www.rutinoff.net etusivulle
Ernesti Kilarin etusivulle
Takaisin tekstipohjaiselle sivulle

28.11.2004

59. Mikki kädessä

Lähdin jatkamaan matkaani linja-autopysäkiltä kevein mielin, eiväthän ne voitot äskeisen rouvan mukaan minnekään karanneet. Minulla oli ajatuksena mennä ostamaan niitä saippuoita omasta lähikaupasta, mutta muutinkin matkalla suunnitelmaa. Ajelin vähän pitemmän matkan erään halpamyymälän luokse. Minulle juolahti mieleen sellainen seikka, että siellä on varmaan vähän halvemmat saippuat, kuin tutussa lähikaupassa. Kello oli vielä niin vähän, että kerkeäisin mainiosti kotiin ennen kymmentä. Loppumatkasta säästin vähän matka-ajassa ja ajoin parisataa metriä pyörätietä. Onneksi pyöräilijöitä oli liikkeellä aika vähän, vain kolme joutui ohjaamaan fillarinsa pusikkoon. Kurvasin lopuksi Mersuni takaisin tielle ja latasin viimeisen suoran satanen lasissa kohti kääntöpaikkaa, missä olin joskus aikaisemminkin kääntänyt autoni.

- Ei voi olla totta, ei, ei, ei! huusin tuskissani kääntöpaikalle jätetylle valkoiselle Golfille.
- Mene pois, sinä perkeleen tientukko, huusin uudelleen ikkuna auki.

Eihän se Golf mihinkään siirtynyt. Tässä vaiheessa minun paniikki alkoi nostaa taas päätään. Näinkö tässä tulikin käymään? Päätinkö minä tosiaan hienosti alkaneen elämäni kuolemalla nälkään tässä vieraalla kääntöpaikalla jonkun valkoisen Golfin tukkiessa tieni? En voinut uskoa todeksi tätä karmaisevaa kohtaloani. Aloin miettiä jotain rauhoittavaa tekemistä ja muistin tohtori Psykon käskeneen laskea numeroita hitaasti sadasta nollaan. Se kuulemma rauhoittaa todella hyvin, kun miettii aina seuraavaa numeroa. Aloin kokeilla sitä konstia, ja pääsinkin 98 asti, kun en voinut enää hillitä itseäni.

- Minunhan ei perkele tarvitse olla rauhallinen! karjuin noustessani autosta.

Lukitsin Mersun oven ja aloin kiertää sitä ympäri. Se vaan ei onnistunutkaan, sillä edessäni oli yhä tuo perkeleen murheenkryyni. Jouduin pitkin hampain kiertämään sekä Mersuni, että tuon Golfin. Tämä tietysti molempiin suuntiin, sillä en halunnut jäädä mitenkään kierteelle tuosta kiertämisestä.

- Auton omistaja tänne ja heti! huutelin kovalla äänellä.

Kukaan ei tuntunut reagoivan mitenkään huutelemiseen, joten päättelin sen omistajan olevan jossain kaupassa sisällä. Koska en halunnut viettää tässä koko päivää, päätin kokeilla sellaista konstia, millä omistaja tulee varmasti paikalle, kun vaan pääsen vauhtiin. Kaivelin pokkana vehkeeni housuista siinä keskellä kääntöpaikkaa ja aloin kusta Golfin eturenkaaseen.

- Ernesti se pissata liruttaa, trallallaa trallallaa, märkä jälki se vaan jäljelle jää, trallallaa trallallaa. Lauleskelin keksimääni loistavaa tilannelaulua.

Siinä hoilatessani mielessä kävi, että minusta voisi tosiaankin tulla joku huomattava suomalaisen musiikin sanoittaja. Mitähän kaikkea suomalaiset ovatkaan menettäneet, kun en ole tuonut tuotoksiani julkisuuteen. Tästäkin pissalaulusta saisi aivan varmasti pienellä hiomisella takuuvarman hitin. Pissi loppui kuitenkin aika nopeasti, eikä Golfin omistajaa näkynyt vieläkään. Päätin seuraavaksi tehdä pienen pika-gallupin ohikulkijoille. Olin juuri esittämässä kysymystä Golfin viereen seisahtaneelle vanhemmalle herrasmiehelle, kun tajusin olevani liikkeellä ilman mikrofonia. Vilkuilin ympärilleni ja huomasin halpakaupan vieressä elintarvikemyymälän. Ryntäsin oikein juoksuun ja singahdin vauhdilla sisälle sen ovesta. Onneksi kauppa oli sellainen, ettei siinä ollut mitään itsestään avautuvia portteja tai muita esteitä, ne eivät nimittäin olisi kerinneet minun vauhtiini tälle kertaa. Pysähdyin äkisti vihannesten luona.

- Kurkku vai banaani? kysyin vieressäni tomaatteja hypistelevältä naiselta.
- Anteeksi? nainen hämmästeli.
- Kumpaa te suositte yleensä, kun tilanne on todella polttava ja jostain pitää saada nopea apu: kurkkua vai banaania?
- Ku-kurkkua, nainen änkytti naama aivan niiden tomaattien värisenä.
- Kiitti vitusti, saahan sen varresta tosiaankin paremman otteen, huutelin hänelle ja nappasin yhden kurkun käteeni.

Punnitsin kurkun viereisellä vaa’alla ja käännähdin lähteäkseni jatkamaan matkaani. Se ei vaan onnistunutkaan haluamallani tavalla, sillä törmäsin siihen äskeiseen naiseen. Hän oli jollain tapaa onnistunut hiipimään aivan taakseni.

- Itellekö tuon ostit? nainen uteli varovasti.
- Mene pois, sinähän et minun mikkiin ala höpöttelemään ilman lupaa, tiuskaisin hänelle ja otin kurkusta tiukemman otteen.
- Mikistä? nainen kummasteli.
- Puristele vaan kuule niitä tomaattejasi, niin säilyy se kivan punainen väri naamalla, kerroin hänelle ja luikahdin ohi.

Matkalla hedelmä- ja vihannesosaston läpi, kummastelin paikalla olevien ihmisten outoa käyttäytymistä. Eräskin mies oli näköjään kylvänyt kokonaisen pussillisen omenoita lattialla ja keräili niitä nyt kiroillen. Luojan kiitos, minun lähikaupassa oli paljon normaalimpi meininki ainakin asiakkaiden puolesta. Olihan sielläkin toki henkilökunnalla omat ongelmat, mutta kelläpä niitä ei olisi nykymaailmassa. Painelin kurkku kourassa kassalle ja iskin sen hihnalle.

- 80 centtiä, kassatyttö ilmoitti.
- Ei varmaan ole edes neljääkymmentä, protestoin välittömästi tuota päätöntä valetta.
- On se, viivakoodi ei erehdy, kassatyttö intti ja näytti koneen näyttöä.
- Paskat, se vaa’an mittanauha oli varmaan viallinen. Eläkeläismummot ovat tietysti venyttäneet sen kiusallaan, ilmoitin oman näkemykseni asiasta.
- Ei siinä ole mitään mittanauhaa, kassatyttö ilmoitti kuivakkaan tyyliinsä.
- No just, vähän sama, kun minä tässä sanoisin, ettet sinä ole saanut koskaan munaa, latasin tulemaan samalla mitalla.
- Neljäkymmentä senttiä, kassatyttö mumisi ympärilleen vilkuillen.
- Sitähän minä, vaikka sekin on kyllä yläkanttiin, totesin ilahtuneena.
- Saisinko minä sen neljäkymmentä senttiä? kassatyttö alkoi jo hermoilla.
- Tämä on minun, hae omasi tuolta vihannesosastolta, aloin jo hermostua itsekin.
- Se pitää maksaa! tyttö kivahti nyt kovemmalla äänellä.
- Totta kai pitää maksaa, olenkin jo odotellut, että koska me päästään tästä kurkun pituudesta sen hintaan, huokaisin helpotuksesta.
- Yksi euro kiitos, kassatyttö ilmoitti ja ojensi kätensä.

Annoin tytölle euron ja sain siitä vielä 20 centin kolikon takaisin. Jos minulla ei olisi ollut näin akuutti tarve tälle kurkulle, niin olisin varmaan kiikuttanut sen takaisin sinne vihannesosastolle ja tunkenut vaa’asta saamani tarran takaisin vaakaan. Minua tympäisi todella kovasti mokomankin kurkun pituudesta inttäminen, kun oli kiire ja kaikki. Ryntäsin kurkku kädessä takaisin kääntöpaikalle ja jäin seisomaan Golfin vierelle. Hetken kävelijöitä tarkkaillen tulin siihen tulokseen, että niitä kävelee enemmän jalkakäytävällä kuin ajoradalla. Siirryin Golfin keulan eteen jalkakäytävälle, ja pysäytin vanhemman rouvan, joka oli liikkeellä pienen valkoisen koiran kanssa.

- Anteeksi, mitä mieltä te olette väärinpysäköinnistä? esitin kohteliaan kysymykseni.
- En minä ota kansaa ilmaston lämpenemiseen, rouva naurahti.
- En minäkään, mutta mitä vitun mieltä te olette tuosta väärinpysäköidystä autosta? karjaisin mokomallekin sekopäälle.
- Koirankakat ovat aivan väärin tupakoivia ihmisiä kohtaan, rouva naureskeli ja roikotti koiraansa niin, että sen naama oli jo ihan sininen.
- Saatana! Eikö täällä ole yhtään normaalia ihmistä? karjuin ohitse kulkeville ihmisille.
- On se maksalaatikko hyvää vatsalle, rouva sanoi ja lähti vetämään koiraansa perässään.

Minun oli aivan pakko ottaa pieni aikalisä ja mennä paukuttamaan otsaani Golfin konepeltiin. Eihän se mitenkään makuuhuoneeni seinää korvannut, mutta toi kuitenkin pientä lohtua tähän kääntöpaikka-ahdistukseen. Aloin olla jo niin ahdistunut tästäkin asiasta, että saisin helposti kirjoitettua siitä kirjan. Toisaalta ahdistuin suunnattomasti kirjoittamisesta, joten parempi antaa vaan olla ajatukset ja ahdistukset omassa päässäni.

- Paska, paska, paska, kiroilin ja taoin kurkulla Golfin konepeltiä.
- Onko teillä jotain hätänä? Nuorehko nainen uteli vierelläni.
- Äää, öööö, tuota tämä mikki on vähän rikki, keksin nopeasti ja näytin kädessäni olevaa littaantunutta kurkkua.
- Mikki?
- Joo, teen sellaista haastattelua ja tämä esittää mikkiä, selitin rauhoittuneemmalla äänellä samalla, kun tutkiskelin vastapuoleni rintavarustusta.
- Mitä haastattelua?
- Tissien, siis tarkoitan väärinpysäköityjen autojen haastattelua, korjasin nopeasti.
- Anteeksi?
- Mitä mieltä te olette tästä väärinpysäköidystä autosta, joka estää muun liikenteen? Sain viimein selitettyä.
- Paha juttu, sitä pitäisi sakottaa ja hinata pois, nainen ilmoitti.
- Voi kun olette ihana, saanko pussata suoraan suulle? innostuin tästä vastauksesta.
- No tuota, nainen nikotteli ja jäi katsomaan minua suu auki.

Mietin hetken aikaa, että tarkoittikohan tuo suu auki seisominen sitä, että nyt on mahdollisuus kunnon kielisuudelmaan, vain kenties kohta kuulisin miten kova ääni tuollaisesta naisesta lähtee? Katselin häntä pää kallellaan puolisen minuuttia ja nainen katseli minua takaisin suu auki.

- Meneekö tämä johonkin nauhalle? nainen tiedusteli piinaavan hiljaisuuden jälkeen.
- En tiedä, vastasin totuudenmukaisesti.
- Miten niin et tiedä?
- En ole koskaan haastatellut ketään kurkulla, vastasin totuudenmukaisesti.
- Voi yhden kerran, nainen huokaisi ja käännähti ympäri.
- Hyvä pylly! koetin vielä keventää kireähköksi muuttunutta tunnelmaa.
- Haista! kuului kiukkuinen kommentti loittonevan naisen suusta.

Nostin käskyn saaneena kurkun nenäni eteen, mutta minusta se ei haissut oikeastaan yhtään miltään. Kokemukseni mukaan kurkut eivät haise ainakaan kaupasta ostettuina. Nuuskin myös ilmaa varmuuden vuoksi, mutta yhtä huonolla tuloksella. Minua alkoi tympäistä koko mikkihomma niin paljon, että kävin survomassa sen littaantuneen kurkun Golfin pakoputkeen.




© Rauno Vääräniemi