www.rutinoff.net etusivulle
Ernesti Kilarin etusivulle
Takaisin tekstipohjaiselle sivulle
19.12.2004
En muista oliko minua koskaan aikaisemmin jännittänyt näin paljon keittiön ruokapöydän ääressä istuminen kuin nyt. Melkein tärisin jännityksestä. Pidin molemmilla käsillä kiinni tiukasti ruokailuvälineistä, etteivät ne vaan pääse tipahtamaan käsistä pöydälle siitä mahdollisesti pompulla tai parilla lattialle asti. Tässä jännityksessä en varmaankaan kestäisi niiden tipahtamista lattialle, vaan siitä voisi tulla vaikka joku pysyvä trauma. Minua jännitti aivan valtavasti se, mitä Ilona mahtaa tuoda minulle syötäväksi. Tuntemattoman ruoan odottaminen oli todella jännittävää. Ravintolassa tai hampurilaispaikassa tietää aina mitä on tulossa, koska sen on itse tilannut. Tosin kerran sain kebabin mukana mutterin, jota en varmasti ollut tilannut. Silloin meinasi huumorintajustani loppua jenga. Pistin mutterin kuitenkin taskuun, koska olihan se maksettu aterian mukana.
- Ernesti syö kohtaa pihvin, trallallallal lallallei, Ernestin veitsi se kohta pihviä leikkaa ja haarukka sen suuhun keikkaa, trallallal lallallei, aloin psyykata itseäni laulamalla ruokailuvireeseen.
Melkein tunsin kuolan valuvan suupielestäni tuota tulevaa pihviä odotellessani. Olin nimittäin aivan varma, ettei Ilona ainakaan mitään salaattia tänne kanniskele, vaan kunnon pihvin. Salaatin valmistumista ei tarvitse paljon odotella, joten pihvi siellä on ihan varmasti pannulla kypsymässä. Nähtävästi olin vaipunut johonkin pihvi-transsiin, sillä havahduin säpsähtäen ovikellon soittoon.
- Huhuu, onko täällä ketään kotona? kuului Ilonan ääni postiluukun kolahduksen jälkeen.
- Joo, haarukka ja veitsi, eikun siis minä Ernesti, huusin vastaan ajatuksiani kokoillen.
- Minulla on ruokaa, hyvää, hyvää ruokaa, Ilona kailotti.
- Minä tulen, vastasin ja laitoin ruokailuvälineet huolellisesti keskelle pöytää.
Ryntäsin nopeasti eteiseen ja totesin Ilonan pitävän postiluukkua auki ja huutelevan sen kautta. Olipa tuossa fiksu ja käytännöllinen nainen, huomasin ajattelevani avatessa ovea. Ilona oli vielä kontallaan rapussa, kun sain oven auki. Hänellä oli pieni kylmälaukku vierellään ja se sai mieleni mustumaan. Nyt taisi olla tarjolla jotain eskimoiden pakastettua ruokaa, eikä vasta pannulla paistettua pihviä. Jos olisin tämän tiennyt, niin olisinhan voinut itsekin kaivaa pakastimesta muutaman jäisen lohkoperunan ja jyrsiä niitä palelluttaakseni hampaat. Koska Ilona hymyili kuitenkin nätisti, päätin päästää hänet eskimoeväineen sisään. Onhan minulla mikroaaltouuni, millä saan sulatettua vaikka umpijäistä valasta, jos ateria sattuu sitä olemaan.
- Voi ei, sinun koti, miten jännää! Ilonan hihkui noustessaan ylös lattialta.
- Ja sinun ruoat, mumisin.
- Minua ihan jännittää tuonne sisälle meneminen, Ilona ilmoitti.
- Niin minuakin, ilmoitin miettiessäni aivan toiseen paikkaan sisälle menemistä.
- Eihän sinulla ole vihreätä vessaharjaa, eihän? Ilona penäsi.
- No ei taatusti ole, en voi sietää vihreää väriä asunnossani tai autossa, ilmoitin suoraan.
- Hienoa, sillä minä toin sinulla tuliaisiksi keltaisen vessaharjan, Ilona sanoi ja taikoi kylmälaukun vieressä
olevasta muovikassissa vessaharjan.
- Soma, totesin.
- Minä niin rakastan vessaharjoja, Ilona ilmoitti ja harppoi kantamuksineen sisälle asuntooni.
- Ja minä sinua, ilmoitin katsellessani häntä takaapäin.
- Keittiöö, huhuu, Ilona huuteli kurkkiessaan makuuhuoneeseen.
- Minulla on tämän asunnon koulutus kesken, keittiö ei osaa vielä vastata, kerroin hänelle.
- Ihanko tosi, minulla on ihan sama juttu. Ovatkohan meidän asunnot sisaruksia? Ilona innostui.
- Kengät, ilmoitin Ilonalle, kun tämä meinasi jatkaa matkaa lenkkareilla.
- Joo joo, kengät tuppaavat hiertämään ja ne pitää ottaa pois, Ilona ilmoitti ja potki kengät lattialle.
Kengistä selvittyään Ilona marssi kantamuksineen peremmälle asuntoon, ja löysi viimein hukassa olleen keittiön. Ilona kantoi kylmälaukun suoraan keittiön pöydälle. Minä puolestani vein vessaharjan vessaan, ja menin sen jälkeen etsimään veitsilaatikosta sahahampaista puukkoa, jos se Ilonan tuoma turska tai joku muu eskimopöperö on kovinkin pahasti jäässä. Ilonan alkaessa availla kylmälaukkuaan, minä kipaisin eteisen naulakosta itselleni sormikkaat. Nyt olin varustautunut tuohon eskimopöperöön, oli se sitten vaikka umpijäinen napajääsilakka. Pipo tuntui jotenkin liioittelulta ruokaillessa, joten sen jätin suosiolla naulakkoon.
- Tadaa, Ilona sanoi ja nosti jotain kylmälaukusta.
- Eikö palele sormia? tiedustelin hänen takanaan.
- Miksi?
- No tuo eskimopöperö voi palelluttaa kädet, totesin ja osoitin kylmälaukkua.
- Syökö eskimot pinaattikeittoa? Ilona hämmästeli.
- Ei paljon kiinnosta, totesin ja otin sormikkailla nenästäni kiinni.
- Hei, leikkaatko sinäkin aina veitsellä sormeen? Ilona innostui, huomattuaan sormikkaat.
- Kylmää ruokaa vastaan ajattelin suojautua, kerroin totuuden.
- Mahtavaa, minäkin tykkään joskus narskutella jääkuutioita ja ne pitää ottaa sormikkailla suuhun, Ilona jatkoi
intoiluaan.
- Tuo pinaattikeitto, sanoin ja osoittelin sitä inhoa tuntien.
- Minä syön pinaattikeiton ja sinä saat tämän uunilohen, kun kissa ei siitä pitänytkään, Ilona sanoi ja nosti
laukusta folioon käärityn lohen.
- Mahtavaa, mutisin ja mietin mahdollisia tassunjälkiä ja kissankarvoja siinä kalassa.
- Niin minunkin mielestä, nyt tämä ruoka ei mene hukkaan.
- Voiko eläimen karvaan kuolla? menin heti asian ytimeen.
- Jaa, pitkään vai lyhyeen? Ilona uteli.
- Ihan sama, ei kait sillä karvan pituudella ole mitään merkitystä.
- Mustaan vai valkoiseen? Ilona tivasi seuraavaksi.
- Sellaiseen keltaiseen ja puolipituiseen, vetäisin hatusta jonkun värin ja pituuden.
- Ei mitään hätää, minun Mirrillä on vain valkoisia ja mustia karvoja. Ne ovat joko ihan lyhyitä tai sitten erittäin
pitkiä, Ilona selitti onnellisen näköisenä.
- Kiva juttu, yritin olla innostunut avatessani foliota.
- Hyvä ruoka ja vähemmän pillereitä, Ilona ilmoitti avatessaan pinaattikeittorasiaansa.
- Hei, täällähän ei ole karvan karvaa! Huudahdin onnellisena saatuani folion kokonaan auki.
- Ei minullakaan, Ilona hihitteli ja vilkaisi jalkoväliänsä.
Riisuin sormikkaat käsistäni ja laitoin ne pöydälle. Ilonakaan ei tarvinnut nyt sormikkaita, koska hänellä oli tällä kertaa vain keittoruoka. Toista se olisi ollut jonkun haarukkaa ja veistä tarvitsevan ruoan kanssa. Tiedustelin perunoita lohen kanssa, mutta niitä ei ollut, koska kissa ei syö Ilonan mukaan pottuja. Otin kaapista leipää lisukkeeksi ja tarjosin sitä myös Ilonalle.
- Söisitkö sormin sitä kalaa, Ilona pyysi kesken syömisen.
- En minä leikkaa sormeen, en ole ainakaan ennen, lohduttelin häntä.
Tosin nyt minua alkoi itseäkin pelottaa veitsen kädessä pitäminen. Entä jos kuitenkin jossain vaiheessa ateriaa menetän totaalisesti veitsen hallinnan ja eksyy vaikka kurkulleni. Tuollainen tylsä ruokailuveitsi ei edes tapa nopeasti, joten loppuni tulisi olemaan tuossa tapauksessa mahdollisimman hidas ja kivulias. Siirsin varovasti veitsen mahdollisimman etäälle minusta ja laitoin vielä pöydällä olevat hansikkaat sen päälle, ikään kuin suojamuuriksi minun ja tuon salakavalan tappajaveitsen väliin. Laitoin myös haarukan pöydälle ja aloin syödä kalaa sormin.
- Ihanaa, Ilona huokaili katsoessaan minun ruokailua.
- Minä olen, myönsin suu täynnä lohta.
- Tuo ruokailu sormin, Ilona huokaisi taas.
- Mitä tässä on niin ihmeellistä? ihmettelin mokomaakin huokailun aihetta.
- Minä niin tykkään nuoleskella ja haistella kalanhajuisia sormia, Ilona kertoi ja nuuhkutteli nenällään.
- Meillä on aika lailla samanlaiset harrastukset, totesin ilahtuneena.
- Ihanko tosi? Pidätkö sinä mistä kalanhajusta eniten?
- No tuota, silakka ja silli ja sen sellaiset kalat taitaa olla lähinnä, mumisin kalaa pureskellessa.
- Niin, mikään ei voita oikein kalanhajuisia sormia ja niiden nuolemista, Ilona huokaisi ja jatkoi pinaattikeiton
lusikoimista.
- Et sitten syö kalaa?
- En pidä kalan mausta kovinkaan paljon, haju on jotenkin lähellä sydäntäni.
- Joo, niin minunkin, jouduin myöntämään.
- Vedetäänkö jussina paljaat perseet olalle? Ilona vaihtoi yllättäen puheenaihetta.
- Saanko minä vetää sinun paljaan perseen olalle?
- Vaikka kikkelillä koittaisit, ei se siitä kulu, Ilona hihitteli isoja ruskeita silmiään räpsytellen.
- Lähdetkö minun mukana juhannuksena vanhempieni mökille? kysyin pitkään panttaamani kysymyksen.
- Onko siellä kossua? Ilona pamautti suoraan.
- Ostetaan, niin sitten on aivan varmasti, lupasin hänelle.
- Tulista grillimakkaraa pitää olla myös.
- Ostetaan sitäkin.
- Tuleeko paljon lössiä? Minun mielestä on kiva heilua perseet olalla mahdollisimman isossa porukassa. Sillä
tavalla ei tule kaikki naamat turhan tutuksi, Ilona kertoili mielihaluistaan.
- Ei kovin montaa, minä sekä vanhempani.
- Hitsi! Toivottavasti se mökki on rannalla, huudellaan järvelle kovalla äänellä, niin eiköhän sitä kohta ole
kunnon pippalot pystyssä, Ilona alkoi pohtia.
- On siellä lähimökeillä porukkaa, lohduttelin häntä.
- Hyvä homma. Ai että minä tykkään juhannuksista ja nakuna uimisesta, Ilona huokaisi silmät kiinni.
- Niin minäkin, vastasin ja tuijotin Ilonan tissejä.