jalka?
- Ei, kun auton kiertämispakkomielteeni on unohtunut aivan kokonaan jo ties vaikka kuinka monta kertaa.
- Hei, tehdään jotain muuta sen sijasta. Pidätetään vaikka hengitystä sen aikaa, että muutumme sinisiksi, Ilona ehdotteli.
- Ei se ole sama. Ethän sinäkään saa samaa tyydytystä kaupassa olevien karkkipussien rapistelemista ja naimisesta, oikaisin häntä.
- Ai niin, en tietenkään saa. Lisäksi kaupassa on vähän huono leikkiä kikkelileikkejä.
- Minun on pakko käydä oikein juoksemassa tätä autoa ympäri, sanoin ja nousin ulos autosta.

Pakkomielteiden takautumat olivat kaikista pahimpia asioita mitä elämässä saattoi tulla vastaan. Pakkomielteet ovat hyvin täsmällisiä ja nyt jouduin tuon unohtamisen takia elämään lopun elämääni epätietoisena autonkiertämispakkomielteeni kanssa. En voinut enää koskaan tietää, olinko kiertänyt autoa tarpeeksi monta kertaa vai oliko jäänyt joku kerta väliin. Päätin rankaista itseäni ja oikein juoksin autoa ympäri, sen mitä polttoainemittarin läheisyyden takia pystyin. Pingoin molempiin suuntiin tuollaiset viisitoista minuuttia, sillä halusin ennemmin liioitella kuin jäädä velkaa pakkomielteelleni. Olin melko kuitti istahtaessani takaisin autooni, joka oli yhä käynnissä.

- Kannattaisi hankkia verkkarit ja sellaiset piikkikengät, Ilona ehdotti.
- Mitä muuta? puuskahdin väsyneenä.
- Vaikka sellainen kiva otsapanta, jossa lukee ”Hullut urheilijat”.
- Hyvä, ei tämä kovin terveeltä touhulta tuntunutkaan, puhisin hengästyneenä.
- Mennäänkö jo, minulla alkaa olla ikävä omaa asuntoa? Ilona pyysi.

Laitoin vyön kiinni ja tyrkkäsin vaihteen D-asentoon ja annoin Mersulle happea. Parin hyvin epäselvän liittymän jälkeen olimme taas isommalla tiellä ja annoin kasin laulaa tuttua lauluaan moottoritien ohituskaistalla. Ilona ilmoitti, ettei häntä saa häiritä ennen kodin näkemistä. Hän alkoi kuulemma valmistautua henkisesti menneisyyteen palaamista. Muutaman kilometrin ajamisen jälkeen sain puhelimeeni tekstiviesti. Se oli Pekalta, ja siinä luki seuraavaa: ”Onko Tapere itäsuomessa?” Vastasin lyhyesti ja ytimekkäästi ”V”, koska kysymys oli jotenkin epäselvä. En nimittäin tiennyt mitä tai mikä Tapere on, joten vastasin niin, ettei vastauksestakaan saanut selvää. Hulluun kysymykseenhän on aivan älytöntä vastata mitenkään normaalisti. Jokainen suljetulla ollut tietää sen tosiseikan ja joutuu elämään sen kanssa lopun ikäänsä. Joku on sanonut joskus, ettei ole tyhmiä kysymyksiä. Ehkei olekaan, mutta hulluja kysymyksiä ja vielä hullumpia vastauksia sen sijaan on maailma täynnä, ainakin minun maailma.

Annoin Mersun kulkea sikatörkeätä ylinopeutta, sillä mitä vähemmän aikaa vietän tien päällä, niin sitä vähemmän minulle on mahdollisuutta sattua joku onnettomuus. Nopea siirtyminen paikasta toiseen on hullun paras keino pitkään elämään. Viimein saavuimme kotipihalle ja ajoin autoni omaan parkkiin. Sammutin moottorin, nousin ylös autosta ja kiersin sen nyt molempiin suuntiin. Avasin Ilonan oven ja ravistelin hänet hereille.

- En ota, minä en pidä puurosta, hän mutisi sekavan oloisena.
- Häh?
- Hullut eivät pidä puurosta, uskokaa jo, Ilona korotti ääntään.
- Ilona hei, minä tässä, Ernesti!
- Aaah, Ernestikö?
- Sama jätkä.
- Ihanaa, näin taas unta puuronsyönnistä suljetulla.
- Olemme kotona.

Ilona nousi autosta ja minä tyhjensin takakontin sisällön pihalle. Jostain kumman syystä auton takakontissa oli vielä yksi täysinäinen kaljapullo, ja nostin sen myös asfaltille.

- Mä näin, toi on mun, kuului Kaken ääni aivan takaani.
- Kake perkele! tervehdin naapurin elämäntapajuoppoa.
- Löytäjä saa pitää, eiks se olekin niin? hän vaahtosi ja tempaisi kaljapullon käteensä.
- Minähän sen nostin tuosta auton perästä.
- Elä, elä, laskit sen kädestäsi yhteiselle pihalle ja silloin se muuttuu julkiseksi omaisuudeksi, Kake selitti suupieliään lipoen.
- Miten juhannus meni? utelin häneltä.
- Jokos vappu on loppu? Kake uteli silmät harittaen.
- Saat pitää tuon kaljapullon, olet tainnut ansaita sen, nauroin ojentaessani sitä naapurilleni.

Kake häipyi kaljapullon kanssa tyytyväisenä. Paiskasin Mersun takaluukun kiinni ja nostin oman laukkuni vähän etemmäksi Ilonan laukusta. Ilona oli saanut itsensä ulos autosta ja teki pihalla jotain voimisteluliikkeitä. Se puurouni tai painajainen oli näemmä vaikuttanut Ilonaan ihan henkisellä tasolla, sillä en ollut nähnyt hänen aikaisemmin voimistelevan.

- Voisitko voimistella kotona, en haluaisi hienhajun pilaavan tätä kesäisen kotipihan asfaltin tuoksua, ehdotin hänelle.
- Ai anteeksi, en osannut ajatella sitä siltä kannalta, Ilona pahoitteli.
- Miksi muuten voimistelet?
- Nukuin varmaan jotenkin pahassa asennossa autossa ja paikat menivät jotenkin lukkoon.
- Puurouni, siinä se syy, esitin oman näkemykseni.
- Älä?
- Ihan totta. Kerran suljetulla eräs potilas oli nähnyt sellaisen puurounen, missä se pakotettiin syömään iso tynnyrillinen puuroa, siis alkuruuaksi. Pääruuaksi siinä unessa oli säiliöautollinen sitä samaa puuroa.
- Oho, oliko jälkiruuaksi myös puuroa?
- Ei suinkaan, vaan tankkilaivallinen puolukkasoppaa.
- Hyi helvetti mikä painajainen, Ilona puuskahti. – Miten sen unen näkijän kävi?
- Meni aika huonoon kuntoon, oli muistaakseni ihan teholla parisen viikkoa.
- Ai teho-osastolla. Oliko se siinä televisiosarjassa sillai hoidossa?
- Ei kun hullujen teholla. Tuplamäärä pillereitä ja pieni pyöreä suljettu koppi, sekä ruuaksi oli vain vettä ja leipää.
- Minä osaan tehdä pannareita, tuletko joskus maistelemaan? Ilona alkoi selittää.
- Sitten joku toinen kerta, jos elämäni jatkuu vielä.
- Hei Ernesti, meinaatko ihan tosissaan lopettaa elämäsi tähän paikkaan? Ilona huolestui ja tuli halaamaan minua.
- En tiedä, minulla vaan on taas sellainen tunne, ettei elämäni seuraavalla sivulla ole yhtään mitään tekstiä.
- Voi raukkaa, tekisit vaikka jotain hullua.
- Ei se taida auttaa, elämäni ei ole ollut minun omissa käsissä tähänkään asti. Jotenkin minusta vaan tuntuu siltä, että sitä on ohjaillut suurempi ja katalampi voima, mitä kukaan universumin asukki voi edes aavistaa. Lisäksi en ole muistaakseni tehnyt elämässäni mitään kovin normaalia, vaan kaikki on tehty jotenkin toisin, kuin tylsät terveet ihmiset tekevät.
- Mikäs se sellainen voima on? Ilona kummasteli.
- Kynä!




© Rauno Vääräniemi