www.rutinoff.net etusivulle
Ernesti Kilarin etusivulle
Takaisin tekstipohjaiselle sivulle

17.10.2004

53. Tulva

Seisoin television edessä ja tarkkailin kuvaputken päällä olevaa kontaktimuovia. Halusin varmistaa, ettei se vaan ala kupruilla Turon mahdollisesti lähettämien sähköpiikkien voimasta. Vartin seisomisen jälkeen kyllästyin koko hommaa, Turo oli varmaan mennyt paskalle tai jotain. Viimeisin vaihtoehto oli tietysti se, etteivät ne räjäyttelekään televisioita. Päätin varmuuden vuoksi vielä epäillä hieman, ettei mahdollinen pamaus tulisi yllätyksenä. Kello alkoi näyttää jo sellaisia lukemia, että palasin takaisin sohvalle ja laskin käteni puhelimen luurille. Tasan kymmeneltä puhelin pirahti.

- Hei äiti, minä täällä taas.
- Huomenta Ernesti, miten päiväsi on alkanut?
- Munasillaan.
- Etkö sinä poika parka ole saanut vielä edes vaatteita päällesi?
- Olen toki, mutta päiväni alkoi makuuhuoneessa munasillaan. Se ei tosin haitannut yhtään mitään, sillä minullapa oli alaston nainen olohuoneessa, selitin innoissani.
- Oletko nyt yksin?
- Totta kai, enhän nyt halua kenenkään kuuntelevan meidän kahdenkeskisiä keskusteluja, vakuuttelin äidille.
- Mitä meinaat päivän mittaan puuhastella?
- Leivänpaahtimen ajattelin ostaa, entinen lakkasi toimimasta osuessaan piha-asfalttiin.
- Ernesti! Enkö minä ole kieltänyt paiskomasta tavaroita pihalle, joku voi vielä jäädä alle, äiti marmatti.
- No voi paska, manasin ääneen.
- Siinä näet, kun asioita ajattelee tarkemmin, niin huomaat niiden olevan monta kertaa turhan hätiköiden tehtyjä.
- Niin, olisin voinut odottaa Mätösen pihalle tulemista ja paiskata sen paahtimen hänen päähän, manailin ajattelemattomuuttani.
- Lopeta nyt tuollainen Ernesti! Äiti kivahti.

Tämän jälkeen kerroin äidille säätiedotuksen nauhoittamisen ja sen katsomisen nauhalta. Äiti ymmärsi tekoni muuten, mutta se nauhan heittäminen tuulen vietäväksi ei saanut hänen hyväksyntää. Kerroin myös äskeisestä soitosta sähkölaitokselle ja äiti oli oikein helpottuneen kuuloinen Turon lausunnoista. Hänen mukaansa heidän television katsominen kuvaputki nurkkaan päin oli turhan vaikeata. Olihan siellä nurkassa isän laittama peili, mutta peilikuvasta oli vaikea lukea tekstejä.

- Miten isällä menee? Utelin äidiltä.
- Miten tuon nyt ottaisi, ehkä vähän heikommin kuin yleensä, äiti huokaisi.
- Onko isä pudonnut katolta tai jäänyt bussin alle?
- Ei nyt sentään sellaista, Luojan kiitos.
- Naapurin susikoira raadellut kenties?
- Ei sitäkään, se susikoira on pelännyt isää siitä lähtien, kun isä puri sitä koiraa.
- Ai niin se tapaus missä naapuri yritti nostaa syytettä isälle koiran puremisesta, nauroin ääneen.
- Se juuri. Nyt isällä on ongelmia sateen kanssa.
- Kaivaisi vaikka syvän ojan, ehdotin ensimmäisenä vastaan tullutta konstia.
- Isä kaivoikin ojan tai oikeastaan monta ojaa tuohon meidän pihalle, äiti selitti.
- Plääh, tylsää, mutisin äidin ojajutulle.
- Ei asia nyt aivan niinkään tylsää ole, ainakaan minun mielestä.
- No kerro?

Tämän jälkeen äiti alkoi kertoa isän kaivaneen ensin monta ojaa yhteen suuntaan ja sitten yhden ison ojan keräämään kaiken veden pois vanhempien tontilta. Tässä vaiheessa isälle oli tullut äidin mukaan joko ajatusvirhe tai teko oli ollut yllättävänkin suunnitelmallinen. Tuo iso oja loppui nimittäin ihan sen koiranomistajan tonttiin ja kaikki vesi valui heidän pihaa pitkin suoraan autotalliin. Siinä samalla isän aikaansaama vedenjuoksutus kaatoi naapurin koko alkukesän rakentaman halkopinon ja vei hiekat koirankopin alta suoraan naapurin autotalliin.

- Hi hii, eipähän ainakaan naapurilla pääse talvi yllättämään autotallissa, kun siellä kerran on hiekkaa, nauroin tapahtumalle.

Isä oli äidin kertoman mukaan yrittänyt mennä auttamaan autotallin siivoamisessa naapurin raivotessa omalla pihalla. Naapuri ei ollut päästänyt isää edes astumaan heidän tontille. Siitä oli tullut oikein lapiotappelu heidän kesken. Isä oli kuulemma huutanut, että kyllä hän korvaa aiheuttamansa vahingon puhdistamalla autotallin hiekasta ja pinoamalla ne puut uudelleen.

- Miten isä sellaista meni lupaamaan? Keskeytin äidin selittämisen.
- Ai mitenkö? Oli käynyt perkele salaa ostamassa muutaman kossupullon ja lipittänyt sitä ojia kaivellessa. Näkisitpä niiden ojien suoruuden, voi yhden kerran taas, äiti huokaili.
- Isänhän piti olla raittiina juhannukseen asti ja hukuttautua sitten järveen, sanoin äidille.
- Se juhannus yhdessä sinun kanssa sitä kait painoikin niin paljon, että piti alkaa lipittämään kossua keskellä viikkoa, äiti aprikoi.
- Mitä se naapuri sanoi isälle?

Naapuri oli kuulemma uhannut hakata isästä viimesenkin hengenpihahduksen ulos lapiota hyväksi käyttäen. Pahaksi onneksi isällä oli ollut myös lapio kädessään ja siitä se vasta kalistelu oli alkanutkin. Nujakointi oli kestänyt parisen tuntia, ennen kuin naapuri oli perääntynyt rajalta omalle tontille. Isä oli vielä raivonnut perään, että hän hukuttaa tuollaisen mulkun naapurin ja kuin tehostaakseen sanomisiaan, kussut siihen naapurin autotalliin johtavaan virtaan. Siitä oli puolestaan talonsa vieressä seissyt naapuri ottanut kunnon kipinät ja heilauttanut lapion päänsä päälle sillä seurauksella, että lapio osui heilautuksen aikana naapurin oman auton sivulasiin ja se meni kappaleiksi.

- Aika kovaa meininkiä siellä maalla, totesin väliin.
- Kyllä tämä välillä niin raskasta on, äiti valitteli.
- Tuliko palokunta tai poliisit paikalle? Utelin innoissani.
- Ei tullut ketään ulkopuoleisia, jopa naapurin muu perhe pysyi visusti sisällä talossaan.
- Oliko tässä kaikki?
- Ei ihan kaikki. Naapuri heitti kimmastuneena isää isolla kivellä, äiti jatkoi kertomista.
- Ja pää halki vai?
- Ei nyt sentään. Isä sai nostettua sen lapionsa eteen suojaksi ja se kivi kimposi siitä lapion terästä suoraan naapurin omaan postilaatikkoon ja hajotti sen.
- Miten tuo voi olla mahdollista, isällähän ei ole tuuria missään asiassa? Hämmästelin mokomaa onnenkantamoista.
- Isä oli kännissä, kuin pieni peikko, siitä tuo onnenkantamoinen. Onneksi riita päättyi tuohon kivenheittoon ja naapuri meni sisälle omaan taloonsa. Isä palasi tunnin seisomisen jälkeen aivan läpimärkänä kotiin.
- Eilenkö tuo sattui?
- Eilenpä hyvinkin, tänäänhän ei ole juuri satanutkaan mitään ainakaan täällä, äiti sanoi.
- Oliko isällä kankkunen aamulla?
- Oli kyllä ja mitä melkoisin. Lisäksi minua harmittaa se, että piti lähteä autolla käymään kaupoilla, mutta eihän tuon kaivetun pihan yli pääse ajamaan traktoria pienemmillä laitteilla. Joudun lähtemään nyt linja-autolla kauppareissulle, äiti valitteli.

Äiti oli puheittensa mukaan antanut isälle vain tämän päivän aikaa lapioida piha entiselleen julmetusta krapulasta huolimatta. Isä oli nostanut asiasta aamulla melkoisen porun, mutta suostunut viimein äidin ottaessa järeämmät konstit käyttöön. Äiti oli käynyt kaatamassa jo keittämänsä aamukahvin lavuaariin ja keittänyt isälle pannullisen teetä. Lisäksi hän oli uhannut lopettaa sunnuntaisten porsaankyljysten paistamisen ja korvata ne pinaattiletuilla. Tiesin tuon olevan todella kova paikka isälle, koska ruoka ja nautintoaineet olivat isälle kaikki kaikessa.

- Äiti, onko saippuasta helppo vuoleskella käsikranaattia? Kysyin mielessäni pyörinyttä asiaa.
- Miksi siitä pitäisi sellainen vuolla?
- Haluaisin vaan puolustautua mahdollisia hyökkääjiä vastaan sellaisella psykologisella ja liukkaalla aseella.
- No helppohan saippuaa on vuoleskella, äiti sanoi.
- Niin mutta, entä se silmien kirvely?
- Ei saippua kirvele silmiä poika kulta, ellet sitä sinne varta vasten laita. Sipuli on se joka kirvelee silmiä kuoriessa, äiti selitti taas kärsivällisesti.
- Ai niinhän se olikin, menivät vähän ajatukset sekaisin, myönsin naurahtaen.
- Ethän vaan meinaa mennä heittelemään niitä käsikranaattisaippuoitasi minnekään julkisille paikoille?
- En ollenkaan, vaan ihan tässä kotosalla ajattelin niillä puolustautua.
- Alkaisit harrastaa jotain hyödyllistä, niin saisit jotain muuta mietittävää, kuin nuo käsikranaatit ja muut kummalliset ajatukset, äiti ehdotti.
- Voisinhan minä muuten vaikka kokeilla jotain urheilulajia, mutta kun niissä joutuu syömään kaikenlaisia mömmöjä, enkä minä halua laittaa enää suuhuni sellaisia.
- Jos vaikka alkaisit soittaa jotain instrumenttia?
- Sähkökitara kyllä vähän kiinnostaisi, mutta en oikein tiedä tuon sähkölaitoksen takia. Minähän olisin siinä sähkökitarassa niille aivan liian helppo uhri. Siinä kitarassahan on ne kielet aivan paljaaltaan ja ilman minkäänlaisia suojia.
- Ei sitten, äiti huokaisi.
- Äiti hei, voiko niitä leivänpaahtimia testailla siellä liikkeessä? En haluaisi nimittäin mitään mustia leipiä paahtavaa paahdinta.
- En tiedä. En ainakaan itse ole koskaan nähnyt kenenkään testaavan leivänpaahdinta missään kaupassa.
- Ernestipä testaa ja vielä useamman mallin, ilmoitin äidille päätökseni.
- Ole poika kulta varovainen, ettet joudu tekemisiin poliisien kanssa, äiti varoitteli.
- Minä olen. Heippa vaan äiti ja soitellaan taas huomenna kymmeneltä, sanoin ja lopetin puhelun.