www.rutinoff.net etusivulle
Ernesti Kilarin etusivulle
Takaisin tekstipohjaiselle sivulle
30.01.2005
Laittauduimme Ilonan kanssa matkaan välittömästi äidin puhelun jälkeen. Ilona kiskoi ison laukkunsa olohuoneesta rappuun, ja jäi istumaan sen päälle. Minä heittelin vielä peseytymistarvikkeet laukkuun, jos vaikka isä olisi ryypiskellyt mökin kaikki shampoot pahimpaan tuskaansa. Mietin myös Ilonalta saamani vessaharjan mukaan ottamista, mutta totesin sen olevan liian pieni ulkovessan harjaamiseen. Tarkastin viimeiseksi vielä kaikkien sähkölaitteiden tilanteen. Otin hetken miettimisen jälkeen niiden pistokkeet pois seinistä, ettei vaan pääse tapahtumaan mitään vahinkoa. Otin vielä teippirullasta pienen pätkän teippiä ja teippasin siivouskomerossa olevan imurin virtakytkimen. Tämä siksi, ettei kukaan komeron asukki pääse imuroimaan minun imurillani. Tempaisin keittiöstä uuden leivänpaahtimen kainalooni ja marssin takaisin eteiseen.
- Ei perkele, ihan hullun hommaa, karjaisin itselleni huomattuani mokomankin hölmöyden.
- Mitä nyt? Ilona ihmetteli laukun päällä istuskellen.
- Tämä leivänpaahdin oli lähdössä kanssani sinne mökille.
- Aika tyhmää, Ilona naurahti.
- Elämä on, totesin ja vein leivänpaahtimen takaisin keittiöön.
Olin todella tyhmä yrittäessäni ottaa leivänpaahtimen mukaan mökille. Minulla ei nimittäin ollut tarpeeksi pitkää jatkojohtoa sen käyttämistä varten. Koska vanhempieni mökillä ei ollut sähköä, olisi paahtimen tarvitsema sähkö pitänyt vetää pitkällä jatkoroikalla naapurin sähköistetyltä mökiltä. Omat vanhempani halusivat viettää mökillä jotain keskiaikaista tunnelmaa ilman mitään mukavuuksia. Jos isän tahto olisi saatu läpi, olisi mökissä varmaan maalattia ja pari vuohta nurkassa lämmittämässä sitä. Äidin ansiosta mökissä oli normaaliin tapaan lautalattia ja takka lämmittämistä varten. Onneksi sinne oli sentään autotie ihan perille asti, muuten en olisi suostunut edes lähtemään koko paikkaan. Tunnettu tosiasiahan on se, etteivät hullut kuljeskele pitkin metsäpolkuja jos toinen vaihtoehto on ajaa Mersulla jonnekin minne pääsee autolla pihaan asti. Siitä tulikin mieleen, että pitäisi teettää noita mökkireissuja varten uusi tarra, jossa lukee: ”Hullut eivät ole eläimiä”.
- Onko kaikki ok? Ilona uteli minulta palatessani takaisin eteiseen.
- Melkein, sanoin ja laitoin naulakon alle jäävien kengistä vasemmat kengät oikean puoleisten paikalle.
- Ööö, miksi noin?
- Sen takia, että jos tänne tulee murtovaras, niin laittaessaan jalkaan nämä kengät hän kävelee ihan vinksin vonksin.
Kokeilepa itse kävellä vasen kenkä oikeassa jalassa ja päinvastoin.
- Juu, minä kokeilin kerran ja jalat erkanivat toisistaan aika näppärästi. Olin aivan muutaman askeleen jälkeen
maassa jalat levällään, Ilona alkoi kertoa kokeilustaan.
- Jep, tuota juuri ajoin takaa, nyökyttelin päätäni.
- Minä sidon kotona vielä nauhatkin yhteen, niin silloin on vielä hankalampi kävellä, Ilona kertoi omista
tekemisistään.
Sain viimein itseni vakuutettua, että taloon jäi kaikki hyvin. Tosin hissiä tilatessani tuli mieleeni jääkaapin valo. Minulla oli pieni epäilys sen suhteen, että palaako se siellä vai ei? Tosin onneksi kylmä jääkaappi pitää tehokkaasti huolen siitä, ettei se lamppu ainakaan lämpene liikaa ja aiheuta sen takia tulipaloa. Hissi tuli melkein heti ja survouduimme laukkujemme kanssa sinne. Ajoimme hiljaisuuden vallitessa alakertaan ja kiskoimme porukassa Ilonan valtavan laukun ulos hissistä ja koko talosta. Onneksi laukussa oli pienet rattaat, joten sen vetäminen pihalla oli lasten leikkiä. Oma laukkuni kulki näppärästi olalla autolle. Auton luona avasin sen ovet, kiersin sen ympäri molempiin suuntiin ja nostin lopuksi molemmat laukut takakonttiin.
- Vau! onko tässä tosiaan nahkapenkit? Ilona hihkui onnessaan avatessaan auton apukuskin puoleisen oven.
- Juu, varmaan jotain Reeperpaanin nautaa, naurahdin toisen intoilulle.
- Ihanaa, minä olen aina halunnut istua paljain pyllyin nahkapenkillä, Ilona sanoi ja alkoi riisua housujaan
jalasta.
- Kunhan et jätä pimpin kuvaa penkkiin, vaan pyyhit sen matkan lopuksi pois, esitin ehtoni hänelle.
En halunnut tosiaankaan mitään tavaran kuvaa autoni penkkiin, tiedä mitä sellainen tahmea jälki oikein kerää itseensä ajan mittaan. Kalanhajuinen jälki houkuttelee tunnetusti vaikka mitä pörriäisiä siihen ympärille. Mietin jo ajan varaamista sisäpuhdistusta varten, mutta päätin jättää sen juhannuksen jälkeiseen aikaan. Jos vaikka tulee temmottua sitä kossua reippaammin, emmekä pääsekään kotiin heti juhannuksen jälkeen. Toinen vaihtoehto on hukkua sepalus auki, niin siinä tapauksessa menisi hyvä varattua aika täysin hukkaan ja sehän se siellä pilvenreunalla harmittaisi lopun ikuisuuden, ainakin minua.
- Ihanaa, nahkapenkki vasten paljasta pyllyä, Ilona hihkui ja hieroi takapuoltaan Mersun penkkiin hymy naamalla.
- Joko mennään? utelin laittaessani omaa turvavyötä kiinni.
- Antaa mennä, niin kuin meillä hulluilla on tapana, eli ilman järjen häivää, Ilona kailotti aivan haltioissaan.
- Sehän sopii, naurahdin ja starttasin kasikoneen tulille.
Peruutin auton pois ruudusta ja tallasin sen jälkeen kaasupolkimen on-asentoon. Siinä samassa moottori tiesi mitä pitää tehdä ja lähdimme jotakuinkin reippaasti pihasta. Joku lähitalon asukas jäi puimaan nyrkkiä perääni, lieneekö ollut niitä velalla eläviä uusköyhiä, joilla on menneet pörssikurssit perseelleen ja it-firmat kaatuneet alta. Onneksi itse tein omaisuuteni silloin, kun osakkeita ei tarvinnut jonottaa kaikenlaisten pöllöjen kanssa. Koska Ilona ei pystynyt käymään tänään meidän lähikaupassa, niin kaahasin ostarimme ohitse tiukkaa ylinopeutta, ja suuntasin Mersun keulan kohti jättimäistä markettia. Tuosta jättimarketista löytyy kaikki, nykyisin jopa viinakauppa. Tempaisin Mersun parkkiin kahden invapaikan keskelle, jotta molemmat saavat astua autosta omaan ruutuunsa. Tällä tavalla ehkäisin sen, ettei tule riitaa siitä, kumpi on enemmän invapaikan tarpeessa.
- Saako lain mukaan invapaikalla pukeutua? Ilona uteli noustessaan ulos autosta.
- Ketä kiinnostaa? ihmettelin mokomaa tiukkapipoisuutta.
- Tuota setää, Ilona sanoi ja viittoili muutaman metrin päässä seisovaa perheenisää.
Perheenisä oli liikkeellä kahden riiviön kanssa, mutta oli nähtävästi unohtanut kaiken muun, paitsi Ilonan tämän noustessa perse paljaana autosta. Ehkä tuota Ilonan huomaamista korosti se, että hän laittoi farkut ja pikkupöksyt ensin Mersun katolle. Tämän jälkeen Ilona kumartui ottamaan kenkänsä Mersun jalkatilasta ja pyllisti siinä samalla sopivasti tuon perheenisän suuntaan. Itse katselin mitä tuon isukin tenavat tekevät. Toinen imi tyytyväisen tikkukaramelliä, mutta toinen survoi jostain käteen saamiaan kananmunia asfalttiin ja hieroi itseään siihen sotkuun.
- Ei kait tämä vaan herätä mitään huomiota? Ilona uteli laittaessaan pikkupöksyjä jalkaansa, selkä tuohon isukkiin
päin.
- En minä usko, naurahdin huomatessani jonkun nuoremman herran ottavan Ilonasta kuvia kamerallaan.
- Välähtikö täällä jotain? Ilona ihmetteli sovittaessaan farkun lahjetta jalkaansa.
- Ei kait, minä tässä vaan kossua mietiskelin.
- Voi ihanaa Ernesti, sinä ajattelet kossua ja minulla välähtelee päässä, nyt jo toisen kerran.
- Elämä on niin ihmeellistä, hihittelin samalla, kun lähdin kiertämään Mersua ympäri.
Sain kierrettyä auton ja lukitsin sen ovet. Ilona ilmoitti heti, ettei aio ottaa kauppaan mukaan yhtään rahaa, vaan siipeilee ihan täysillä, olihan hän kuulemma ihan kutsuttu vieras. Minulle tuo oli ihan se ja sama, ei kait tuollainen laiha tyttö voi kovin paljon juoda, syömisestä nyt puhumattakaan. Lisäksi huomasin nauttivani Ilonan seurasta huomattavan paljon, joten kustansin mielelläni hänen ruoat, juomat ja muut hankinnat. Kävelimme vierekkäin sisälle kauppaan, tosin molemmat eri ovesta. Minä kuljen aina oikeata puolta, mutta Ilona käveli omaan tyyliinsä aina vasemmasta ovesta, jos se vaan oli mahdollista. Työnsin ulkoa ottamani ostoskärryt sisään automaattiporteista, jotka olivat kaupan sisällä. Ilona tuli viereisestä portista, mutta pysähtyi heti niiden jälkeen.
- Mitä nyt? utelin häneltä.
- Oletko koskaan ajatellut noita portteja?
- Olenhan minä. Pelkään aina niiden sekoavan kohdallani ja pääseväni seuraavan päivän iltapäivälehtiin henkilönä,
joka joutui marketin automaattiporttien pahoinpitelemäksi tuntemattomasta syystä, kerroin Ilonalle pelostani.
- Ajattelepa, jos nuo iskee sinua kikkelille, niin tuleekohan pallit ihan suuhun asti? Ilona kälätti suureen ääneen
ja sai osakseen kohtalaisen paljon huomiota.
Tuo Ilonan kovaääninen kommentti sai aikaan sen, että eräs jo porttien läpi tulossa ollut mies perääntyi pari askelta ja tuli vasta seuraavana tulevan isokokoisen naisen välittömässä läheisyydessä. Minua tuo rauhoitti hieman, sillä jos tuo mies käyttäytyi noin, en ollut ihan hakoteillä noiden porttien vaarallisuuden suhteen.
- Voidaanko me jo mennä, nuo portit ovat jotenkin liian lähellä? kysyin Ilonalta.
- Mennään vaan, en minäkään niistä pidä. Nuo portit paukuttavat minua usein eräässä painajaisessa korville. Unessa
olen juuttunut kahden tuollaisen väliin ja ne läiskivät minua jatkuvasti, Ilona kertoi omista ongelmista porttien
suhteen.
- Tuollaiset helvetinkoneet pitäisi kieltää lailla, murahdin kiukkuisena ja lähdin seuraamaan eteenpäin harppovaa
Ilonaa.
- Minun pitää mennä ostamaan uuden pohjalliset kenkiini, Ilona ilmoitti.
- Noihin lenkkareihinko? ihmettelin ääneen.
- Ei tietenkään, kun kassissa oleviin kumisaappaihini.
Käveli Ilonan takana kenkäosastolle ja siellä olevan pohjallishyllyn luokse. Istahdin jakkaralle odottelemaan Ilonaa. Ilona kävi läpi koko pohjallishyllyn, kunnes hän sai käsiinsä mieluisilta vaikuttavat pohjalliset. Tämän jälkeen hän tuli istumaan viereeni ja otti lenkkarit pois jaloistaan. Ilona kaivoi taskustaan kaksi kuminauhaa ja laittoi pohjalliset kuminauhojen avulla kiinni jalkoihinsa. Lopuksi Ilona nousi ylös ja lähti kävellä läpsyttelemään pitkin kaupan käytäviä pelkillä pohjallisilla. Katselin tuota touhua ihaillen, sillä tuohan oli todella nerokas keksintö testata pohjalliset suoraan kaupassa. Olin itse ostanut muutaman kerran aivan sopimattomat pohjalliset ja kotona ei meinannut enää pää kestää sitä pettymyksen johdota tapahtuvaa seinään hakkaamista. Itse tehty väärä ostos sai minut todella raivoihin, joten pidin tätä Ilonan konstia vallan loistavana ja hermoja säästävänä. Tosin pieni ahdistus tuli siitä, etten ollut keksinyt tätä konstia itse, vaan sen teki Ilona.