www.rutinoff.net etusivulle
Ernesti Kilarin etusivulle
Takaisin tekstipohjaiselle sivulle

23.01.2005

67. Siivouskomerosta juhannuksen viettoon

Istuin Ilonan kanssa keittiönpöydän ääressä ja puhisin tyytyväisenä, sillä olihan massu nyt täynnä aamiaiseksi nautittua kahvia ja paahtoleipää, sekä aivan äsken nautittua pizzaa ja limua. Tökin hajamielisenä haarukallani pöydällä olevia pizzalaatikoita ja mieleeni tuli eräs asia. Ovatkohan nämä laatikot sellaista kierrätystavaraa? Olisikohan se mahdollista, että joku käy aina keräilemässä nämä laatikot toimitusosoitteiden roskalaatikoista ja käyttää ne uudelleen? Olin lukenut jostain lehdestä, että joku ruokapaikka käytti roskiin heitettyjä elintarvikkeita, niin voisihan se olla mahdollista näiden pizzalaatikoidenkin osalta. Työnsin nenäni lähemmäksi laatikkoa ja haistelin sitä tarkemmin, jos vaikka joku haju olisi kertonut sen aikaisemmasta olinpaikasta jotain.

- Yritätkö imuroida nuo murut nenän kautta? Ilona uteli pää kallellaan pöydän toisella puolella.
- Selvittelen tässä vaan, että onko tätä laatikko käytetty aikaisemmin johonkin vastaavaan kuljetukseen.
- Ai jaa, mitähän se vastaava voisi olla?
- Vaikka tonnikalapizzan kuljetukseen, tämähän on pepperonipizza, valaisin tilannetta.
- Joo tai jos sillä on kuljetettu vaikka ranskalaisia perunoita, Ilonan innostui.
- Ajattele, jos tämä pizzalaatikko on ollut vaikka jo kertaalleen roskiksessa, heitin tämän kiperän kysymyksen Ilonan mietittäväksi.
- Äää, mitä sitten? nehän viedään sinne yleensä kansi kiinni laitettuna, joten miksei niitä voisi käyttää uudelleen? Ilona ihmetteli.
- No ajattele vähän, yäk, yökkäsin oikein moiselle saastaiselle ajatukselle.
- Yäk, no niin onkin, Ilona näytti olevan mukana juonessa.
- Sitähän minäkin, ei paljon innosta syödä toisten jätteistä, joten eiköhän pistetä nämä pieneksi silpuksi tuonne roskiin.
- Joo, vaikka yleensä minä laitan näihin vanhoihin pizzalaatikoihin Mirri-kissan kakat sen laatikosta ja vien ne roskiin, Ilona selitti alkaessaan pilkkoa omaa laatikkoaan ojentamaani roskakoriin.

Kävin hakemassa vielä sakset keittiön laatikosta ja silppusimme pizzalaatikot todella pieniksi palasiksi. Nyt pitää olla kyllä todellinen liimaajamestari, jotta saa näistä vielä pizzanmyyntilaatikot seuraavaa kertaa varten. Tein vielä varmuuden vuoksi hommasta kaksin verroin vaikeamman ja laitoin pahvilaatikkosilput kahteen eri roskapussiin. Tämä helpotti niin kovasti, että saatoin keskittyä taas täysillä äidin puhelun odottamiseen. Ilona pyyhki vielä pyytämättä pöydän ja tiskasi käyttämämme ruokailuvälineet. Minä siirryin sillä välin olohuoneen sohvalle puhelimen luokse, sillä aika alkoi olla jo sananmukaisesti kortilla äidin puhelun suhteen.

- Neljä, kolme, kaksi, yksi, hei äiti! huudahdin luuriin nostaessani sen korville.
- Hei Ernesti, miten sinulla menee tänään? äiti uteli linjan toisessa päässä.
- Ihan kivasti, olen tässä naida napsautellut tuota naapurin nättiä tyttöä, kerroin heti tärkeimmät uutiset.
- No ei äiti välttämättä halua kuulla tuollaisia asioita, äiti selitti.
- Isä varmaan tahtoisi.
- No isä nyt ei taida oikein olla vastaanottavalla tuulella tänään, hänellä on pieni paniikki päällä sen juhannuksen suhteen.
- Onko tuo nyt mitään uutta, isähän panikoi kun saa uuden yöpuvun isänpäivälahjaksi, nauroin äidille.
- Ernesti, se nyt vaan on yöpuku toisille kovin tärkeä juttu.
- Onko isä tehnyt nyt mitään erikoista, kuten maalannut itseään punaiseksi tai jotain muuta sellaista näkyvää? utelin innossani.
- Ei ole, ellei siivouskomeroon ahtautumista lasketa erikoiseksi tekemiseksi, äiti huokaisi.
- Mitä sinne meneminen auttaa, ihmettelin moista survoutumista.

Itse en ollut ollenkaan mokomien siivouskomeroiden kannalla. Minulla oli joskus aika vaikeata jopa kurkata sinne ja ottaa komerossa olevia esineitä. Komerot ovat kovin salaperäisiä paikkoja ja siivouskomerot ovat niistä vielä pahimmasta päästä. Tiedänhän minä, ettei niissä asu mitään mörköjä, mutta jotain niissä kuitenkin on, ihan varmuudella. Minusta tuntuu, että jopa siivouskomerossa oleva imuri pitää välillä sellaista vaimeaa hurisevaa ääntä. Se on vaan niin ovela kapine, ettei ääntele minun ollessa oven takana. Toinen vaihtoehto on siellä komerossa lymyilevä ”joku”, joka käyttää imuriani salaa imuroidakseen vaikka omia pullanmurujaan. Ai että minua sieppaa tuollainen meikäläisen hyväksikäyttö.

- Eihän isä ole ennen piiloutunut siivouskomeroon, muistelin vanhoja asioita.
- Ei niin, nyt se uhkasi juoda siellä olevan lattianpesuainepullon ja tukehduttaa itsensä mopilla, ettei tarvitse mennä sinun kanssa mökille, äiti huokaili.
- Vihjaa isälle, että Ilona on aikonut uida nakuna siellä, ehdotin helppoa konstia saada isä pois komerosta.
- Niin, olisihan tuossa tietenkin yksi vaihtoehto muiden lisäksi. Oikeastaan tilanne ei ole vielä kovin paha, sillä isä ei muistanut mihin suuntaa sitä pesuainepullon korkkia pitää kiertää. Nyt isä on kiertänyt sitä korkkia jääräpäisesti kiinnipäin. Jos vähääkään muistat isän jääräpäisyyttä, niin suuntaa hän ei ala muuttamaan, ei sitten millään, äiti kertoili tarkemmin aamun tapahtumista.

- Hihii, minulla tuli mieleen se vanhan autotallin tapaus, hihittelin puhelimessa.
- Siitä on jo onneksi aikaa todella paljon, ja sen jälkeenhän meille tehtiin tuo nykyinen autotalli, äiti alkoi myös muistella tuota tapahtumaa.
- Niin tehtiin, kun siitä edellisestä puuttui takaseinä, totesin jo paremmalla tuulella.

Kylläpä tuollainen vanhojen asioiden muisteleminen helpottikin suuresti. Niitä miettiessä omat maalliset murheet painuivat hetkessä taka-alalle odottelemaan vuoroaan. Tässä tapahtumassa piti mennä takaisin menneisyyteen aika kauas. Taisin olla jotain reilu kymmenvuotias, kun isä oli kerran päättänyt lähteä käymään kaupassa. Isällä oli ollut joku vanha autonromu, merkki ei nyt vaan tullut mieleen, joka oli ollut kesät talvet tallissa. Joku oli tuolloin sanonut isälle, että aurinko tuhoaa auton nopeasti, joten tuona kuumana kesäpäivänä isä meni ottamaan autoa tallista.

- Miten sen auton kävi? utelin äidiltä, sillä se oli jotenkin epäselvää minulle.
- Kyllähän siitä vielä auto tehtiin, mutta isälle se ei enää kelvannut ajoon, äiti muisteli.

Isä oli istahtanut autoon ja ilmoittanut peruuttavansa auton ulos tallista. En tiedä syytä siihen, eikä tiedä varmaan kukaan muukaan, miksi auto lähti eteenpäin. Koska oli ollut taas niitä isän ”minä itse” päiviä, niin hän oli ottanut vauhtia autotallin oikealta ovelta niin monta kertaa, että auto oli tullut läpi autotallin laudoista tehdystä takaseinästä. Onneksi kyseessä oli ollut tosiaan vanhanmallinen kylmä talli, jonka seinät olivat melko onnettomat.

- Hei, se naapurin traktori! hihkaisin äkkiä.
- Aivan, sehän oli isän luvalla ihan siinä autotallin takana parkissa, äiti kertoi.
- Nyt minäkin alan jo muistaa vähän paremmin.

Isä oli päässyt seinän läpi ja törmännyt naapurin uudehkoon traktoriin. Traktori oli ollut meidän autotallin takana sen takia, ettei sinne ollut autoilla mitään pääsyä. Naapuri pelkäsi nimittäin oman vaimonsa kolhivan autollaan sitä ja toi traktorinsa aina isän tallin taakse turvaan. Isän pahaksi onneksi naapuri oli vielä sattumoisin traktorinsa vierellä sitä ihailemassa. Isän sekavien selittelyjen jälkeen oli naapuri suivaantunut isälle ja kiskonut auton keskelle metsää. Tähän oli loppunut traktorin säilytys meidän tontilla, tosin auto piti hinata aivan toisen talon traktorilla takaisin meidän pihalle ja siitä hinausautolla korjaamolle.

- Milloin te lapsikullat olette tulossa? äiti keskeytti minun muistelut.
- Ajateltiin lähteä tämän puhelun jälkeen liikenteeseen. Me käydään ensin ostamassa jotain syötävää ja juotavaa. Tulemme niin nopeasti, kun vain se on mahdollista.
- Ernesti kulta, älä sitten aja niin lujaa, kuten sinulla on tapana, äiti varoitteli.
- Hullut eivät nopeusrajoituksia tarvitse, ilmoitin oman mielipiteeni tähän ahdasmieliseen nopeusasiaan.
- Niin, tiedänhän minä sen, mutta jos vaikka tämän kerran äitimuorin takia.
- Juu juu, lupaan hiljentää viimeisessä mutkassa normaalia enemmän, vakuuttelin äidille.
- Onhan se hyvä alku, äiti huokaisi.
- Monessa pienessä asiassa on isomman alku, kuten pippelissä ennen veren pakkaantumista sinne, naurahdin.
- Ernesti!
- Joo, nähdään sitten siellä mökillä ja muistan ajella rauhallisesti. Onhan se niin, että näin juhannusaattona kaikki köyhät tuppaavat tukkimaan Nissaneillaan moottoritiet, joten pakko ajaa Mersullakin hiljempaa.

Lopettelimme puhelun äidin vakuutteluun, ettei sinne mökille tarvitse mitään tuoda tullessa. Äiti on kuulemma varannut kaiken mitä tarvitsemme ja vielä vähän yli. Koska olin jo tehnyt päätöksen käydä ostamassa tarvikkeita mökille, emme Ilonan kanssa nähneet mitään syytä muuttaa suunnitelmia. Minä en voinut sietää mitään äkkinäisiä muutoksia suunnitelmissa, varsinkin jos olin itse suunnitellut asiaa pitemmän aikaa. Jos pitkästä ajasta oikein tarkoiksi mennään, niin varttituntikin oli pitkä aika tehtyjen suunnitelmien suhteen.

- Voi Ernesti miten minä kaipaan jo kossupulloa huulilleni, Ilona ilmoitti keittiön pöydän ääressä istuessaan.
- Entä muuta?
- Sitten niitä koivunlehtiä, mitä juhannussaunasta jää aina iholle. Minusta on niin kiva pukeutua vain märkiin iholle liimautuviin koivunlehtiin. Niistä tulee sellainen kivan vihertävä olo.
- Hyi hitto, vihreä olo on aivan perseestä, sanoin oman mielipiteeni ja tunsin vatsan alkavan kääntyä nurin mokomankin värin mainitsemisesta.
- Missä meinaat käydä kaupassa? Ilona tiedusteli.
- Jos vaikka tuossa lähikaupassa.
- Sorry, pariton päivä. En käy koskaan lähikaupassa parittomana päivänä. Sain nimittäin kerran parittomana päivänä sieltä purkin vanhaa maitoa ja kissa oli menehtyä sen takia järkytykseen. Olen siitä asti protestoinut sitä kauppaa parittomina päivinä, Ilona kertoi taustoja kaupassa käymättömyyteensä.
- Osaako se kissa lukea? ihmettelin sen järkytystä.
- Ei, minä heitin sen vanhentuneen maitopurkin seinään ja kissa sattui jäämään maitopurkin ja seinän väliin.
- Uuups, totesin osaa ottavasti.
- Ei tuo vielä mitään, mutta viikon päästä se maito alkoi haista siinä seinässä, Ilona mutristeli suutaan ja nyrpisteli nenäänsä, esittäessään miten paha haju oli ollut.
- Hullujen ei tarvitse itse siivota, elleivät he halua, sanoin vakaumuksen ja tietämyksen syvällä rintaäänellä. - Näin on! Ilona yhtyi mielipiteeseeni.