www.rutinoff.net etusivulle
Ernesti Kilarin etusivulle
Takaisin tekstipohjaiselle sivulle

13.02.2005

70. Mökille tuhatta ja sataa

Sain viimein houkuteltua Ilonan pois takaluukun luota. Hän ei olisi millään malttanut lähteä pois sieltä, vaikka kerroin niiden kossujen kyllä seuraavan meitä siellä takaluukussa. Äkkiseltään en muistanut yhtään tapausta, milloin oman Mersuni takaluukku ei olisi seurannut minua määränpäähän saakka. Ilona yritti vielä turvavyötä kiinni laittaessa saada minut antamaan yksi kossupullo ikään kuin maistiaisiksi tuosta lastista. En suostunut siihen, koska pelkäsin hänen oksentavan autoni pilalle. Mielestäni tällaisella kalliilla Mersulla pyykkipoika nenässä ajaminen oli jotenkin puristava kokemus, varsinkin nenän kohdalta. Lisäksi halusin esitellä Ilonan vanhemmilleni selvin päin. Isälle tuolla tuskin oli mitään merkitystä, mutta äiti arvosti perinteisiä selviä arvoja. Käynnistin viimein Mersun ja suuntasin sen keulan kohti vanhempieni kesämökkiä.

- Ernesti, miksi nuo muut autoilijat ajavat noin hiljaa? Ilona uteli muutaman kilometrin ajomatkan jälkeen.
- Ehkä niitä jännittää tuleva aattoilta, vastasin vilkaistuani Mersun nopeusmittarin viisaria, joka keikkui yli puolentoista sadan.
- Niillähän kestää todella pitkään päästä perille, Ilona jatkoi hämmästelyään.
- Sanos muuta, hullun hommaa viettää aikaa maantiellä kovin pitkään. Sehän lisää onnettomuusriskiäkin vallan mahdottomasti, kun on pitempään tienpäällä.
- Olet sinä Ernesti sitten viisas.
- Jep, tiedän sen.

Nostin vielä hieman nopeutta, sillä moottoritien vasen kaista veti hetkittäin ihan kivasti. Vielä tähän mennessä ei kukaan ollut ohittanut meitä, mikä rauhoitti mieltäni kovasti. En voinut sietää kaahareita ja ohittelijoita, varsinkaan millään japanilaisilla autoilla ajavia. Jos auto oli vielä sen lisäksi vihreä, niin silloin oli verisuonen katkeaminen päässä aika lähellä. Olimme varmaan jossain puolessa välin, kun takapuskuriin liimautui epämääräisen näköinen mattamusta autonraato. Nostin nopeuden pikkaisen yli kahdensadan, mutta tuo autonraato pysyi vain sitkeästi takapuskurissa.

- Joku toinenkin haluaa olla aikaisin mökillä, Ilona sanoi huomattuaan auton.
- Kohta jää, murahdin kiukkuisena ja runttasin kaasupolkimen pohjaan.
- Ei vielä, ei vielä, ei vieläkään, Ilona antoi kommenttejaan.

Katsoin epäuskoisena nopeusmittaria, joka oli jämähtänyt saksalaisten niin suosimaan kahteen ja puoleensataan. Tässä vaiheessa minua alkoi ahdistaa se, etten ollut poistattanut rajoitinta autostani. Se mattamusta auto oli siirtynyt jo viereiselle kaistalle. Mieleni teki runtata moinen kaahari ulos tieltä, mutta Mersun maalipinta oli minulle turhan arvokas. Lähinnä sen pilaaminen olisi vaikuttanut henkisellä tasolla kovin ahdistavasti, joten katsoin vain voimattomana, kun tuo mattamusta härveli ohitti meidät ja katosi pian näkyvistä.

- Oliko tuo auto nopea? Ilona uteli.
- Ei! Se oli vain onnenkantamoinen tai juuri tuon auton kohdalle sattunut myötätuuli.

Harmikseni en ollut nähnyt kuka tuollaisella autolla ajoi. Auton ikkunat olivat näköjään maalattu samalla värillä, mitä sen peltiosat. Myös auton merkki oli minulle tuntematon, eikä siinä ollut mitään tekstejä. Vaikka minua kuinka ahdisti tämä tilanne, niin ymmärsin, ettei minun kannata soittaa poliisille. Olisi varmaan hankala saada heidät uskomaan tuosta kaaharista, varsinkin jos kerron ajaneeni itse jo kahta ja puoltasataa. Jouduin muun liikenteen takia laskemaan nopeuteni jälleen tuonne puolentoistasadan kieppeille.

- Perkele, kun tuo bensa on liian halpaa täällä Suomessa, kiroilin ääneen ohittaessani jotain 80-luvun Volvoa.
- Onko se huono asia? Ilona uteli.
- Tiet ovat täynnä kaikenlaisia vähävaraisia idiootteja, purin huonoa tuultani ja suurta ahdistustani.
- Ei minullakaan ole rahaa, Ilona sanoi surkeana.
- Eihän sinulla ole autoakaan.
- Ai niin, sittenhän tässä ei ole mitään hätää, Ilona ilahtui.
- Haluatko käydä jollain huoltoasemalla? tiedustelin Ilonalta huomattuani lähestyvän huoltoaseman.
- Ei kiitos, ellei auto tarvitse bensaa. Minä en nimittäin saa sitä bensan hajua pois nenästä moneen päivään, ja se vähän häiritsee.
- Totta, nenä pitäisi teipata aina umpeen mennessä huoltoasemalle, myönsin myös itseäni kiusaavan ongelman.
- Minä kokeilin kerran sellaisella leveällä pakkausteipillä, mutta en saanut sen jälkeen yhtään henkeä, Ilona kertoi kokemuksestaan.
- Tuo on kyllä paha, myönsin.
- Lisäksi päästäni lähti todella paljon hiuksia, kun se teippi revittiin minusta väkisin irti, Ilona jatkoi.

Ohitin huoltoaseman, koska Mersun tankissa oli niin paljon bensaa, ettei meillä tarvinnut tankata koko reissulla. Aloimme olla jo siinä pisteessä, että piti kääntyä pois moottoritieltä. Hiljensin vauhtia ja kurvasin ramppia pitkin pienemmälle tielle. Matka jatkui nyt kahdeksaakymmentä autoletkan takia. Onneksi tämä ajomatka ei ollut enää pitkä. Noin kymmenen kilometrin ajomatkan jälkeen käännyin vielä pienemmälle tielle. Sitä piti ajaa parisenkymmentä kilometriä. Vihdoin ja viimein näin tutun kiven, jonka kohdalta käänsin auton oikealle. Nyt tie oli todella kapea ja sen takia varovasti ajettava. Olisin halunnut vedättää tänne asfaltin, mutta isä ei suostunut siihen oman keskiaikaisen kärsimystyylinsä takia. Mersu olisi kaivannut sileämpää tietä, kuin tämä kivikkoon raivattu ura. Ajoin sellaista kolmeakymmentä pitkin mökille menevää tietä. Vanhempien mökin molemmin puolin oli muita mökkejä, joten tällä tiellä oli vaarassa tulla autoja vastaankin.

- Ei voi olla totta! huudahdin huomattuani vanhempien mökin kohdalla olevalla parkkipaikalla tutun auton.
- Ne kerkesivät tänne ennen meitä, Ilona sanoi osoittaen parkkipaikalla seisovaa mattamustaa autoa.
- Pidä sinä vahtia, niin minä tyhjennän tuosta heti renkaat, tein nopean suunnitelman mokomankin kaaharin eliminoimisen suhteen.
- Selvä, Ilona oli heti mukana.

Ajoin Mersun tuon mustan auton viereen ja nousin ulos. Katselin ympärilleni ja kyykistyin sen jälkeen sen eturenkaan kohdalle renkaan tyhjentämistä varten. Etsin katseellani venttiiliä, mutta en vaan saanut sitä silmiini. Nousin ylös, vilkuilin ympärilleni ja kävelin auton takarenkaan luokse. Kyykistyin uudelleen ja aloin etsiä venttiiliä.

- Nyt ahdistaa, saatanan venttiilipihtari, murahdin pettyneenä.
- Onko siinä autossa jotain vikaa? Ilona huuteli vahtipaikaltaan.
- On tämä vähän outo, sanoi koputeltuani auton ovea varovasti.

Tavallisesti autosta kuului erilainen ääni mitä tästä. Tämän auton ovet vaikuttivat olevan jotain patarautaa. Koska pelti ei tuntunut antavan myöten koputellessa sitä, potkaisin sitä pari kertaa oikein kunnolla takaoveen. Auto ei edes heilahtanut, puhumattakaan että peltiin olisi tullut mitään jälkeä. Tässä vaiheessa päässäni alkoi pyöriä kaikenlaiset mafiakuviot ja ihmisten sieppaamiset. Olivatkohan mafiosot tulleet tänne meidän mökille tarkoituksena siepata minun elämäni ainoa henkireikä, eli rakas äitini? Voisikohan ne puhua ympäri ottamaan äidin sijasta isä, sillä kun ei ollut enää tässä elämässä kenellekään mitään annettavaa. Tai olihan toki, jos mieliharmi ja vastoinkäymiset lasketaan annettavaksi. Yritin kurkistaa mustan auton tuulilasin kautta sisälle, mutta sekin oli niin tumma, etten nähnyt mitään. Kirosin koko penteleen vehkeen ja menin Mersun takaluukulle ottamaan meidän laukut pois sieltä. Otin laukkujen lisäksi pari muovikassia, toisen makkaraa ja toisen kossua. Ilona otti oman laukkunsa lisäksi Jaffaa muovikassillisen. Lähdimme kantamusten kanssa kohti vanhempien mökkiä, joka oli siinä tien toisella puolella, aivan parkkipaikan kohdalla. Mökin luona laskin kantamukset kuistille ja nousin sinne myös itse.

- Marlosen Pekka! karjaisin ääneen huomattuani tutun rastapään.
- Kuka? Ilona kummasteli.
- Ja Pontin Jaska, jatkoin ihmettelemistä katsellessani sisälle mökin ikkunasta.
- Tuttuja?
- On joo, ollaan oltu muutama kerta suljetulla yhtä aikaa, enkä ole nähnyt heitä taas pitkään aikaan.
- Ihanaa, vihreä rasta, Ilona hihkui, huomattuaan Pekan hiukset.
- Pthyi, räkäisin mokomallekin hiusvärille.

Otin kengät pois jalasta ja avasin mökin oven. Nostin kantamukset sisälle mökkiin ja viittoilin Ilonan tulemaan perässä. Marlosen Pekka, Pontin Jaska ja äitini istuivat kaikki mökin pöydän äärellä. Isää ei näkynyt missään, mutta se ei ollut mikään yllätys. Isä ei voinut sietää minun lisäksi kavereitani. Tässä vaiheessa minulle alkoi valjeta sen mustan auton arvoitus. Jaska kun oli agentti, niin autohan kuului todennäköisesti hänelle.

- Kato hullu perkele, Pekka hörähti.
- Mitäs kahjot? tervehdin kavereitani.
- Toit näemmä kimppakivaa, Jaska tuumasi katsellessaan Ilonaa.
- Voidaanko me tehdä jotain kivaa kimpassa? Ilona ilostui.
- Ei voida, Jaska vaan heitti jokella.
- Onko sinun nimi Jaska? Ilona uteli Jaskalta.
- Pontti, Jaska Pontti, salainen agentti Luojan ja hoitajien suureksi harmiksi, Jaska lateli tulemaan.
- Vautsi, oletko sukua Bondille? Ilona innostui.
- Bond on menneen talven lumia, kansa luottaa nykyisin enemmän meikäläiseen, Jaska totesi vaatimattomasti.
- Minä olen Marlosen Pekka, melkein Bob Marleyn sukulainen, Pekka sanoi ja kätteli Ilonaa.
- Minä olen Ilona, tuon Ernesti naapuri, Ilona esitteli itsensä.
- Miten päädyit noin pienirintaiseen naiseen? Jaska tivasi minulta.
- Inhoan silikoneja, ja pienissä rinnoissa sitä ei todennäköisesti ole, kerroin syyn, miksi pienirintaiset naiset viehättivät minua kovasti.

Tämän jälkeen nostimme kassimme mökin takaseinustalle ja purimme eväät muovikasseista keittiöön. Äiti otti vastaan makkarat ja laittoi ne nestekaasulla toimivaan jääkaappiin. Kossut ja limut nostelin keittiön työtasolle, koska jääkaapin tila oli aika pieni.

- Missä isä? tiedustelin äidiltä.
- Sanoi menevänsä seisomaan kaulaa myöten veteen ja odottamaan vedenpinnan nousua, äiti kertoi.
- Tuskallinen loppu, totesin tuohon.
- Isä ei halunnut päästää itseään kovin helpolla. Hänen mukaansa lähdön pitää olla todella tuskallinen, että saa varmuudella rauhan tuonpuoleisessa, äiti kertoili isän teoriaa.
- Minä voisin räjäyttää hänet pieniksi palasiksi, Jaska ehdotteli ihan pokkana.




© Rauno Vääräniemi