www.rutinoff.net etusivulle
Ernesti Kilarin etusivulle
Takaisin tekstipohjaiselle sivulle

08.05.2005

82. Vihreän jäniksen paluu

Istuskelin lippalakki päässä kannon vierellä ja mietin syntyjä syviä, kuten nousemista ylös ja tuon laukun hengen nujertamista. Katsoin taas kantoa ja minua vitutti suunnattomasti, etten ollut teräsmies. Teräsmiehenä olisin tempaissut tuon kannon käteeni ja iskenyt sen voimalla päin tuota vittuilevaa Ilonan laukkua. Kyllä olisi ollut kiinalaisilla letit solmussa ihmetellessään maasta singahtavaa laukkua ja sen perässä tulevaa kantoa.

- Kiire, kiire, kiire, Pekka mumisi painellessaan juoksujalkaa minua ohi.
- Mitä nyt, ovatko jossain pillerit tarjouksessa? huusin rastatukkaiselle ystävälleni.
- Paskattaa ja pierettää ja kaikkea muuta ikävää krapulajuttua, Pekka manaili ja singahti vessan oven eteen, jossa päästi takapuolestaan helvetinmoisen pärinän.
- No hyi helvetti, että aloit sitten paskantaa siinä vessan ovella, murahti hänelle.
- No en kait nyt tuonne vessaan mene pieremään, Pekka tuhahti.
- Miten niin et mene?
- Ajattelisit joskus omillakin aivoilla. Jos menen pierrä päryyttämään noin pieneen koppiin, niin tukehdun taatusti oman paskan hajuun. Täällä isommassa tilassa hajut pääsevät heti laajemmalle alueelle ja minun nenäni voi heti paremmin, Pekka alkoi selittää.
- No niinpä tietysti, naurahdin.
- Etkö tosiaankaan muista meidän pieruputkea? Pekka kysyi hämmästyneenä.

Siinä samassa minulle tuli vanhat muistot mieleen. Suljetulla ollessamme oli Pekka ja Jaska kehitelleet huoneeseensa pieruputken, joka vei pierunhajut suoraan ulos ikkunasta. Tähän tarkoitukseen oli yksi laitoksen imuri joutunut luovuttamaan taipuisan letkunsa. Jostain nyysityllä ilmastointiteipillä se oli sitten teipattu tuuletusikkunaan kaltereiden väliin kiinni. Pekan ja Jaskan huoneessa piti pieraista tuohon putkeen, jotta hajut menisivät avaraan maailmaan. Homma oli toiminut tasan niin pitkään, että sitä kyseistä imuria oli tarvittu. Pieruputken tarina oli ollut lyhyt, mutta sitäkin rankempi. Sana tuosta uudesta pieruputkesta oli levinnyt kulovalkean tavoin ympäri osastoa ja jokaisen kynnelle kykenevän oli pitänyt käydä pieraisemassa siihen kerta tai pari.

- Kyllähän minä sen putken muistan ja myös sen tajuttoman hoitajan, hihittelin muistoille.

Eräs nuori hoitaja oli ollut etsimässä imurin letkua ja löysi sen viimein poikien huoneesta. Koska hoitaja oli utelias luonteeltaan, oli hän mennyt kurkkaamaan siihen letkuun ja haistellut sitä samalla. Onneksi ei katsonut siihen tulitikun avulla, muuten koko laitos olisi ollut historiaa. Nyt selvisimme ainoastaan yhdellä paskamyrkytyksen saaneella hoitajalla, joka nyt ei kovin suuri vahinko ollut meille hulluille.

- Täytyy mennä, kohta rytisee, Pekka ilmoitti ja singahti vessan sisäpuolelle.
- Onnea ja menestystä valitsemallasi reiällä, huutelin hänen peräänsä.

Koska häiriötekijät olivat taas minimissään, nousin ylös ja jatkoin Ilonan laukun raahaamista kohti Mersua. Mökin pihamaalle ja tielle jäi melkoiset urat Ilonan laukusta. Viimein se oli Mersun takaluukun vierellä ja mietin sen nostamista sinne.

- Pitäisiköhän niitä kiviä ottaa vähän vähemmäksi? Ilona alkoi miettiä ääneen katsellessaan laukkua.
- Kiviä?
- No, otin vähän muistoja rannasta ja tuosta mökin alta.
- Jaa, olisit sitten pakannut samalla vielä pari mäntyä, murahdin raivosta puhisten.
- On minulla puutakin, kävin liiteristä muutamia halkoja. Ajattelin somistaa niillä kotiin pienen maalaismaiseman, Ilona hehkutti.
- Antaa olla vaan kaikki siellä laukussa, ärähdin ja nostin laukun auton takakonttiin. Onneksi emme olleet reissussa millään riisikupilla, siitä olisi saattanut nyrjähtää koko alusta tuollaisen laukun ollessa takakontissa.
- Ajattele, sinunkaan ei tarvitse ajaa aina tänne asti mökille, kun voit tulla minun luokse haistelemaan ja katselemaan tuttuja kiviä ja halkoja, Ilona hehkutti.

Sain juuri nostettua oman laukun takakonttiin ja suljettua sen, kun äiti käveli paikalle Pekan kanssa. Pekalla oli mukanaan kaksi isoa kassia.

- Ajakaa lapsikullat sitten rauhallisesti. Ei saa kaahata vaikka onkin noin isot autot alla, äiti varoitteli.
- Pitävätkö hullut puurosta? kysyin yleisesti.
- Eivät pidä, Pekka kiirehti vastaamaan.
- No sitten emme myöskään noudata nopeusrajoituksia, ilmoitin äidille.
- Kyllähän minä tuon tiesin, mutta yritin taas kerran, äiti naurahti ja hyvästeli kaikki kädestä pitäen.

Jopa Jaska kömpi autostaan kättelemään ja hyvästelemään äidin. Pekka oli tuonut myös Jaskan tarvikkeet, joten hänen ei tarvinnut lähteä enää aittaan. Tiedustelin pojilta sen turvaportin ja niiden valoheittimien kohtaloa. Sain kuulla niiden olevan matkalla jo jonnekin varastoon. Jaska oli tilannut akenttikuriirin viemään ne varastoon. Kuriiri oli käynyt kuulemma aamuyöllä purkamassa ja hakemassa ne.

- Tiedätkö mitä? Jaska sipisi minulle korvaan.
- Tiedän, Ilonalla on muuten hiton hyvännäköinen perse, vastasin hetkeäkään epäröimättä.
- Hullu! Jaska kivahti.
- Kiitos, olen samaa mieltä, hihittelin.
- Vitoset? Jaska tinkasi.
- Ei kiitos, olen päässyt siitä jo yli, torjuin moisen tarjouksen.
- Raukka, Jaska murahti.
- Mitä se vitoset on? Eikö niissä lyödä jotenkin kättä toista vasten? Ilona puuttui keskusteluumme.
- Ei hulluilla, hörähdin.
- Mitä, nyt minä en ole oikein taas siinä junassa, Ilona kurtisti kulmiaan.
- Nyrkki silmään on hullujen vitoset, siis viisi sormea tällätään nyrkissä toisen silmään, selitin mahdollisimman yksinkertaisesti.
- Tuohan on ihan hullun hommaa! Ilona puuskahti.
- Sanos muuta ja sen takia se onkin niin kiva tehdä jollekin toiselle, aloin nauraa.
- Jäi muuten kesken se tiedätkö mitä, Jaska sanoi. – Sain siltä akenttikuriirilta yhden aika tärkeän jutun.
- Mitä nyt taas? huokaisin.
- Tämän, tadaa, Jaska sanoi ja tempaisi oman auton takakontista vihreän jäniksen.

Jaska kertoi kuljetusta tilatessaan maininneen täällä tarvittavan yhden vihreän jäniksen ja mielellään vielä kuolleen sellaisen. Jaskalla oli tullut mieleen, että äidin elämä saataisi helpottua, jos hän hankkisi jostain vasta kuolleen vihreän jäniksen. Tuo kun toimitetaan sopivaan paikkaan isän löydettäväksi, niin elämä palautuu taas pikkuhiljaa raiteilleen ainakin äidin ja isän kohdalla.

- Jaska, tuo oli nätisti ajateltu, äiti sanoi ja halasi Jaskaa.
- Me akentit osaamme kaikki kotkotukset, jopa tuollaiset jäniskotkotukset, Jaska myhäili tyytyväisenä.
- Minä vienkin tämän jäniksen tuonne isän löydettäväksi, äiti sanoi.
- Jäikö isältä yhtään niitä paistettuja kyljyksiä? tiedustelin äidiltä.
- Jäi sillä niitä vissiin kaksi kappaletta.
- Hyvä. Haukkaa yhdestä palanen ja vie se puoliksi syöty kyljys johonkin näkyvään paikkaan pihalle. Nakkaa sitten tuo kuollut jänis sen kyljyksen viereen, ihan kuin se olisi kuollut siihen isän paistamaan kyljykseen, kerroin suunnitelmani.
- Mitenköhän se isä sen kestää? äiti alkoi pohtia.
- Kestää se, tuo jänis on sille nyt elämää suurempi juttu, joten se jyrää alleen kyljykseen kuolemisen ihan varmasti, vakuuttelin äidille.
- Toivotaan niin, sillä kyllä tämä juhannushulluttelu alkaisi jo riittää. Että se isä, vanha ihminen, jaksaa tuolla tavalla vouhottaa kaikenlaisten hulluuksien perässä, äiti huokaili roikottaessaan vihreätä jänistä korvista.
- Marley on poistunut rakennuksesta, joten voimme lähteä matkaan, Pekka ilmoitti ja istahti autoon.
- Eikös se Marley ole kuol..., Ilona aloitti lauseen, mutta jäi Pekan karjunnalle toiseksi.
- Vain vääräuskoiset reggeen vihaajat voivat edes ajatella siihen suuntaan. Suuri rastamies elää vielä tänäänkin todella voimakkaasti. Katso miten minun vihreä rastani loistaa tässä suomalaisessa suvessa. Ilman Marleyta tämä tukka olisi vain epämääräinen hamppukasa. Nyt se edustaa kaikkea rauhaa, rakkautta ja hyviä sekoiluja, Pekka paasasi kovalla ja kuuluvalla äänellä.

Viimein Jaska teki järkevän tempun, hän pamautti oven kiinni Pekan nenän edestä ja hänen mölinät jäivät Jaskan akenttiauton sisätiloihin. Hyvästelin vielä kerran äidin ja katsoin kun äiti palasi tien yli mökin vierelle odottamaan meidän lähtemistä. Kehotin Ilonaa nousemaan jo autoon ja laittamaan turvavyön valmiiksi paikoilleen.

- Minne nyt? utelin Jaskalta.
- Yksi koirankoppimissioni ensin ja sitten nähtävästi Monacon kasinolle hieman pelaamaan, Jaska ilmoitti tyynesti.
- Vau, että ihan ulkomaille olette menossa. Miten ne hulluille ovat passit antaneet? kummastelin mokomaa uutista.
- Ei ihan. Yhdellä tutulla kaverilla Itä-Suomessa on sellainen Dodge Monaco, johon on tehty takapenkille kahden hengen kasino, Jaska hihitteli.
- Huh, kylläpäs helpotti. Minua meinasi jo alkaa ahdistaa tuo teidän ulkomailla reissaaminen, minä kun en ole saanut passia yrityksistäni huolimatta.
- Kieltämättä tuo passijuttu sotkee hieman tällaisen kansainvälisen akentin toimintaa. Pitää ylittää rajatkin aina työvaatteet päällä ja huomaamatta, Jaska kertoi.
- Pitäkää hauskaa siellä Monacossa, toivottelin hänelle.
- Pistän kortin sieltä jos satun muistamaan, Jaska lupasi ja istahti autoonsa.

Siirryin takaisin oman auton vierelle ja avasin kuljettajan oven. Ilona oli laittanut myös kuljettajan penkin turvavyön kiinni. Avasin sen lukosta ja istahdin vasta sen jälkeen penkille. Laitoin vyön uudelleen kiinni, kun olin ensin itse penkillä. En viitsinyt edes kysyä siitä mitään, sillä eihän hullulta saa koskaan selvää vastausta.




© Rauno Vääräniemi