www.rutinoff.net etusivulle
Ernesti Kilarin etusivulle
Takaisin tekstipohjaiselle sivulle

22.08.2004

45. Isukki vanha lahopää

Makasin sängylläni selällään ja mietin sitä Lissun namun makua. Toivottavasti se ei ole greipin makuinen, en voi sietää sitä makua ollenkaan. Tänä aamuna olivat systeemit olleet aivan sekaisin, jopa aamukahvi oli vielä juomatta. Hetken asiaa mietittyäni, nousin sängystä ja raahauduin kahvinkeittimen luokse. Latasin sen täyteen vettä ja tarvittavan määrän kahvinpuruja. Tämän tehtyäni laahustin vetämättömin askelin olohuoneen puolelle ja istahdin sohvalle. Katselin hetken aikaa pimeää televisiota. Nousin ylös ja kävin laittamassa siihen virrat päälle. Toivottavasti se kontaktimuovin liima on nyt kuivanut kunnolla. Istuin varmuuden vuoksi kuitenkin vähän sivussa. Jos kontaktimuovi pettää jostain syystä, niin sirpaleet lentävät minun ohitse. Kurotin kaukosäätimen olohuoneen pöydältä ja painoin kanavanappia.

- Tsup, televisio ilmoitti.
- Saatanan sähköyhtiö, kirosin ääneen ja pyörähdin sohvan selkänojan ylitse suojaan.

Peitin samalla korvat ja jäin odottamaan kauheaa pamausta ja paineaaltoa. Hetken päästä otin sormet pois korvista ja olin juuri konttaamassa käytävälle suojaan, kun televisiosta alkoi kuulua puhetta. Odotin kauhulla jotain viimeistä voitelua tai hyvästelyä ja kiitosta yhteiskunnalle maksetuista veroista.

- Seuraavaksi vuorossa päivän säätiedotus, ääni televisiossa ilmoitti.
- Voi Luoja, minä rakastan säätiedotusta! Karjaisin ja nousin helpottuneena ylös.
- Hyvää huomenta arvon katsojat, olen palannut takaisin sään pariin, tuttu sääpelle ilmoitti keltaisessa sadetakissaan.
- Sinä perkeleen pervo! Karjuin kauhuissani.
- Jotkut varmaan ovat ihmetelleet poissaoloani, sääpelle jatkoi ja hymyili pirullisesti.
- En minä, en taatusti ainakaan minä, vakuuttelin sääpellelle.
- Olin melkein vuoden poissa, koska säätiedotusten lukemiseen valjastettiin tietokone. Oikeastaan niitä tietokoneita taisi olla koko aikana neljä kappaletta. Yksikään ei kyennyt samanlaiseen tarkkuuteen säätiedotuksissa, mihin minä kykenen.
- Tietokoneet eivät tuijottele minua ja minun palleja, raivosin sohvan takana.
- Tunnen olevani teidän katsojien kanssa kuin yhtä suurta perhettä.
- Ei tänne sovi. Minä haluan elää ilman tuollaista sadetakkista sääpelleä. Mene pois, huusin pettyneenä tästä masentavasta uutisesta.
- Olen tehnyt monivuotisen sopimuksen kanavan kanssa, joten tulemme varmaan hyvinkin läheisiksi tutuiksi vuosien mittaan, sääpelle hehkutti suu korvissa.
- Minä en tunne sinua, en tunne. Minulla ei tarvitse olla missään tekemisissä vieraiden ihmisten kanssa. En tiedä edes sinun nimeä tai ainakin olen unohtanut sen jos joskus olen tiennyt, vakuuttelin itselleni.
- Uusille katsojilleni tiedoksi, että nimeni on Aimo Ukkonen, yhdellä u:lla, sääpelle hörähti ja näpelöi sadetakkinsa nappeja.
- Hyi pervo, mene pois, sanoin ja laitoin silmäni kiinni.

Olin aivan varma, että kohta tuo sääpelle tempaisee sadetakin pois päältään ja alkaa hetkutella itseään siinä kaiken kansan nähden. Tiputin kaukosäätimen sohvalle ja hiivin varovasti keittiöön ottamaan kahvia. Minun asunnossa on sellainen avokeittiö, jossa olohuoneen ja keittiön välissä on vain kaksi korkeaa kaappia. Koska ruokapöydästä oli esteetön näköala sohvan selkänojan yli televisioon, jäin nauttimaan kahvia keittimen luo.

- Onko tämä oikein, että joudun juomaan kahvini keittiössä seisten? Huusin sääpellelle.
- Oikein hyvää päivänjatkoa teille rakkaat katsojat, sääpelle kuului toivottelevat.
- Hyvästi! Äläkä katso vasemmalle katua ylittäessä, huusin vielä pikaisen ohjeen sääpellelle.

Ääneen tuli joku naiskuuluttaja ja minä huokaisin helpotuksesta. Kävelin kahvikupin kanssa takaisin olohuoneeseen ja istahdin kaukosäätimen viereen sohvalle. Vaihdoin kiireesti kanavan piirrettyjen puolelle. Sieltä tuli hermoja lepuuttavaa piirturiväkivaltaa. Päitä putoili ja hahmoja räjähteli taivaan tuuliin, mutta se oli todella rentouttavaa äskeiseen sääpellen paluuseen verrattuna.

Olisihan minulla ollut mahdollista katsoa säätiedotus joltain toiselta kanavalta, mutta oli niin ihastunut tuon äskeisen kanavan sääkarttaan ja sen symboleihin. Toiset kanavat käyttivät jotenkin erilaista karttaa ja kovin outoja symboleita. En millään jaksaisi alkaa totuttaa itseäni niiden säätiedotuksiin. Tulihan toki säätiedotuksia myös radiosta, mutta niiden oikeellisuudesta ei voinut olla ollenkaan varma. Niiden lukijathan saattoivat vaikka lukea Ruotsin säätiedosta pirullisesti hymyillen. Istuin kaikessa rauhassa sohvalla, kun vasenta kättäni alkoi nykiä oudosti. Meinasin tirvasta sitä oikealla nyrkillä, kun katseeni osui ranteessa olevaan kelloon. Kello oli minuuttia vaille kymmenen. Kylläpäs aika oli mennyt todella nopeasti. Laskin käteni luurille ja jäin odottamaan puhelimen soimista. Samalla hetkellä, kuin sekunnit olivat tasan, alkoi puhelin soida.

- Hei äiti, Ernesti täällä, ilmoitin luuriin saatuani sen korvalle.
- Huomenta vaan Ernesti. Miten aamusi on alkanut? Äiti tiedusteli.
- Aika erikoisesti. Menin ensin suihkuun ja kävin sen jälkeen huutelemassa naapurissa asuvalle mulkulle. Niiden jälkeen yritin mennä nuolaisemaan Lissun namua, mutta Lissu ei antanut minun tehdä sitä.
- Kuulostaa aika työntäyteiseltä aamulta, äiti naurahti.
- Joo, lisäksi tapasin sääpellen. Se pervo on tullut takaisin.
- Ernesti, kyllä sääpellenkin pitää saada tehdä työnsä ja elää kuten muut ihmiset, äiti saarnasi minulle.
- Miksi? Kuka sitä kaipaa?
- Isä.
- Mitä?
- Aimo Ukkonen on isän vanha koulukaveri, tosin jokusen vuoden nuorempi koska isällä siitä koulunkäynnistä meinasi tulla elinikäinen projekti.
- Onko isä jäänyt luokalle? Innostuin tästä odottamattomasta uutisesta.
- Ja monta kertaa. En ole aikaisemmin uskaltanut kertoa tätä, mutta olet nyt sen verran vanha, että päätin ottaa tämän riskin, äiti selitti vähän vaivautuneen kuuloisena.
- Isukki on vanha lahopää, hihittelin luuriin.
- Et sitten sano isälle pahasti tästä asiasta, äiti kivahti.
- Ihan nätisti vaan huomautan jossain sopivassa tilanteessa.
- Mitähän tästäkin taas tulee?
- Ihan hyvää varmaan. Kerro jotain isukin koulunkäynnistä? Pyysin äidiltä.
- No jos minä vaikka kertoisin siitä lauta-aidasta ja isän sormesta, äiti huokaisi.
- Hi hii, sopii hyvin yhteen, nimittäin lahopää ja lauta-aita, hihittelin jo etukäteen tulevalle tarinalle.

Äiti kuului huhuilevan isää, kait varmistaakseen hänen olevan jossain pihalla. Varmistettuaan olevansa yksin sisällä, äiti alkoi kertoa. Isä oli kuulemma aloittanut luokalle jäämiset jo ensimmäisestä luokasta lähtien. Ensimmäisenä koulupäivänä ei ollut sattunut mitään kummallista, sillä isä unohti mennä kouluun asti. Hän oli jäänyt leikkimään koko päiväksi johonkin kuralätäkköön ja palannut sieltä suoraan kotiin. Seuraavana päivänä isä oli talutettu korvasta suoraan luokkaan. Aamupäivän oli isän isä istunut luokan ovella ja vahtinut poikaansa.

Iltapäivällä oli jo edesmennyt ukkini poistunut luokasta ja isä oli alkanut pistämään parastaan oppimattomuuden saralla. Häiriköityään koko tunnin, oli välitunnilla isukin pieni sormi eksynyt koulun lauta-aidassa olevaan oksanreikään ja jäänyt siihen kiinni. Äidin mukaan normaalit lapset olisivat tässä vaiheessa oppineet jotain, mutta meidän isä ei. Hän oli mennyt koulun jälkeen uudelleen siihen aidan luo ja tunkenut sormen toistamiseen samaan oksanreikään. Taas oli tarvittu opettajaa avuksi.

- Keneltä tämän kuulit? Keskeytin äidin.
- No isän vanhemmilta ja isän silloisilta koulukavereilta. Pienellä paikkakunnalla kun jokainen tietää toisten asiat.
- Miksi isää ei laitettu hoitoon?
- Kuten muistat, ukki oli isän kotipaikkakunnan kunnanjohtaja ja herrojen penskoja ei laitoksiin laitettu, äiti muistutti minua.
- Ai niin, sen takia isukki joutui pitämään pukua ja kravattia kymmenvuotiaasta lähtien.
- Niinpä ja nykyisin isä ei siedä pukuja ollenkaan, äiti huokaisi.
- Mitä pahaa siitä muka on?
- Hilma-tädin hautajaisissa isä oli verryttelyhousuissa, äiti niiskutti.
- Rankkaa. Onneksi isä sentään laittoi ne housut, totesin osaa ottavasti.
- Onhan se tietysti pieni lohtu, äiti myönsi ja niisti nenänsä.
- Miten sen sormihomman kanssa kävi?

Isä ei ollut ilmestynyt seuraavana päivänä kouluun ollenkaan. Poissaolon syyksi oli ilmoitettu kipeä sormi. Torstaina isä oli mennyt jälleen kouluun ja ennen tuntien alkamista kävi tunkemassa sormensa siihen oksanreikään. Taas oli opettaja saanut juosta pelastustoimiin ja muilla oppilailla oli ollut kovasti hauskaa. Päästyään irti, isä oli malttanut pitää sormensa pois siitä reiästä kokonaiset kaksi tuntia. Ruokailun jälkeen oli sormi ollut taas siinä oksanreiässä. Opettaja oli taas kerran pelastanut isä pinteestä ja lähettänyt isän kotiin lepäämään. Koska isän isä oli ollut paikkakunnan mahtimies, oli opettaja ollut varsin hiljaa tästä sormijutusta.

- Eihän tässä jutussa lentänyt edes veri, totesin pettyneenä.
- Ernesti, ei veri aina lennä.
- Isällä se lentää kyllä aika monesti. Oliko tässä koko tarina?
- Melkein. Isän sormi juuttui vielä parin kuukauden ajan päivittäin siihen oksanreikään. Lopulta opettajan hermo petti ja opettaja potki sen reiällisen laudan irti ja heitti läheiseen metsään.
- Paska opettaja, siinä meni isän ainoa ilo koulussa, hörähdin ja yritin saada muodostettua kuvaa aivoihin isästä ja aidasta.
- Isä ei lannistunut tästä, vaan ilmestyi seuraavana päivänä luokkaan sormi siinä samassa oksanreiässä. Isällä oli vaan kestänyt kaksi tuntia päästä kahdesta ovesta sen laudan kanssa. Loppupäivästä siitä laudasta oli tehty nuotio koulun pihalle.
- Hitto mikä lahopää, totesin vahingoniloisena.
- Isällä oli kieltämättä hieman kova lapsuus, äiti myönsi.
- No se aitajuttu oli varmaan sitten historiaa sen nuotion jälkeen, sanoin pettyneenä tällaiseen lällyyn loppuun.
- Ei se kyllä siihen loppunut, äiti joutui myöntämään.
- Kerro?
- Siihen aitaan jäi sopiva reikä, joten isä keksi seuraavalla viikolla työntää siitä päänsä läpi. Tämä idea oli ihan hyvä muuten, mutta nyt isä oli kiinni siinä samassa aidassa korvistaan. Tällä kertaa opettaja oli huomattavan paljon nopeampi päätösten suhteen ja taas oli koulun pihalla ollut nuotio. Nyt siinä nuotiossa oli kaksi viereistä lautaa.
- Löytyihän se konsti isällekin, hekottelin.
- Ei se nyt ihan silläkään ollut hyvä, äiti mutisi.
- Häh? Löysikö isä uuden oksanreiän?
- Ei löytänyt, vaan ne opettajan tulitikut. Seuraavana päivänä isä poltti opettajan mallin mukaan koko puisen aidan. Palokunnan nopean toiminnan takia koulu ja lähimetsä saatiin pelastettua lähes kokonaan. Ainoastaan muutama puu paloi ja koulun pihalla ollut vanha varastorakennus.
- Vautsi, tulta! Hihkuin ja näin silmissäni sen isän ostaman vihreän auton, jonka tuikkasin itse tuleen värisävyn takia.
- Muista nyt Ernesti, ettet leiki itse tulitikuilla. Sinulla on valitettavasti jotain noista isän geeneistä, äiti huokaili.
- En leiki, varsinkaan nyt kun jätin lääkkeet syömättä ja naiset alkoivat taas kiinnostaa, lupasin äidille.
- Aivan, nyt kun päästiin tulitikkuleikeistä, mukaan tuli naisten kanssa pelehtiminen, äiti voivotteli.
- Pitäähän meillä hulluilla jotain tekemistä olla, puolustelin itseäni.
- Niin, olethan sinä Ernesti sentään tehnyt omaisuuden hulluutesi avulla ja olet sitä kautta saavuttanut oman itsenäisyytesi. Lisäksi olet monella tapaa paljon isääsi fiksumpi, äiti myönsi.
- Kiitos äiti, mieleni on taas triljoona kertaa parempi, mitä ennen tätä puhelua.
- Hei hei Ernesti, soitan jälleen huomenna.
- Heippa!

Kylläpä olo tosiaan parani kummasti. Jotenkin nuo omat pikku ongelmat tuntuvat mitättömiltä, kun sain kuulla juttuja isän menneisyydestä. Isällä ei ole koskaan ollut tuuria missään asiassa. Isä oli pärjännyt elämässään aika pitkään omilta vanhemmilta perityillä rahoilla. Äidin onneksi minä olin tosiaan tehnyt omaisuuden seikkailullani liike-elämän ja sijoitusten monimutkaiseen maailmaan. Jäin puhelun jälkeen katsomaan vielä televisiosta tulevia piirrettyjä. Minulla ei ollut kiire minnekään, siivoojankin tuloon oli aikaa vielä reilu tunti.




© Rauno Vääräniemi