www.rutinoff.net etusivulle
Ernesti Kilarin etusivulle
Takaisin tekstipohjaiselle sivulle

20.03.2005

75. Nenä perseessä

Kävelin Ilonan perässä kohti mökkiä, jossa äiti jo varmaan odotteli jotain tietoa isän kohtalosta.

- Bonk! Oho, hämmästelin törmättyäni polun vieressä olevaan mäntyyn pää edellä.
- Ernesti, mikä sinulle tuli? Ilona kääntyi utelemaan.
- Pylly, sain mutistua istuessani siinä männyn juurella.
- Oliko siinä puussa jotain kiinnostavaa? Ilona kyseli pää kallellaan.
- Ei kun tuo sinun pylly, katselin sitä liian tarkkaan, sain viimein selitettyä asian oikean laidan.

Sen akenttitytön katsominen ja Ilonan lupaus rintojenvälijutusta sai ajatukseni laukkaamaan taas villinä Ernestin seksuaalisessa maailmassa. Nousin varovasti ylös ja lähdin kävelemään hoippuvin askelin kohti mökkiä, joka oli onneksi vain parinkymmenen metrin päässä. Pääsin viimein kuistille, riisuin kengät ja menin sisälle mökkiin.

- Mikä sinulle Ernesti kulta tuli tuolla ulkona, kun tuolla tavalla törmäilit?
- Vittu meni päähän, kerroin totuuden suoraan, jotta päästäisiin eroon tuosta päätä kivistävästä aiheesta.
- No just. Näittekö isää missään ja mitä se helikopteri täällä teki?
- Isä oli naapurimökin rannalla äijien kanssa pesemässä vihreätä väriä pois ja helikopteri toi Jaskalle akenttisanomat, kerroin aikamoisen jysärin saattelemana.
- Otatteko lisää kahvia? äiti tiedusteli. – Minulla olisi vielä kahvia tuossa pannussa.
- Ernesti, ei nyt, meillähän oli se yksi juttu, Ilona sipisi ja puristeli toista tissiään merkiksi siitä.
- Kuule Ernesti, minulla tuli mieleen yksi asia, äiti aloitti varovasti.
- Kerro kerro, kiiruhdin äitiä, sillä Ilonan äskeinen viestitys oli saanut aikaan jotain minun housuissani.
- Puhelu Ernesti, puhelu.
- Voi isän perse, karjaisin ja suuntasin katseeni kelloon. – Se on totellakin melkein kymmenen.
- Sitä juuri. Jutellaanko tässä pöydän ääressä? äiti ehdotti.
- Eijeijei, ota äiti teidän kännykkä ja soita tasalta minulle, huusin pienessä paniikissa ja ryntäsin ulos mökistä.

Enhän minä voinut jutella äidin kanssa pöydän äärellä, koska se ei todellakaan ole sama kuin puhelu. Jos taas äiti soittaisi minulle saman pöydän äärellä, niin silloin kuulisin äidin äänen kahta eri kautta ja menisin aivan totaalisen sekaisin. En voisi tietää, että kumman äänen kanssa juttelen. Lisäksi puhelimen kautta tuleva ääni tulee Jaskan mukaan pienellä viiveellä, koska joku firma on alkanut kuunnella kaikki puhelut. Laitoin kengät takaisin jalkaani ja ryntäsin minun ja Ilonan nukkumapaikkaan. Menin aika vauhdilla aittaan ja pamautin oven kiinni perässäni kovalla voimalla.

- Mikä se oli? kuului seinän takaa Marlosen Pekan ihmettelevä kysymys. – Ammuttiinkohan meitä tuon sinun akenttitouhun takia?
- Hys, silmät takaisin tisseihin, Ernesti se vaan taisi tulla toiseen huoneeseen, Jaska rauhoitteli kaveriaan.
- Ovatko kaikki akenttitytöt posliineja? Pekka kuului tivaavan.
- Joo, kato kun petiin pudonneesta karvasta saa selville dna:n, Jaska opetti kaveriaan.

Suljin kuitenkin korvani naapurihuoneen keskustelulta ja käytin viimeisen viisiminuuttisen keskittymiseen ja rauhoittumiseen äidin puhelua varten. En vaan oikein osannut rentoutua, sillä tämä aitta oli niin outo paikka ottaa vastaan äidin puhelu. Lisäksi olin tottunut vastaamaan äidin puheluun lankapuhelimella. Viimeiset sekunnit tuntuivat matelevan todella hitaasti, mutta onneksi kännykkä pirahti lopulta.

- Äiti, hihkaisin luuriin.
- No äitihän se tässä soittelee, kuten aina ennekin.
- Ei ole aina ennen, kivahdin takaisin.
- Mitä nyt Ernesti?
- Monestiko olet soittanut minulle kännykkään? Jos et ole soittanut ennen, niin miten voit edes väittää tuollaista?
- Anteeksi, tarkoitin yleensä soittamista.
- Yleensä soittaminen on lankapuhelimesta lankapuhelimeen, ei kännykästä kännykkään.
- Olet oikeassa, mutta jospa me saataisiin tämä hoidettua näinkin, äiti sanoi.
- Toivotaan niin, en nimittäin tunne oloani kovin rauhalliseksi.
- No mikä sinulla nyt, olenhan minä tässä ihan lähellä?
- Se juuri, liika läheisyys tämän puhelun aikana on vallitseva tekijä ahdistuksessani.
- Keskusteltaisiinko vaikka isästä? äiti ehdotti.
- Joo, mitä muuten isälle kuuluu? innostuin heti.
- Mitäpä sille, kuulin juuri hänen olevan pesemässä itseään tuolla naapurimökin rannassa.
- Paska uutinen, minähän sen juuri kerroin sinulle, murahdin pettyneenä omien sanojeni takaisin syöttämisestä.
- Mistä me sitten juteltaisiin, kun kerkesimme jo vaihtaa kuulumisia pariinkin kertaan tänä aamuna? äiti huokaisi.
- Kerro vaikka jotain isän lapsuudesta, sellaista mitä minä en ole vielä kuullut, ehdotin toivorikkaana.

Äiti pyysi minua odottamaan pienen hetken, sillä hänellä oli kuulemma jotain hellalla kiehumassa ruokailua varten. Jäin istumaan kännykkä kädessä ja huutelemaan haloota, ettei linja vaan pääse katkeamaan loppuneen puheen takia. Jos ne puheluiden kuuntelijat vaikka päättelevät tämän puhelun olevan ohi hiljaisuuden takia ja katkaisevat sen.

- Haloo, haloo, ei saa katkaista linjaa, minulla ja äidillä on puhelu kesken, huutelin puhelimeen.
- No niin Ernesti, oletko vielä siellä? äiti tuli takaisin ääneen.
- Joo, täällähän minä, huokaisin helpotuksesta.
- Oletko kuullut siitä, kun isä päätti nuorena poikana keventää polkupyöräänsä, koska hävisi aina kilpa-ajossa sille televisiossa toimivalle säämies Aimo Ukkoselle?
- Käyttikö sääpelle salamaa apuna?
- Ei, ei, siis isähän tässä hölmöili, ei säämies.
- Ai niin, mutisin.
- Isä oli saanut juuri ukilta, siis omalta isältään uuden polkupyörän ja vielä erittäin kalliin sellaisen. No isä ja Aimo ajoivat kilpaa, mutta isä hävisi joka kerta. Isä päätti nerona poikana keventää omaa pyöräänsä ja poisti siitä ensin lokasuojat.
- Mikä tuossa on ihmeellistä? murahdin pettyneenä verettömään muistoon.
- Seuraavalla kilpa-ajokerralla isän silmät olivat niin täynnä kuraa, että hän törmäsi erään naapurin lauta-aitaan.
- Pöh, mitä tuosta?
- Isä törmäsi siihen lauta-aitaan kaiken kaikkiaan kymmenisen kertaa ja aina eri kohtaan, äiti jatkoi.
- Ja naapuri oli vihainen, haukottelin tylsääkin tylsemmälle muistolle.
- Olihan se, piti rakentaa myöhemmin koko aita uusiksi. Seuraavaksi isä keksi keventää pyöräänsä lisää ja poisti siitä kaiken mahdollisen ylimääräisen. Koska kilpailut käytiin alamäessä, isä halusi muuttaa sääntöjä niin, että pyörät työnnettiin avustajien toimesta vauhtiin.
- Kuulostaa vähän laiskalta touhulta, murahdin väliin.
- Ei se laiskuutta ollut, isä oli vain poistanut pyörästään ketjut ja ketjusuojat. Tällä kertaa isä sujahti pyörällään edellisellä kerralla tekemästään aukosta naapurin tontille ja jatkoi pyykkinarulta pyykkiä keräten matkaansa.
- Pöllikö isä sen naapurin muijan pikkupöksyt? Isukkihan taitaa olla tosi perverssi, aloin jo innostua tästä aluksi niin puisevasta muistelosta.
- Niitäkin joo, äiti huokaisi. – Seuraavaksi isän osoite oli naapurin talo. Koska oli kuuma kesäpäivä, niin isä sujahti avoimesta ovesta naapurin taloon pikkupöksyt naamallaan.
- Joo joo, ja kaatui tietenkin sohvalle, totesin lievästi happamasti.
- Ei suinkaan, vaan naapureiden makuuhuoneeseen, äiti korjasi.
- Jummi, pääsikö isä jo nuorena poikana pukille?
- Miten sen nyt ottaa? äiti huokaisi.
- Vau, isukki sai pimppiä ja vielä ketjuttomalla fillarilla, innostuin asiasta.
- Ei saanut ei.
- Noh?
- Naapurin isäntä oli jo itse pukilla vaimonsa päällä. Isä sattui siihen, ikään kuin kolmanneksi pyöräksi.
- Miten niin kolmanneksi? Monesko se isän polkupyörä sitten oli? Minun mielestä naapurin ja sen muijan lisäksi isä ja sen polkupyörä tekee jostain neljännen pyörän, keskeytin äidin kertomisen tähän oleelliseen lipsahdukseen.
- Anteeksi, siis neljänneksi pyöräksi. Isä siis sujahti vauhdilla heidän makuuhuoneeseen, missä naapurin isäntä oli vaimonsa päällä. Isä lensi polkupyörän tangon yli suoraan naapurin sedän päälle, sananmukaisesti nenä sen sedän perseeseen, äiti kertoi ja kuului tällä kertaa pidättelevän nauruaan.
- Ai, meinaatko oikein nauraa tuolle vahingolle? kivahdin.
- Ei voi mitään, se vaan kuulostaa yhä niin hauskalta.

Äiti kertoi kuulleensa tämän jutun naapurin emännältä, joka oli sitä aikoinaan kertoillut erilaisena sänkykokemuksena. Kyseisessä tilanteessa oli kuulemma naapurin muijan lisäksi lauennut sänky. Jostain kumman syystä naapurin setä oli saatellut isän polkupyörineen ulos sanomatta sanaakaan. Koskaan se naapurin setä ei ollut ottanut puheeksi tuota tapahtumaa, ainoastaan hänen vaimonsa oli siitä kertonut äidilleni ja isän äidille kerran parin viinilasillisen jälkeen. Aita oli kuulemma korvattu korkealla rauta-aidalla, jossa oli vielä piikkilanka päällä.

- Isän elämä on näköjään mennyt päin persettä jo pienestä pitäen, totesin naurettuani aikani tälle loistavalle muistolle isän menneisyydestä.
- Niin, sieltähän ne sinunkin geenit ovat peräisin, äiti huokaisi.
- Eikö teidän suvussa ollut ketään hullua?
- Ei ole ollut, kyllä ne kaikki sinun vinkeet ovat isältä perittyjä.
- Hieno homma, olisikin ollut työläämpää vihata molempia vanhempiaan, nyt riittää, kun vihaan yhä edelleen isää ja hänen antamiaan perintötekijöitä, huokaisin helpotuksesta.

Äiti on niin mukava, etten olisi halunnut vihata häntä millään tapaa. Vaihdoimme vielä muutaman sanan ja lopetimme puhelun kellojen tarkastukseen. Kylläpä taas lähihistorian tapahtumat helpottivat elämääni.




© Rauno Vääräniemi