www.rutinoff.net etusivulle
Ernesti Kilarin etusivulle
Takaisin tekstipohjaiselle sivulle
24.04.2005
- Kop kop, kop kop.
- Hääh, kuka siellä? murahdin unen läpi tunkeutuvalle koputukselle.
- Minä se tässä vaan, Ilona ilmoitti.
- Mitä teet? kummastelin ja raotin silmiäni.
- Hakkaan nauloja. Löysin sinun tyynyn alta vasaran ja ajattelin auttaa sinua naulaamisessa.
- Missä naulaamisessa?
- No niiden laiturin naulojen naulaamisessa.
- Nyt ei mene oikein jakeluun, mutisin noustessani istumaan sängyllä.
Ilona oli seinän vieressä ja paukutti vasaralla naulaa keskelle seinää. Kello näytti olevan vielä hiton aikainen, ei vielä kunnolla edes seitsemää aamulla. Huoneen pöydällä näytti olevan muutamia käytetyn näköisiä nauloja. Herättyäni paremmin, kokeilin käsilläni päätäni joka puolelta, ettei se laiturin vihamielinen naula vaan ole missään kohtaa päässäni. Pienen tutkiskelun jälkeen saatoin huokaista helpotuksesta, olin selvinnyt hengissä naulan kostolta. Taisi olla sittenkin hyvä ajatus hakea tuo vasara turvakseni tyynyn alle.
- Haluatko sinä lyödä tämän viimeisen naulan? Ilona uteli minulta naula kädessään.
- Ei kiitos, olen saanut nauloista aivan tarpeeksi, jatka vaan itse loppuun asti.
- Niin teenkin, tämä on jotenkin rentouttavaa puuhaa näin krapula-aamuna, kun päätä särkee oikein urakalla, Ilona
naurahti ja alkoi paukuttaa naulaa seinään.
En jaksanut alkaa edes udella, miksi Ilona hakkasi nauloja keskelle aitan sisäseinää. Pakkohan siihen oli joku selitys olla, vaikka tyhmempikin. Olisin mielelläni nukkunut vähän pitempään, mutta eihän tuossa paukutuksessa pysty pirukaan nukkumaan. Koska olin pukeissani, nousin ylös ja astuin ulos aitan kuistille.
- Huomenta Pekka, tuumasin portailla istuvalle ystävälleni.
- Vittu mikä jysäri, koko aamun on päässä paukuttanut niin perkeleesti. Ihan kuin joku olisi rakentamassa taloa
vasaralla, Pekka kiroili päätään pidellen.
- Missä Jaska?
- Meni nukkumaan autoon. Ei kuulemma halua kuunnelle enää hetkeäkään minun paukuttavaa jysäriä, Pekka kertoi.
- Milloin ajattelitte lähteä?
- Varmaan heti aamusta, sillä Jaska halusi käydä räjäyttämässä jonkun rakennuksen Itä-Suomessa.
- Miksi?
- Yöllä tuli puhelu satelliittipuhelimeen ja siinä käskettiin eliminoida se rakennus.
- Mikä rakennus?
- Koirankoppi.
- Mitä?
- No siitä perheestä oli kuulemma koira kuollut jonkin aikaa sitten ja se koppi muistuttaa liikaa siitä koirasta.
Jaskan tehtävä on eliminoida se koppi, Pekka kertoili.
- Miten jysäri?
- Hei, se muuten alkaa helpottaa, paukutusta ei enää kuulu, Pekka sanoi.
Samassa Ilona astui ulos meidän huoneesta vasara kädessään. Ilona käveli kuistilla olevan penkin luokse ja istahti siihen. Olin juuri pyytämässä vasaraa itselleni viedäkseni sen takaisin liiteriin, kun Ilona huomasi penkistä törröttävän naulan ja alkoi paukuttaa sitä vasaralla syvemmälle.
- No niin, eipä siitä jysäristä pitkään saanut olla rauhassa, Pekka manaili ja otti päästään kiinni surkean
näköisenä.
- Minä luulen, että kohta helpottaa, lohduttelin Pekkaa.
Menin Ilonan luo ja pyysin vasaran itselleni, sillä en halunnut hermostuttaa isää sen puuttumisella työkalupakista. Ainakin ennen isä oli todella tarkka omista työkaluistaan, siis niistä kahdesta, eli vasarasta ja moottorisahasta. Tuon vasarankin isä oli löytänyt jostain maantieojasta nuorena miehenä. Isän mukaan hänen tarkka katseensa oli havainnut sen jo kaukaa. Äiti tosin kertoi isän möyrineen ojanpohjaa pitkän matkaa hirveässä kännissä ja iskeneen otsansa tuohon vasaraan. Kävin viemässä vasaran takaisin omalle paikalle ja palasin takaisin aitan luokse. Olin juuri ehdottamaisillani Ilonalle ja Pekalle aamiaiselle lähtemistä, kun rannan suunnalta alkoi kuulua kovaäänistä noitumista. Noituja ei ollut mikään yllätys, sillä ääni kuului isälleni.
- Mikähän isääsi nyt vaivaa? Ilona tiedusteli.
- En osaa sanoa, ei tuosta metelistä ota mitään tolkkua.
- Jos sillä jäi pallit laiturilla oleviin laudanrakoihin, Pekka ehdotteli.
- Miten se taas on mahdollista? kummastelin mokomaakin väläystä.
- Jos hyppää mahaltaan veteen, niin siinä on vaarassa jäädä kiinni laituriin, Pekka selitti.
- Ei kait sitä enää hullutkaan harrasta, liian vaarallinen laji jopa meille, sanoi oman mielipiteeni.
- Isäsi ääni ainakin kuulosti siltä, Pekka puolusteli epäilyksiään.
Jäimme hiljaa odottelemaan, kun noituminen kuulosti lähestyvän mökkiä. Muutaman minuutin kuluttua isä käveli jotenkin kärsineen näköisenä ja märkänä mökkiä kohti. Vaikutti siltä, kun hän olisi ollut virkistävällä aamu-uinnilla kaikki vaatteet päällä. Vaatteet päällä uiminen ei ollut mikään yllätys, mutta olisihan sen voinut tehdä ilman noitumista.
- Mitä se Kaaleppi taas siellä kiroilee, herätät vielä kaikki naapuritkin, äiti tuli mökin parvekkeelle torumaan.
- Minähän noidun niin paljon kuin ikinä haluan, perkeleen jänikset, isä karjui takaisin.
- Mitä ne ovat taas tehneet? ovatko ne paskoneet yöllä sinun kalsareihin? huusin isälle.
- Hähähää, hullut ne vaan selittää, eivätkä tiedä tämän maailman tapahtumista mitään, hähähää, isä nauraa räkätti.
- Mitä siellä rannassa oikein tapahtui? äiti tivasi vuorostaan.
- Jäniksen perkeleet purkaneet laiturin tai oikeastaan syöneet siitä naulat, isä murahti.
- Naulat? äiti kummasteli.
- No ne juuri. Ei pysty metsämiesten haulipyssyt vihreisiin jäniksiin, kun ne ovat valmiiksi niin täynnä rautaa,
hähähää.
- Tämä ei kyllä kuulosta ollenkaan järkevältä, äiti huokaisi.
- No perkele, jäniksen papanoita pitkin laituria ja laiturista kiskottu kaikki naulat pois, isä murahti ja istahti
mökin portaille.
- Mitä ne jänikset niillä nauloilla tekevät? äiti tivasi.
- Rakentavat tukikohtaa. Minähän sanoin jo aikaisemmin, että pienet vihreät miehet ovat värvänneet vihreät jänikset
palvelukseensa ja valloittavat niiden avulla koko maan, isä selitti.
- Eiköhän mennä nyt porukalla aamukahville, äiti sanoi ja palasi mökkiin.
Luulin jo hetken aikaa aamulla, että tämä päivä menee aivan perseelleen Ilonan herättäessä minut vasaroimisellaan, mutta taisinkin olla väärässä. Aamu meni kyllä perseelleen, mutta uhrina oli tällä kertaa isä. Ilona oli näemmä käynyt aamulla laiturilla vasaran kanssa ja tullut hakkaamaan niitä nauloja aittaan. Nyt minulle selvisi se Ilonan äskeinen tokaisu laiturin naulojen naulaamisesta.
- Ernesti, pitäisikö sinun isälle kertoa noista aitan seinässä olevista laiturin nauloista? Ilona uteli
varovasti.
- Ei tietenkään, antaa isän itse keksiä ratkaisu tuohon ongelmaan. Sitä paitsi vaaravyöhykkeellä on tällä hetkellä
vain vihreät jänikset ja ufot, joten mitä me turhaan aletaan sotkea isän sotasuunnitelmia,
toppuuttelin Ilonaa.
Ilona lupasi olla hiljaa koko asiasta ja lähdimme kolmestaan mökkiä kohti. Päätimme antaa Jaskan nukkua vielä autossa, sillä hänellä on edessä pitkä ajomatka. Isä istui vielä mökin portailla, tuijottaen jonnekin kaukaisuuteen. Olin juuri astumaisillani portaille, kun isä avasi suunsa:
- No niin, menkää nyt ja syökää viimeisetkin leivät, voi yhden kerran mitä ruuan tuhlaamista, isä huokaili.
- Älkää välittäkö isästä, sillä on ollut vaikea aikuisikä, lohduttelin ystäviäni ja nousin kuistille.
- Minä tiedän tähän tilanteeseen yhden laulun, joka varmasti helpottaa. Olen ajatellut levyttää sen yhdessä Marleyn
kanssa, Pekka alkoi selittää rastaansa sivellen.
- Ihanaa, minä niin pidän kaikista lauluista, Ilona hihkui.
- Se alkaa näin – jänis istui maassa, tork...
- Voi saatanan saatana, ei varmaan istu maassa, isä alkoi karjua naama punaisena.
- Äkkiä mökkiin, taisi tulla valittua väärä laulu, hihittelin ja tuuppasin Pekan edelläni mökkiin.
- Kuka on nähnyt vihreän jäniksen istumassa maassa torkkuen? Kuka häh? Eivät ne perkeleen vihreät paholaiset missään
ole istuneet, tuhoavat vaan laitureita ja paukuttelevat pommeja, isä jäi
raivoamaan kuistille.
- Kyllä se siitä rauhoittuu, viimeistään teidän poistuttua täältä, äiti rauhoitteli meitä ja kaatoi kahvia
mukeihin.
Istuimme aamiaispöytään ja aloimme nauttia sen antimista. Meillä oli tarkoituksena lähteä täältä Ilonan kanssa aamutuimaan. Vaikka täällä oli ollut hyvä olla, alkoi tuo isän raivoaminen ottaa jo hieman päähän. Lisäksi minulla oli jo kova koti-ikävä. En ollut nähnyt esimerkiksi minun possutossujani pitkään aikaan, enkä rakasta sohvaani tai makuuhuoneen seinää.
- Miten teillä meni yö? tiedustelin äidiltä.
- Ihan hyvin, minä nukuin kuin tukki. Isästä en osaa sanoa, se taisi istua halko kourassa tuossa ovella odottaen
niitä vihreitä jäniksiä.
- Eikö isä ollutkaan yötä saunalla?
- Ei ollut, palaili jossain vaiheessa yöllä tänne ja jäi päivystämään tuohon oven eteen.
- Syy moiseen?
- Oli kuulemma nähnyt saunalla sellaisen näyn, missä käskettiin ottaa tukeva ote halosta ja hakata sillä jäniksen
pää irti. Näyssä oli käsketty ottamaan nimenomaan koivuhalko ja pitää siitä kiinni kaksin käsin, äiti
selitti.
- Hihii, Pekka alkoi nauraa.
- Mitä nyt? kummastelin.
- Minä ehdotin sitä yöllä Jaskalle, kun tuli puhetta millä minä tappaisin vihreän jäniksen. Käveltiin yöllä saunan
ohi rannalle kiviä heittelemään, Pekka selitti.